Näytelmä on päättynyt, sitä potekaamme

Kun ajatus on kirjoittaa kuolemasta, se sassaroituu helposti; kuinka kirjoittaa kuolemasta? Kuinka lähestyä sitä? Pitäisikö siitä olla joku mielipide? Luen perätysten Henriikka Tavin Toivoa (2011) ja Aki Salmelan Vanitasta (2012) yrittämättä löytää teesejä tai esityksiä kuolemasta, vaikka siitähän molemmat eräässä mielessä puhuvat. Aina jotain naarautuukin pintaan. Toivon lähtökohtaisena eetoksena tuntuu olevan puhutella kuolleita, olla yhteydessä niihin jotka ovat jo menneet, jotka puhuvat vielä murtein ja toisenlaisista ympäristöistä kuin ne joihin me olemme kiintyneet. Toivo on täynnä kehtolauluja, lastuja ja satuja – sekä monilta unohtuneita luetteloita perhosista ja muista elävistä, joita lapsena kansien väliin säilöttiin ja nimettiin, kun oppikoulusta kävi sellainen kotitehtävä. Kahden nimettömän osaan väliin jäävä nimiosa puhuttelee sen sijaan suoraan ja välillä oudon latteastikin jotakuta jo mennyttä, ehkä äitiä, ehkä isoäitiä: ”sanon tämän nyt mahdollisimman selvästi: Sinä kuolit turhaan.” (Tavi 2011, 31.) Mutta liekö yksikään kuolema sitten turha? Kaikki vanhemmat tuntuvat menevän aina edeltä ja aina liian aikaisin; tuskallisinta on jäädä sitä todistamaan. Toisen poismenon turhana pitäminen on vain mielipide, ehkä surun ilmaus siinä mielessä. Mutta ei kuolema kai siinä mielessä lopullista ole, sillä aina jotain jää, niinhän elävätkin menevät meissä kun eivät edessämme käy. Näin Toivossakin kirjoitetaan: ”Sinä olet minua vanhempi; ole vielä vanhempi. Ihmiset imeytyvät toistensa läpi. Ja mitä kauemmin kirjoitan, sitä kauemmaksi kaikki siirtyy.” (emt., 43.) Luen tätä ja poimin puolukkaa äitini kanssa, koen olevani jonkin olennaisesti minua vanhemman tiedon äärellä, asun äitini kanssa hiljaista taloa, jonka lämpö on nyt toisenlaista. Ikkunasta näkee keltaiset puut, sataa veden, sataa toisen.

Toivossa häilyy voimakas äiti- ja sisarsuhde, naiset asuvat taloja, naiset ovat jääneet jäljelle tai menneet jo edeltä. Isä on etäisempi horisontti, mutta häneenkin palataan, ehkä hän imeytyy puhujien lävitse, ainakin siinä määrin isäksi tullaan, isä otetaan omiin nahkoihin. Isässä ei kuitenkaan kulje samalla tapaa elämisen loppuminen kuin teoksen äideissä.

Voimakkaampana tuleekin tuntu, että itsessään minua vanhempi välittyy juuri muodoissa: jutut joita lapselle kerrotaan, lapsuudenmuistot joita lapsenlapsille kerrotaan niin kuin niihin lapsi muka osaisi ottaa jotenkin osaa, sadut ja muut, kaikissa niissä välittyy jokin liikuttava, koskettava kun se tulee yhteen poismenon kanssa. Kielessä loru ja lorussa eletyn elämän parsi. Eivät puhuttelut tai nimet ja vuosiluvut sellaista korvaa; ei muistokirjoitukset mitään merkitse, ne ovat vain lörpötystä, jolla koetetaan antaa itselle ja toiselle lohtua. Se, joka on mennyt on, imeytyy niihin jutusteluihin, joista aika ajaa yli, ja niistä sitten pois, mutta joihinkin se jää, sanoihin ja muotoihin, jotka on useammassa suussa pidelty ja pulpateltu.

Salmelan Vanitas on sekin tapaus, toisenlainen, toisia tuntuja mieleen palauttava. Se ei perää jo menneiltä mitään, vaan etäännyttää itseensä kuviin, katsoo elämää niin kuin se turhaa olisi. Motoksi on valittu pätkä Saarnaajaa: ”Minä käänsin minuni, ja näin turhuuden auringon alla”. Kaikki vain menee, mikään ei tunnu jäävän, on vain hiekan tanssia ja etäisyyksiä. Kokonaisuutena Vanitas tuntuu arvokkaalta tekstikokonaisuudelta, vaikka en varsinaisesti pidäkään sen yleiseetoksesta: se on liian lähellä tätä päivää, näitä tyhjännuolijoita ja horisontittomia huoraajia, lähellä hukatun elämän oikeutusta. Ymmärrän kyllä toisaalta hyvin tavan, jolla silmä väkijoukossa laajenee silmäksi maailmankaikkeudeksi joka katsoo elämää, jossa tämä päivä on eilisen huominen ja joka itsessään on vain avoin hauta. Vanitas on lukijuudelleni lohduton, jopa räävitön, vaikka se tarkasteleekin monin kuvin ohimenevyyttä rauhallisin silmin, perspektiivistä ”joka / putoaa tyhjyyden lävitse kuin kyynel; kirkas, pyöreä, itsessään / täydellinen hetki, koska mitään muuta ei ole” (Salmela 2012, 12.)

Toisaalta kokoelman nimi ja motto yhdistyy Narkissos-lainaan: ”ja kun Narkissos katsoi lampeen / kauhistui hän näkemäänsä” (emt., 19). Kun ihminen kääntää itsensä kuin rukkasen tai hansikkaan, katsoo ulospäin kuin itseään, kaikki toden totta näyttää hulluudelta; mielen riehuntaa mieltä itseään vailla, rimpuilua ja sätkintää jossa harvalla asialla on todella väliä. Tämän näkemisen pohjalta Vanitas tuntuu kauttaaltaan rakentuvan, seassa vain häilähtää muutakin, ehkä lohtuakin. ”Pian täällä on pelkkiä paskiaisia” (emt., 35), kunhan vain puhuja, itseään muita paremmaksi toivova, tästä vain ensin ottaa ja lähtee, ”parasta elämästä on lähteä kevein askelin” (emt., 35). Ja kuitenkin tarvitaan vain mielenkääntymä, mielenmuutos ja sekin näkökulma raukeaa, rytmikäs nauru ”joka millä hetkellä hyvänsä voisi vaihtua nyyhkytykseksi” (emt., 54). Niin herkässä onni täällä tuntuu olevan.

Silti on sanottava, että pidän kovin Salmelan kirjasta. Se on kauttaaltaan harkittu, punnittu ja vakava, ei laskelmoidun tai kyynisen oloinen. Kyynisyys, kaiken turhuuden taivastelu ja sille julmasti hymyileminen, on heppoisuudessaan vain pintaa; kokonaisuus on muuta, siinä on rehellistä pää pystyssä menoa. Sitä vaivaa kuitenkin hienoinen yhteydettömyys – etäännytys kuviin kai sen tekee – joka korostaa yksinäisiä silmiä, joita saattaa puhkoa milloin mielii, milloin kohtalo elämä kuolema niin mielii. Vanitas on minun tunnolleni hyvin moderni teksti, sanan baudelairelaisessa merkityksessä, se on juuri sitä samaa kohteliaan välinpitämättömyyden, ehkä jopa heppoisen ironisuuden kalvamaa – niin kuin hautaa itselleen kaivaisi – elämisen näkymää, mikä tekee siitä kotimaisessa runoudessa tärkeän reliikin. Ei siksi, että se jotenkin osoittaisi, että näin täällä ajateltiin, vaan sen vuoksi, että se korostaa tapaa, jolla näin täällä ajateltiin saattaa milloin hyvänsä raueta sekin. Siinä mielessä Vanitas painuu tavanomaiseksi tavattujen asenteiden metafysiikkaan.

Kuoleman peittelyä on paljon käsitelty osana myöhäismodernin yhteiskunnan mekanismeja: puhutaan sitä sulkeistettavan elämismaailman ulkopuolellle, kun nuoruus ja kauneus nostetaan parrasvaloihin. Käsittelystä huolimatta paljon on puhetta ja niin vähän henkilökohtaista pohdintaa, silmän kääntymistä takaisin sisäänpäin; niin paljon itse puhetta puhutaan, lörpöttelyä lörpötellään jotta jotain jäisi ajattelematta, jotta jotain ei tarvitsisi ajatella. Melankolia eli raskasmielisyys on saturnaalinen sairaus. Kuka teki mitä ja kenen nimissä, kuka pilkkasi ketä, on paljon aina kiinnostavampaa kuin ajatus, mitä lähimmäiseni joutuvat kestämään kun kuolen, mitä minä, kun lähimmäiseni lähtevät. Mitä tapahtuu, kun tajunta sammuu ja ruumista hiipuu viimeinenkin palo. Rooma-tv-sarjan (2005–2007) lopussa Kleopatran palatsin piirityksen yhteydessä Marcus Antonius syöksyy miekkaan, sillä se on oikea, roomalainen tapa mennä. Kunniallinen kuolema. Caesarin murhaajana pidetty Decimus Junius Brutus Albinus taas käy yksin legioonaa vastaan huomatessaan häviönsä. Tietyn historiankirjoituksellisen totuuspohjan omaavana sarjana Rooma käsittelee muutoinkin meille koko lailla vierasta etikettiä, johon kuuluvat lojaliteetti ja kunnia; hyveitä joilla myöhäismodernissa yhteiskunnassa näyttää olevan vähemmän väliä. Keskeisin seikka, joka juonen tasolla katsojaa kiihottaa, lieneekin sekä Rooman että esimerkiksi Game of Thronesin (joka George R. Martinin kirjasarjasta huolimatta on aikamoista Rooman kierrättämistä) kohdalla juuri tuon etiketin ja meidän tuntemiemme hyveiden (joista korkeimpia ovat vapaus ja rakkaus) väliset ristiriidat: kun ihmiset toimivat kunnian ja uskollisuuden ajamina, rakkausavioliitot ja lastensuojelut eivät aina tule kysymykseen. Sellaista on vaikea tämän päivän arvoliberaalin niellä.

Saman riidan ja toran äärellä tuntuu olevan ihminen tänään muutoinkin, silloinkin kun kyse on tavallisesta läheisen kuolemasta, tai kuoleman pelosta, sen läheisyydestä, nuoren ihmisen ja vanhan ihmisen kohtaamisesta. Ajattelen Tavin Toivoa, joka on kuin taiten naamioitu joukko henkilökohtaisuuksia. Kertovatko tietyt sadut ja lastut, tai perhoskokoelmat, yleisesti meidän vanhemmistame tai isovanhemmistamme? En usko; tuntuu että kirjassa vaalitaan yhteyttä kahden paikallisen yksilön välillä katoavien paikallisuuksien maailmassa. Salmelan kirjassa tähän yhteyteen ei kajota, puhuja porautuu ainoastaan yhden, kyynisyyden merkitsemän etiketin saumoille pyrkiessään osoittamaan paitsi sen myös itsensä elämän oudon merkityksettömyyden. Onko se sellaista, etiketeistä riippumatta, jää jokaisen päätettäväksi. Miten sitä nyt elämän kokee, miten sitä nyt sitten potee.