Jokapoika ja itsekkyys

Nyt kun ensimmäiset kritiikit Ylen Mannerheim-elokuvasta ovat ilmestyneet eri medioissa, on jälleen hyvä syy tehdä pieni silmäys mitä suomalaisen kulttuurin kentällä tapahtuu ja ennen kaikkea siihen, miten esimerkiksi elokuvia ja muuta kulttuuria Suomessa tehdään. Ajattelen JP Siilin – etabloitumaan päin olevan suomalaisohjaajan – Härmä-elokuvaa (2011), joka yrittää kovasti olla suomalainen western ja sitä onkin, mutta josta kolme neljännestä on saman teeman ja samojen henkilöasetelmien luuppausta. Hidastukset vain puuttuvat (minkä saattaisi korvata värimäärittely, jos sillä vain heltiäisi elokuvan kestoon lisäsekunteja). Silti minulla on tunne, että työryhmä on ihan tosissaan yrittänyt tehdä toimivan elokuvan, ja mikäli katsojia on uskominen, sellaisessa on myös jotenkin onnistuttu.

Ei silti kysytä, miksi elokuva on epäonnistunut tai miksi joku satunnainen arvostelijanrääpäle sitä sellaisena pitää. Kysytään ennemmin jotain työn tekemisen motiiveista. Tämä luonnollisesti koskee kirjoittamista ja elokuvantekoa siinä missä muutakin kuin kulttuurityötä, sanokaamme venerakennusta, mainoksen suunnitelua, puhelinliittymän myyntiä tai bussikuskin toimea. On – kuten tiedettyä – välittömiä ja välillisiä palveluammatteja: bussikuski on työssään jatkuvasti välittömästi palveluammatissa, kun taas JP Siili työryhmineen operoi aineiston parissa, josta haluaa puristaa kasaan yleisöä palvelevan ja viihdearvoa sisältävän hyödykkeen. Itse palvelu toteutuu siis vasta ehkä kuukausien päästä elokuvan valmistumisesta. Työn arvon määrittäköön tässä kukin itse: voidaan kuitenkin retorisesti kysellä, tarvitseeko suomalainen kuluttaja edes yhtäkään westerniä – tai tarvitseeko hän jonkun, joka veisi hänet linja-autolla Jyväskylästä Iisalmeen tai Kannelmäestä Rautatientorille. Ei näitä töitä kannata samalle viivalle laittaa, mutta joskus kai tällaistakin on kysyttävä. Käykö mikä tahansa työ, kunhan se vain tehdään – tai kunhan se vain tehdään sydämellä ja hyvin? Onko esimerkiksi työskentely mainostoimistossa kunniallinen ammatti jokaisella mittarilla?

Kysytään yhtä kaikki jotain välillisistä palveluammateista. Oletetaan kirjoittaja, joka haluaisi tulla jotenkin toimeen kirjoittamisellaan, kirjoittaa ja kirjoittaa, saa jotain valmiiksi. Oletetaan työryhmä, joka hitsautuu projektin kuluessa (enemmän tai vähemmän) yhteen ja vie sen loppuun, ja lopputuloksena on tyylipuhdas elokuva. Oletetaan vielä, ettei kumpaakaan – ei kirjoittajaa eikä työryhmää – aja liikkeeseen ensisijaisesti yleisön miellyttäminen, vaan itse projekti, itse työ. Tämän oletuksen nojalla kumpaistakin ajaa siis kaiketi jokin itsekäs syy: tämä asia kiinnostaa minua, haluan tehdä tätä. Tässä asiassa haluan kehittyä, siksi teen tätä. Jos onnistun tämän asian kanssa, voin saada tästä mainetta tai rahaa, tai ehkä molempia. Teen tätä, jotta toipuisin; tarvitsen tätä, jotta saisin elämäniloni takaisin, jotta saisin ajateltua, jotta kasvaisin ihmisenä.

Nostan Härmä-elokuvan oheen kirjan, joka sai minut elokuvan ohella tarttumaan aiheeseen. Kirja on Nalle Östermanin Härmägeddön. Vuoteni suomirockissa (2011). Internetin aikakaudella suuret kustantamot ovat heränneet verkon olemassaoloon toisinaan siirtämällä esimerkiksi rock-artistin tai kolumnistin blogeissa ja kotisivuillaan julkaisemat kolumnit ja päiväkirjat kansien väliin. Östermanin kirja on lenkki samassa ketjussa. Kustantaja mainostaa Östermania ”Suomen Hunter S. Thompsoniksi” ja ”hampaattoman rockjournalismin tuhoksi”. Kirja perustuu Östermanin Rumba-lehteen kirjoittamiin blogiteksteihin, joissa kirjoittaja fyysisesti osaa ottaen ja epäilemättä paljon antaen käy niin Antti Tuiskun ja Yön kuin The Heartburnsin ja The Sörsselssönsin keikoilla, tapaa ties mitä suuruuksia ja ilakoi, toistelee sanontoja, sanailee nasevasti.

Se siinä missä Härmäkin saa minut tarttumaan aiheeseen, sillä molempien kohdalla minulle katsojana ja lukijana tulee olo, että elämänlaatuni heikkenee dramaattisesti, jos olen tekemisissä näiden kulttuurituotteiden kanssa. Näyttää näet siltä, että työhön liittyvät ihanteeni eivät kohtaa niitä käytäntöjä, joita Härmä ja Härmägeddön (”sattumaako?” sanoisi Österman vielä kerran) tuntuvat ilmentävän.

