Ullakkohuone

Paljon on elämän mettä ja nektaria virrannut sitten Arthur Conan Doylen ensimmäisen Sherlock Holmes-kertomuksen, A Study in Scarletin (1886). Se ja sitä seurannut The Sign of Four (1890) ovat ehkä ne keskeisimmät Holmes-kertomukset, joihin kannattaa vielä palata. Kertomuksia lukiessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota muutamaan osatekijään, joilla Doyle pitkälti ansaitsi kannuksensa. Kertaan ne tässä.

Ensiksikin, jos salapoliisikertomuksen varsinaisina alkukertomuksina pitääkin pitää Edgar Allan Poen Dupin-novelleja (The Murders in the Rue Morgue, 1841; The Mystery of Marie Rogêt, 1842 ja The Purloined Letter, 1845) Doyle rakentaa olennaisesti samalla maaperälle. Hän on velkansa Poelle tunnustanut ja sen myös maksanut, mutta se, onko Holmes päättelykyvyltään Dupinia pätevämpi, ei ole niin selvää. Doylen ansio kuitenkin on, että hän erittelee Poeta enemmän etsivänsä metodeja.

Toiseksi Doyle laajentaa hienosti questia leveyssuunnassa. A Study in Scarletin kenties hämmentävin kerronnallinen ratkaisu on jako osiin, jossa ensimmäisessä paitsi esitellään Holmes myös kuvataan Holmesin päättelyketjua rikoksesta syyllisen löytämiseen eli perinteinen quest. Toisen alkajaisiksi syyllisen tekemä tunnustus, motiivien avaaminen aloitetaan varsin kaukaa, keskilännen erämailta jossa mormoniyhdyskunta alkaa kiristää ahdingosta pelastamaansa miestä ja tämän huostaansa ottamaa tyttöä kiristyksen päättyessä dramaattisesti ja kolmannen, isän ja tytön puolelle asettuvan osapuolen nähdessä tragedian kolmannen paikalta, vain osin sivusta. The Sign of Fourin rikosta pohjustava kertomuslinja on vähemmän yhteiskunnallinen ja sitäkin seikkailullisempi, mikä on sinällään harmi, mutta selvästikin valaa perustaa myöhemmillekin, aarteen ympärillä kehiville ja valarikkoja setvitteleville kertomuksille. Tämän päivän lukijan silmiin pistää tietysti häkellyttävän imperialistinen pohjakumu. Mistäpä muualta kotiseutuaan rakastava skottikirjailija eksotiikkaa hakisi kuin kaukomailta, joiden riistoon britti-imperiumi oli aikanaan antaumuksella osallinen?

Kolmanneksi salapoliisikertomuksen tiloja ja ympäristöjä silmällä pitäen on huomioitavaa, että Doylen Lontoo on pitkälti Lontooksi kuviteltu Edinburgh. Nuori Doyle ei liiemmin Lontoota tuntenut (kun A Study in Scarlet julkaistiin 1886, Doyle oli 27-vuotias). Sama Baudelairea innoittanut suurkaupungin humu toistuu ensimmäisessä Holmes-kertomuksessa pienin vivahtein viittauksina suurkaupungin kasvottomuuteen: Tohtori Watson käyttää mm. asuinsijoistaan nimitystä ”the great wilderness of London” (Doyle 1886/2007, 6). Keskeistä on myös kaupunkitilan potentiaalinen avoimuus rikoksen selvittämisen kannalta: jos rikollisella on pieninkin epäilys, että hänen perässään saatetaan olla, hän voi vaihtaa nimeään ja kadota neljän miljoonan asukkaan kaupunkiin sen siliän tien (emt., 64). Juuri tätä alettiin hyödyntää viimeistään kovaksikeitetyn dekkarin myötä; ns. metafyysisissä salapoliisikertomuksissa siitä oli kehkeytynyt jo lähes normi. Muistettakoon myös, että niin Poen Dupin-kertomukset kuin osa Doylen Holmes-kertomuksistakin tapahtuvat pääosin kaupungissa: 1900-luvun alkupuolella ja ennen maailmansotia salapoliisikertomuksissa korostuvat maaseudut ja toisenlaiset erämaat (perifeeriset kartanot ja muut suljetut tilat, vrt. esim. monet Agatha Christien dekkareista ja Doylen kolmas pitkä Holmes-kertomus The Hound of the Baskervilles, 1902), mutta varsinaisille salapoliisikertomusgenren tienraivaajille miljöö on olennaisesti urbaani. Luonnollisesti siinä kaikuu romantiikan aikana hyvin mieluisaksi koettu polarisaatio lain takaaman järjestyksen ja rikolliseen liittyvän kaoottisen välillä.

Tämän tyyppisissä kertomuksissa on vanhastaan asetettu keskiöön älyllisesti ylivertainen etsivä, joka kerta toisensa jälkeen nöyryttää kertojaa, samastuttavan tavallista etsivän apuria. Mutta millainen hahmo Sherlock Holmes lopulta on? Siitä Watson koettaa saada Holmes-kertomuksen ensimmäisissä osissa erityistä selkoa; ensimmäisessä hän jopa tekee listan Holmesin suhteesta erityyppisiin tietoihin. Käy ilmi, että Holmesilla on suorastaan olemattomat tiedot kirjallisuudesta, filosofiasta ja tähtitieteestä, vähän paremmat kasvitieteestä ja geologiasta ja hyvät tiedot kemiasta ja anatomiasta. Sensaatiokirjallisuuden hän sen sijaan tuntee kuin omat taskunsa. Kun tähän lisätään Holmesin esitys ihmisaivoista ullakkona, jonka huonekalut jokaisen on itsensä valittava – hölmö ottaa kaiken vain sisään pitämättä sen kummempaa järjestystä huushollissaan – lukijalle välittyy kuva miehestä, joka lukee säännöllisesti (aikansa) Alibia ja havainnoi terävästi ympäristöään. Siihen Holmesin – deduktioksi nimeämä – metodi näet perustuu: hän ei koskaan arvaa, havainnoi vain asiaintilat ja karsii niistä epäolennaiset. Näin syntyy päättelyketju, joka ei käytännössä voi johtaa harhaan.

Tunnettu nippeli liittää Holmesin hahmoon tietysti myös kokaiinin. Sen käyttö tulee mukaan vasta The Sign of Fourissa. Holmes selittää kammoavansa ikäviä rutiineja ja kun kiihkeitä mielentiloja tuottavia tapahtumia ei ole hollilla, hän tarttuu kokaiinipulloonsa. Tämän päivän lukijalle kertomuksen alku, jossa Holmes piikittää lukemattomien pistojälkien täplittämään käsivarteensa taas yhden annoksen, on silti kaikkea muuta kuin romanttinen. Esityksen – Watson seuraa surullisena tätä vierestä – jatkuttua kuukausia meillä onkin hyvät syyt epäillä Holmesin olevan tolkuttoman riippuvainen aineesta, mutta mitä vielä; kun kertomus käynnistyy, kokaiini unohtuu ja kiihkeä mielentila ottaa vallan Holmesin ruumiista. The Sign of Fourissa toistuva huumeidenkäyttö yllättää lukijan, sillä A Study in Scarletissa Holmesin annetaan ymmärtää olevan välttelevän tietoisuutta muuntavia tiloja ja siten huumeita.

The Sign of Fourissa on tämän ohella havaittavissa muitakin ristiriitaisuuksia. Kun A Study in Scarlet -kertomuksessa Watson toteaa suoraan Holmesin olevan tietämätön, mitä tulee ns. yleistietoon, joka ei tunne Thomas Carlylea muttei myöskään kopernikaanista teoriaa ja aurinkokunnan summittaistakaan järjestystä. Holmes toteaa jopa, että nyt kun hän asian tietää, hänen on paras koettaa unohtaa se. The Sign of Fourissa Holmes kuitenkin illallistaa Watsonin ja komisario Athelney Jonesin kanssa ja pitää puheen, joka risteilee mysteerinäytelmistä keskiajan keramiikkaan, Stradivarius-viuluista Ceylonin buddhalaisuuteen ja edelleen tulevaisuuden sota-aluksiin. Sanotun puolesta Watsonin aiemmin havainnoima yleistiedon puute tuntuu korreloivan ullakkohuone-teorian kanssa; hyvällä tuulella, kokaiinipullon ja rikoksen loihtiman kiihkeän mielentilan välissä ollessaan Holmes tuntee lähes asian kuin asian, jälkimmäisessä vain havainnot ja niiden yhteydet ja ensimmäisessä, synkän masennuksen jaksoissa vain kaman.

Ullakkohuoneteoriassa on toinenkin ulottuvuus, joka liittyy paitsi salapoliisikertomuksen kirjallisuudensosiologiaa sivuavaan historiaan myös meidän päiviimme. Sherlock Holmes tietää, koska on mahdollista tietää. On mahdollista eritellä havaintoja ja karsia niistä epäolennaiset, koska – siltä näyttää – havaintoja, vihjeitä ja ns. avaintekstejä, on kuitenkin olemassa rajallinen määrä. Huolimatta viittauksista suurkaupunkien kasvottomuuteen Holmes tuntee mahdolliset auttajat ja avaintekstien keskinäiset etäisyydet (The Sign of Fourissa Holmes rekrytoi jopa paikallisen katulapsiarmeijan etsimään murhaajien olinpaikkaa). Sen sijaan en ole lainkaan varma, onnistuisiko edes Holmesin päättelytaidoilla varustettu etsivä tänään, myöhäismodernin ja ennennäkemättömän kompleksisen todellisuuden, jopa todellisuuksien, seassa luoviessaan. Samaa epäilystä on puitu ja jauhettu aina kovaksikeitetyn dekkarin päivistä lähtien, mutta ennen kaikkea metafyysisessä salapoliisikertomuksessa, jossa jäljellä on enää arvaus, epäonnistunut abduktio, tuuri eikä aina edes sitä. Silloin kokaiiniin tarttuminen on lähes ainoa valinta (Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow (1973) tuntuu olevan saman todellisuuskrapulan taittumista ja hallusinatorisuus lisääntyykin entisestään 1960-luvulta lähtien, esimerkiksi Alain Robbe-Grillet'n romaaneissa.)

Holmesista hahmottuu näin ollen esiin tietyllä tavalla piristävä ristiriita: yhtäältä Holmes muistuttaa hyvin myöhäismodernia ihmistä, joka luovii Alibi-tietämyksen, yleisen tietämättömyyden, yksinkertaisten ja välittömien havaintojen sekä kokaiinin tuoman helpotuksen kanssa; toisaalta taas Holmes on mahdoton hahmo tähän päivään suhteutettuna, ja mahdoton nimenomaan siksi, että rikosten luonne (teksteinä) monimutkaistuu, informaation kasvu kiihtyy ja olennaista on yhä vaikeampi erottaa epäolennaisesta. Jää vain subjektiiviset yritykset, yksilön humaltuminen itsestänsä.

Piristävä tämä ristiriita on siksi, että aikana jolloin rikoskirjallisuus ehkä yhtenä harvoista erityisistä genreistä, jonka tekstejä vielä jaksetaan lukea, käsittelee teemojaan (lääke- ja rikos)tieteellisellä arvotuksella mutta halveksii yleistä älyä ja loogista päättelyä, Holmes seisoo yksin. Jo A Study in Scarletissa hänen asemansa on häilyväinen; alempaa luokkaa kuin poliisit mutta konsultoivana etsivänä heidän yläpuolellaan, tavallinen tallaaja eikä sittenkään; yksinäinen nojatuolietsivä joka ei koskaan tule yhteiskuntansa silmissä saamaan sitä arvostusta joka hänelle kuuluisi. Mutta hän on myös kaikkea muuta kuin yli-ihmisen, enemmän kuin ihmisen malli, ja silti jotain tavoiteltavaa, kunnioitettavaa hänessä on ohitse älyn: hän on olento, joka tietoisesti kieltäytyy itselleen tarpeettomasta tiedosta. Meille tällainen tieto on vierasta, sillä me olemme tottuneet ottamaan vastaan kaiken, kunhan se vain maistuu hyvältä ja synnyttää edes jonkinlaisia elämystä tapailevia tuntemuksia. Mitä vain, paljon, piikkiä suoneen, tauotta. Joka päivä avaan tietokoneen, lehden, television... täplillä, arvilla käsivarret ja jalkapohjat.

Skandinaavinen, yhteiskunnallisesti painottunut rikoskirjallisuus menee harvoin kulutustavarana kovinkaan syvälle ja selittää mielellään rikokset itselleen parhain päin, murentuvan hyvinvointivaltion syöpäpesäkkeinä joiden keskiössä ihmiset ovat vain olosuhteiden vuoksi rikoksille alttiita mutteivät luonnostaan hyviä tai pahoja. Tässä etenkin A Study in Scarlet muodostaa vielä ihanan toisinkasvun: vaikka rikollinen siinä onkin teoriassa mahdollista nähdä olosuhteiden uhrina, koston teema kasvaa jopa oikeutettaviin mittasuhteisiin. Rikollinen ei ole hyvä tai paha, mutta hänen tekonsa kasvaa maaperästä joka käyttäytyy toisin kuin se johon olemme tottuneet. Epäkorrektisuuksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – A Study in Scarletin kerronnalliset ratkaisut ja teemat osoittavat, että tällaista kirjallisuutta olisi luettava tämän tästä; ullakkohuoneessa järjestyksen takaa vain kuulas ajattelu, ymmärrys etäisyyksistä ja siitä, että toisinaan uusi järjestys kirkastaa senkin, mikä alkaa samentua, nimittäin ajattelun.