Esa
Mäkijärvi kirjoittaa Kolibrilla pesänsä mustien liljojen
sydämessä -teoksen(sa) (2009) saatteessa:
Cut-upin tarkoituksena on siis etsiä jo olemassa olevasta uutta. Eräs sen merkityksistä on järkyttäminen, eli keskustelun herättäminen siitä, kuinka kirjallisuutta tai taidetta tulisi tehdä. Voidaan esimerkiksi esittää argumentti, että cut-up-tekniikalla toteutettu runo kuvastaa paremmin nykyaikaisen yhteiskunnan kaoottisuutta ja tietotulvaa kuin perinteisen lyyrinen tai mitallinen runo. Äärimmäinen esimerkki tästä ovat ns. roskapostirunot, jotka on koostettu sähköpostiin tulleista mainos- ja häirintäviesteistä. Nämä spam-runot voidaan nähdä kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme. Esitänkin, että vaikka perinnetietoisuus on hyvästä, cut-upeilla on ehdoton paikkansa kirjallisuudessa. Sattuma ohjaa monesti elämää; miksei siis myös taidetta? (2009, 7.)
Jo
olemassa olevasta uutta, järkyttäminen, kaoottisuutta, tietotulvaa,
sattuma... Mäkijärvi tiivistää paljon olennaista, mutta näyttää
jäävän vartin päähän seuraavasta askeleesta. Tällä kohtaa
olisi näet ehkä oikeampaa kysyä: mitä sitten? Tulevatko
vaikutteet niin myöhään Suomen maalle, että vielä 2000-luvulla
asiaan pitää erikseen perehdyttää? Ja jos spam-runot voidaan
nähdä kommenttina, niin ihan oikeasti ja käsi sydämellä:
millainen on todellisuudessa tämä kommentti? Onko se, voiko se
olla, painava vai jääkö se vain ironiseksi heitoksi, hetken
oivallukseksi, katoavaksi tilaksi jossa jotain pölinää päästeltiin
ennen kuin juna jatkoi matkaansa? Vai pitäisikö spam-runot nähdä
vain leikkeinä, jotka eivät tähtää yhteiskunnalliseen kommentointiin?
Vai onko roskapostirunous vain solipsistista onaniaa omien
havaintojen äärellä?
Samaisessa
saatteessa Mäkijärvi kiinnittää huomiota myös Radioheadin Kid A
-levyn (2000) sanoituksiin, jotka Thom Yorke sommitteli Tristan
Tzaran luomalla metodilla: vetämällä hatusta. Mäkijärvi ei
paneudu sen enempää Radioheadiin, Yorkeen tai Kid A:han, vaikka
paikallaan ehkä olisi. Kun levy näet ilmestyi, se oli hetken aikaa
länsimaisen indie-musiikin kenties kirkkaimmassa valokeilassa. Yhtye
oli kuin olikin onnistunut ylittämään OK Computerilla (1997)
asettamansa odotukset, uudistumaan artistina ja jopa – siltä
ainakin näytti – luomaan jotain kokonaan uutta. Yorken tiedetään
tilanneen koko Warp-levy-yhtiön katalogin ja hakeneen vaikutuksia
sieltä, IDM:n (intelligent dance music), glitchin ja vastaavien
elektronisten äänitekstuurien suunnalta. Lopputuloksena oli
unenomainen ja surumielinen, harmaisiin aamuisiin soveltuva ääniteos,
jossa perinteiset pop-kaavat saivat hitusen väistyä abstraktien
sävyjen tieltä. ”Kokeellisuudestaan” huolimatta Kid A oli
kuitenkin ennen kaikkea pop-musiikkia, lähestyttävää mutta
vieraantunutta, vierasta mutta säröillä.
Kid
A:n aika ajoi kuitenkin nopeasti tien sivuun. Harvat jaksavat levyä
enää kuunnella. Yorken ulinamainen vokalisointi oli pian jo
luotaantyöntävää, vaikka Kid A:n sisarteos Amnesiac (2001)
viehättikin vielä. Yli kymmenen vuoden jälkeen on vaikea sanoa,
tullaanko levyä muistamaan samalla tavalla kuin joitakin genrejä
käynnistäneitä, uutta luoneita tai muutoin kestäviä
musiikkiäänitteitä länsimaisen populaarimusiikin historiassa
tullaan muistamaan. Edes tunnelman puolesta on mahdoton sanoa,
onnistuiko yhtye sittenkään luomaan mitään uutta, kestävää tai
kiinteästi ajankuviin iskostuvaa. Vaikka bändi on olemassa vieläkin
ja levyt käyvät kaupaksi, monet ovat sitä mieltä, että loiston
päivät ovat kaukana takana.