Östermanin rock-kirjassa on kuitenkin kappale, joka paitsi ravistelee myös sivuaa aihetta vielä täsmällisemmin. Siinä hän esittelee kirjaan nimeenkin päätyneen käsitteen:

Se [härmägeddön] koittaa, kun tulevaisuus on vedetty kurkusta alas, nappeina naamariin, savuna keuhkoihin, pulverina nenään ja ruiskeena ränniin. Kun lahjakkaiden ja innostuneiden musikanttien teini-iässä aloittama harmiton bailaus ja viihdekäyttö on riistäytynyt käsistä ja muuttunut päihderiippuvuudeksi. Kun takana on loistava tulevaisuus ja edessä päihteiden täyttämä tyhjiö, jossa vanhat muistot elävät suureellisina saavutuksina ja elämän merkkipaaluina kun taas todellisuus on arkista kurjuutta velvollisuuksineen, vastuineen ja aikuistumisineen. (Österman 2011, 242.)

En tahdo moralisoida. En tahdo julistaa jotain kirjoittajan etiikkaa. Mutta hyvä ja aiheellinen kysymys mielestäni on, ovatko Österman ja Siilin työryhmä tietoisia siitä, millaisia seurauksia heidän lopputuloksillaan on mahdollisesti heidän yleisöissään? Eivät tietenkään, sillä kukapa on. Tekijä voi aina vetäytyä vastuusta, sillä tekstit luovat muodollaan aina omat yleisönsä ja lukijoiden, katsojien ja kuluttajien tehtäväksi jää suhteutua tähän lukijarooliin. Tai lukea miten mielii. Mutta tässä mielessä Östermanin kirja on piirun verran eettisempi tapaus, sillä se sentään sisältää konkreettisen varoituksen (ks. yllä); varoituksen, josta Härmä puolestaan vaikenee (toisaalta, minkälaisen disclaimerin tai varoituksen Siilin elokuva voisi sitten sisältää?).

Tietysti voidaan aina viisastella, etten ole oikeaa kohderyhmää. Varmasti Östermanin kirjalle ja Siilin ohjaamalle elokuvalle on molemmille yleisönsä ja monet varmasti suorastaan rakastavat Härmägeddöniä ja Härmää. Eivätkä nämä ihmiset ole millään muotoa huonompia tai makunsa suhteen retuperällä. Mutta kysymys siitä, miksi vaikkapa Neil Straussin avustama ja Mötley Crüe -yhtyeen vaiheita käsittelevä The Dirt –Törkytehdas (2005), on noussut suoranaisen kultin kohteeksi, on jossain määrin aiheellinen. Miksi haluamme lukea villistä ja vallattomasta rock 'n' roll -elämästä? Valittelin joskus taannoin yhtä lailla, miksi Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (1998/2003) on täytynyt kääntää suomeksi. Niin, miksi? Miksi miksi miksi. Arvannemme syyn: menestymisen ja rappion kohtalonyhteys kiehtoo meitä. Seksi, väkivalta, päihteet kiehtovat meitä. Ei Härmä yritä tarjota jotain opetuksia elämästä – ei sen kuuluisikaan. Ei taiteella ja muilla kulttuurituotteilla tarvitse ehdottomasti olla mitään pedagogista tai valistuksellista elementtiä muodossaan. Ei tietenkään. Mutta toisaalta pelkkä ”hyvä genressään” -näkemyskään ei yksin riitä. On varmasti hyvin tehtyä snuffiakin (jos puheet Lentiiran torilla pitävät paikkansa), emmekä me siitä sano, että ”onpas hyvää lajissaan”. Ehkä on annettava itselleen mahdollisuus useaan, samanaikaiseen lukutapaan, ehkä niin on välttämätöntä.

Tekijältä taas emme saisi perätä oikeutta. Silti pitäisin mahdollisena ja arvokkaana, että tekemisessään palvelun ammattilainen ottaisi tarkemmin huomioon, millaisia lopputuloksia ”itsekkyydessään” antaa julki. Ymmärrän tietysti hyvin kaikki ne mahdolliset syyt, miksi vaikkapa Härmä meni tuotantona vikaan – tai miksi se ei mennyt. Aleksi Mäkeläkin on vuosikausia tehnyt selvästi kaveripiirinsä kanssa oman kivan elokuvia, vaikka joku voisi ehkä sanoa hänelle kasvokkain ja suoraan, että kokeilisi muutakin. Sama koskee toista menestysohjaajaa, Dome Karukoskea, joka näyttää elokuva toisensa jälkeen pestaavan samat näyttelijät, vaikka ne eivät lopputuloksen kannalta palvelisikaan aina ohjaajaa itseään uusille urille puskevaaa päämäärää (vaikkakaan en tiedä, miksi Karukoski tekee elokuvia ja haluaako hän esimerkiksi kehittyä ohjaajana vai vain saada asuntolainansa maksettua). Mutta muistetaan vielä, mitä sanoin; ihmiset pitävät Härmästä, he pitävät Aleksi Mäkelän elokuvista, he pitävät Dome Karukosken elokuvista. Kunnia heille, kunnia jokamiehelle. Ja tekijän on tietysti näissä asioissa luotettava itseensä, omaan vaistoonsa ja intuitioonsa, omaan näkemykseensä. Joskus vain helpoin tie ei ole se kaikkein näkemyksellisin. Joskus pelkkä itsekkyys ei riitä.