Vieraantuminen
– jonka hätäisimmät saattaisivat Yorken ääneen ja Kid A:han
levynä liittää – oli modernistien perustunne. Kuten jokainen
1900-luvun kulttuuriteoriaan paneutunut tietää, vieraantumisen
perustunteena korvaa joskus vuosien 1968–1972 jälkeen
fragmentoituminen. Samasta kielii tietysti Yorken cut-up-metodikin,
vaikka lukemattomat ovat menetelmää käyttäneet ennen häntäkin
ja ennen 60-lukua. Mutta nyt huomio kiinnittyy siihen, mitä
Mäkijärvi saatteessaan sanoo: kulttuurimme nojaa mainontaan,
nykyinen yhteiskunta on kaoottinen ja elämme tietotulvassa. Jos huomio haiskahtaa antimodernilta, Radiohead oli tietyssä mielessä antimoderni jo aiemmilla
levyillään. Monet Yorken lyriikoista käsittelivät konsumeristista
yhteiskuntaa kriittisin silmin. Suuri vaikutus oli kuitenkin myös
yhtyeen kansitaiteella. Sekä OK Computerin että Kid A:n ja
Amnesiacin levynkannet on (kaikki) sommiteltu samanlaisella
erilaisista, osin varmasti muista lähteistä poimittujen
mainoskuvien, tietoiskujen ja muiden ikonien muodostamista
tekstuureista.
Radioheadin
antimodernius oli kuitenkin täsmälleen samaa kokemusta, joka
monilla jo ennestään oli, mutta vain jossain määrin pidemmälle
vietynä: harva meistä näet vieläkään samalla tavalla kiinnittää
huomiota mainoksiin, liikennemerkkeihin, aikatauluihin ja uutisiin –
tai jos kiinnittää, vähemmän hän kiinnittää huomiota itseensä
niiden huomioijana. Silti monet puhuvat – aina puhua saa –
kriittiseen sävyyn manipuloivista mainoksista, tietotulvasta, netin
kiroista, asiantuntijatiedon häviämisestä, mutta elävät siitä
huolimatta täysipainoista elämää: usein mainoksia, tiedon tulvaa,
netin ongelmia ei vain oikein enää huomaa, ei niihin kiinnitä sen
enempää huomiota sittenkään. Radioheadin kohdalla Mäkijärven
tässä mielessä puolivillaiselta tuntuva kommentti näyttää
saavan kuitenkin vahvistusta: cut-upit ja tekstuurisommitelmat voivat
toimia yhdenlaisena ”kommenttina mainontaan nojaavalle
kulttuurillemme”. Ne auttavat meitä ymmärtämään, millaisten
tilojen läpi kuljemme, hetkeksi ne ehkä jopa pysäyttävät tämän
tilan, nämä tilat, jotta näkisimme ja tuntisimme paremmin.
Sommitelmat hätkähdyttävät, uudet yhteydet kiehtovat.
Olisi
kuitenkin virhe äityä kuvittelemaan elävänsä tiloja, joissa on
jatkuvasti tietotulvassa tai datapommituksen kohteena. Liikennemerkit ja
uutissyöte eivät ole sama asia. Kaupunkitilat ja ne tilat, joihin
itse ehdollistamme itsemme, eivät ole samoja asioita, vaikka
ensimmäisessä ostetut mainokset hallitsevatkin. Virtuaalisen ja
konkreettisen välillä ei välttämättä ole selvää rajaa, ei
selvää siirtymää, vaikka hyväksymmekin ensimmäiseen käymisen
parilla klikkauksella tai yksinkertaisesti avaamalla Hesarin,
noukkimalla bussinpenkiltä ilmaisjakelulehden.
Sielumme
tässä säpäleinä ovat. Informaatiotulva on jo tehnyt tehtävänsä,
tai sitten meillä vain on jossain määrin verissä tämä höttöön
takertuminen. Siinä mielessä pelkkä mainontaan nojaavan kulttuurin
kommentointi ei riitä, ei mitenkään, vaan on kysyttävä, mitä
esimerkiksi spam-runous tai Yorken lyriikat kertovat meille meistä
itsestämme. Ei kulttuurista, vaan siinä elävistä ihmisistä. Ja
jos cut-upit ja tekstisommitelmat pysäyttävät tiloja
tarkastelulle, voisiko niillä olla eheyttävää vaikutusta –
olkoot ”eheyttämisellä” kuinka ilkeä kaiku ja kalke tahaan?
(Jos Erich Frommin sanat enää tänään mitään painavat, niin
kukaties sairauden, mal du sièclen, siinä piilevän sisäisen
tyhjyyden ja (myöhäis)kapitalistisen yhteiskunnan meihin
sisäänajamien tietoisuuden ja tiedostamattoman parantamiseksi
tarvitsemme nimenomaan eheyttämistä. Palaan tähän joskus toiste.)
Ehkä
siinä mielessä ne voisivat olla eheyttäjän asemassa, jos
katseelle pysäytetty tila antaa vastavuoroisesti kuvan pysyvästä, koherentista katsojanasemasta. Kuva asemasta on kuitenkin osin valheellinen. Fragmentaarisuuden
peruskokemuksen ja mielemme liikkeet tuntien koherenttius ei ole ensimmäinen asia, jolla sielullista olentoa
kuvailisi. Myöskään sattuma – jolle Mäkijärvi saatteessaan
myöntyy – ei oikein kuvaa tätä hahmoa. Tietysti ihmiset puhuvat,
että sattumalta päätyvät täältä toisaalle, tänne ja tuonne,
mutta oikeastaan se ei ole sattuma, vaan ajopuuksi asettuminen, joka
heidät tänne on tuonut. Ajopuuna oleminen on itse asiassa kaikkea
muuta kuin sattumallista ja oikullista: päinvastoin, se on hyvin
määrätietoista (ajopuu itse ei vain sitä tiedä) ja
väistämätöntä. Tietysti pisteitä tilassa on paljon, eikä
kukaan näytä selvästi tietävän, miten päätyikin viiden pisteen
kautta vahingossa aivan jonnekin muualle kuin aikoi, mutta tämä
johtuu ennemminkin siitä, että olennolla on tilallinen historiansa:
paitsi sattuma myös tila itsessään ja vain harvoin tietoiset
päätökset ovat tuoneet hänet juuri tähän – ja vielä
harvemmin hän ennalta pääsee juuri sinne mihin aikoi. Tila
rajautuu pienempiin tiloihin, joissa vain osa liikkumisista on
mahdollisia.
Sattuma
ei siis oikeastaan ohjaa elämää, vaan (osin tuotettujen)
tietoisuuksien oikulliset virrat, poikkoilevien mielihalujen ja
ajatusten rihmat. Nimenomaan tästä cut-up aikanaan kieli, Kari
Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki (1965) tai Peltiset enkelit
(1964) ja sen pohjalta tehty tv-elokuva toimivat osuvina
esimerkkeinä. Ja Kid A:lla Yorke laulaa kappaleessa ”How to
disappear completely”: ”That there / that's not me / I go / where
I please / I walk through walls / I float down the Liffey / I'm not
here / this isn't happening / I'm not here / I'm not here”.
Säkeistö
ei ehkä ole valovoimaisimmasta päästä, mutta huomio kiinnittyy
pariin elementtiin. ”I walk through walls”, ”I float down the
Liffey” ja ”I'm not here” viittaavat voimakkaasti tiloissa
olemiseen, yhdestä toiseen kulkemiseen. Kuvat ovat vanhastaan
tuttuja, mutta kun ne yhdistyvät säepariin ”I go / where I
please” sekä kappaleen nimeen ja levyn yleistunnelmaan, vaikutelma
alkaa muuntua. Kertojan kaikkivoipaisuus, hänen suorastaan
maagisilta tuntuvat taitonsa eivät enää vakuuta. Tilalle nousee
näky hiutumisesta, verkkaisesta syrjäänjäämisestä ja
vähittäisestä häviämisestä – tämäkin kuva on Music
Televisionia seuranneille sukupolville tietysti tuttu.
Mutta
miltä musiikki tuntuu? Mitä ”How to disappear completely”
-kappaleesta voi aistia? Nimenomaan nukkavieruisuuden, vähittäisen
syrjäänjäämisen. Tänään sellainen on tietysti päiväunelmaa,
jopakaiten jonkinlaisen kamppailun ja ponnistelun kautta vain
saavutettavissa: jos sielun säpäleissä vielä jotain elää, se
kaipaa rauhaa ja suvantoja elämään, mutta niin tavattoman vaikeaa
sitä kantavan ruumiin tuntuu olevan sallia sille sellaista, ottaa
etäisyyttä niihin virtoihin ja rihmoihin, joissa olennot venyvät
ja vanuvat ja syöksähtelevät. Haluaisimme kulkea seinien läpi,
mutta emme pysty. Olemme ajopuita.
Toisinaan
näyttääkin siltä, että cut-upiin ja roskapostirunouteen liittyvä
hehkutus on vain tyhjän tynnyrin kalistelua. Tarvitsemmeko elämäämme
lisää kollaaseja, lisää tekstuureja ja tekstisommitelmia, lisää
mielivaltaisia yhdistelmiä mielivaltaisen näköisesti eteemme
tulvivasta datasta? Tuskin. Ennemminkin vaikuttaa siltä kuin
tarvitsisimme enemmän vähempää. Silloin tila saattaisi alkaa elää
toisin, me alkaisimme syrjäytyä, me alkaisimme kävellä seinien
lävitse.
Kaikki
on tietysti hypoteettista halun uudelleen arvelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti