Lähestymme vuoden 2009 Murrostorstaita. Edellisen laman aikaan vuonna 1991 marraskuun 4. päivänä 20 000 työtöntä kerääntyi eduskuntatalon eteen osoittamaan mieltään toimeentulon puolesta. Tänä vuonna, tarkemmin ottaen huomenna, sama toistuu kolmen erillisen mielenosoituksen voimin. Toimeenpanevien verkostojen yhteinen manifesti on niin huolestuttavalla tavalla laadittu, että siihen täytynee paneutua hiukan tarkemmin ennen kuin näytän Murrostorstaille vihreää valoa.
Jussi Vähämäki ehtikin jo tuomita manifestin sen tökerön puhunnan vuoksi - minua huolestuttaa kaikkein eniten manifestissa lihallistuva viha.
"Onko mahdollista, että kriisin aiheuttaneet henkilöt, opit ja talouden kehitysmallit korjaavat synnyttämänsä tilanteen? Vastaus lienee selvä. Lama kohtelee ihmisiä eriarvoisella tavalla. Toiset rikastuvat, toiset köyhtyvät. Tämä ei ole sattumaa. Tuloerot kasvavat. Viha kasvaa, koska osingoista ja optiotuloista ei luovuta, mutta samalla irtisanotaan ja lomautetaan. Tämä prosessi ei johdu yksilöistä vaan rakenteesta, jonka ”loogisuus” vie kohti irrationaalisia päätöksiä. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Luokkakonfliktin aika ei ole ohi. Vihan hedelmät kypsyvät. Mitä jos 1990-luvun lama oli vain pieni paikallinen kriisi tämän globaalin katastrofin rinnalla?"
Vaikka on olemassa mahdollisuus lukea yllä oleva lainaus myös suhteessa steinbeckiläisiin oikeudenmukaisuuden haamuihin, on harmillista, että tämäntyyppisessä retoriikassa nojataan ensinnäkin vanhalta vasemmistolta omittuun puhuntaan ja toisaalta negatiivisiin tunteisiin yhdistävänä elimenä. Eikö edellisen laman ajoista olla opittu todellakaan mitään? Vai halutaanko vanhanaikaisella manifestilla tavoittaa iäkkäämpää polvea sen oletuksen varassa, ettei vanha polvi opi, eikä halua oppia uutta puhuntaa taikka omaksua uutta identiteettiä?
Lainausta ennen on jo ehditty vihjata nykyisen tilan poikivan vielä 1930-luvun totalitarismia, rasismin ja nationalismin nostavan päätään. Uhkakuvien esiin nostaminen vie kuitenkin huomion niistä asioista, joita tulisi nykyisessä tilanteessa pitää huomattavasti olennaisempina, nimittäin tätä: jos elämme loppulaman aikaa ja fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan kapitalistisen yhteiskunnan iltahämärää, on tulossa aika, jolloin palkkatyöllä ei kerta kaikkiaan ole mieltä - eikä sen ruinaamisella saavuteta mitään. Ymmärrän, että monille (etenkin pääkaupunkiseudulla eläville ns. köyhille) kysymys toimeentulosta tuntuu hyvinkin olennaiselta, mutta jos murrostorstai ja yhteiskunnassamme elävä lama asetetaan laajempaan yhteyteen, meidän olisi osoitettava halumme, innokkuutemme, tahtomme rakentaa yhdessä uutta yhteiskuntaa, sellaisia elämisen muotoja, jotka kestäisivät kapitalismin loppuluisun.
Lomautus ja irtisanominen on nähtävä siten vapautumisena ja tällaisena se on osoitettava paitsi Murrostorstaina myös kaikkina muina aikoina. Kun kyse on joukkotietoisuuden luomisesta, on apeaa, että jätetään sen luovuus hyödyntämättä ja tyydytään asettumaan siihen moneuden rooliin, jonka media tai konsensus on varannut. Tämän sijaan moneuden koko kirjo olisi laukaistava esiin, osoitettava että itse keksimällä ja yhdessä tekemällä kysymykset aktiivisuuden ja passiivisuuden rajasta häviää. Painotan sanaa "yhdessä": yksinään jokainen taloudellisen epävarmuuden ajanjakso on itsessään sietämätön, mutta yhdessä ne on kestettävissä ja muutettavissa voitoiksi - ja yhdessä voimme kehittää ratkaisu- ja toimintamalleja "köyhyyden" torjumiseksi. Ennen kaikkea tämä halu meidän olisi osoitettava, sillä se ei todellistu eikä tule puheeksi mediassa eikä eduskuntatalossa lainkaan.
Toiseksi mitään mieltä ei ole etsiä syyllisiä. Manifestissa todetaan aivan oikein, että kyse on "rakenteesta, jonka 'loogisuus' vie kohti irrationaalisia päätöksiä". Pari lausetta aiemmin vihjataan kuitenkin siitä, mikä myöhemmin sanotaan suoraan: että kriisillä on olemassa syylliset, "henkilöt", joille on kostettava, "jotka on pantava maksamaan kriisi". Näin hyödynnetty retoriikka palautuu alkupisteeseensä, köyhänlaiseksi "pahat kapitalistit" -osoitteluksi. Toki monet meistä lähtevät usein helposti mukaan tämäntyyppiseen retoriikkaan, jos ajattelemme dollareita vuolevia ahneita läskejä ja muuta mediakuvastoa. Todellisuudessa tällaisia olentoja ei kuitenkaan ole olemassakaan, niin paljon kuin haluaisimme toisin uskoakin, ja vaikka olisikin, näin lapsellinen syyttely ei hyödytä ketään, korkeintaan poistaa vastuuta aktivistin omilta hartioilta.
Kolmanneksi kysymys luokasta voi teoriassa tuntua hyödylliseltä, mutta on käytännössä tyystin hyödytön, suorastaan haitallinen kategoria. Luokkatietoisuuden luomisessa ei lihan tasolla ole mitään mieltä. Jokainen vähänkään moderneja prekaareja käsittelevää kirjallisuutta lukenut ymmärtää, että nykyinen yhteiskuntarakenne koostuu miljoonista soluista, jotka livistävät tiloista toiseen, sijoista toisiin sijoihin. Asemat vaihtuvat, identiteetit sommitellaan salamannopeasti ja ne purkautuvat yhtä nopeasti. Luokkaa sitä vastoin pidettävä jokseenkin pysyvänä "ominaisuutena", minkä vuoksi se näyttää yhtä vanhentuneelta kuin mikä tahansa muukin poliittisen identiteetin määre. Kuten jo todettua, nykyinen kansalaisaktivismi vaatii identiteetin häivyttämistä, egon hävittämistä, ei niiden vahvistamista. Korostan, että siinä missä Precarias a la derivan kaltaiset feministiverkostokin puhuvat prekaarista luokasta, jutun juoni on kuitenkin, että elämisen monimuotoisuutta korostaaksemme meidän on koostettava elämämme muista tekijöistä kuin palkkatyöstä ja sosiaalietuuksista käsin. Lihallinen olento tuntee ja tietää jo nyt, millaista elämää se voi elää - poliittinen tietoisuus kuitenkin jarruttelee.
Jos "laskun saavat maksaa kapitalistit", odotan näkeväni huomenna tuhansittain niitä, jotka ovat valmiita luopumaan kaikesta yksityisomaisuudestaan ja etsimään yhdessä elämisen käytäntöjä joissa kenenkään ei tarvitse maksaa laskuja. Muussa tapauksessa me ne laskut maksamme ja me maksamme ne varsinkin, jos jatkamme vanhalle vasemmistolle tyypillistä ruikuttamista.
Oikeammin en välittäisi edes hyödyntää prekaarin käsitettä ellei se kuvaisi parhaiten nykyistä työn, työttömyyden, osa-aikaisuuden, kurssien ja täyttöajan vuorottelua. Selvää kuitenkin on, että koska yksilöllinen elämämme täyttää näin monia erilaisia uomia, tämä jatkuva erilaisuus ja muuttuvuus kuvaavat parhaiten elämäämme yhteiskuntalihallisina olentoina. Jos meidän tulee jotakin vaatia, on meidän vaadittava "aitoa", "kokonaisvaltaista", "arvokasta" elämää, mutta ei kapitalisteilta, vaan meiltä itseltämme. Jos menemme osoittamaan "Helsingin kaduille" vihaamme, emme tavoita mitään (päinvastoin: viha nimittäin kovertaa meistä pois kaiken sielukkuuden), vahvistamme vain omaa poliittista identiteettiämme asettumalla uhreiksi - eikä edelleenkään kapitalistien, vaan kapitalismin rakenteiden ja ennen kaikkea omien kulttuuristen asenteidemme uhreiksi. Jos meidän kannattaa jotain kannattaa tuoda julki, niin on se juuri omat mahdollisuutemme elää täydemmin ja kokonaisemmin.
3 kommenttia:
Koen tämän kirjoituksen hyvin vieraaksi, koska en haluaisi moralisoida ihmisiä kieltämällä negatiivisia tunteita. Irtisanomiset ja rakenteellinen väkivalta synnyttävät vihaa, ja mielestäni lähinnä oikeiston konsultit vaativat nielemään vihan ja vääntämään naaman väkisin hymiölle.
Toiseksi vaikka olenkin samaa mieltä, niin en osaa olla niin idealistinen, että sanoisin ihmisille: "Lomautus ja irtisanominen on nähtävä siten vapautumisena." Monet eivät koe sitä vapautumisena, enkä usko että kokemusta voi muuttaa noin vain henkistä elämää tavoittelevien aktivistien käskyllä.
Vähämäen känniälähdykseen en välttämättä kiinnittäisi liikaa huomiota, vaikka on siinä muutama pointtikin mm. populismista ja prekariaatista... :) JV:n tekstin takana lienee lähinnä Megafonin sisällä joskus 2008 tapahtunut riitaantuminen kirjoittajien kesken. Poikien välistä nokittelua siis.
Olen samaa mieltä siitä, että kyse on kapitalismin rakenteesta, ei tietyistä henkilöistä. Mutta rakennetta kuitenkin pidetään yllä jossakin - esimerkiksi EK:lla. JOKU ne poliittiset päätökset kuitenkin konkreettisesti tekee, ja jos tästä ei saa puhua, niin emme taida päästä kovin pitkälle.
"Kolmanneksi kysymys luokasta voi teoriassa tuntua hyödylliseltä, mutta on käytännössä tyystin hyödytön, suorastaan haitallinen kategoria. Luokkatietoisuuden luomisessa ei lihan tasolla ole mitään mieltä. Jokainen vähänkään moderneja prekaareja käsittelevää kirjallisuutta lukenut ymmärtää, että nykyinen yhteiskuntarakenne koostuu miljoonista soluista, jotka livistävät tiloista toiseen, sijoista toisiin sijoihin. Asemat vaihtuvat, identiteetit sommitellaan salamannopeasti ja ne purkautuvat yhtä nopeasti. Luokkaa sitä vastoin pidettävä jokseenkin pysyvänä "ominaisuutena", minkä vuoksi se näyttää yhtä vanhentuneelta kuin mikä tahansa muukin poliittisen identiteetin määre."
Tämä vaikuttaa jo melko oudolta - koska tällaiset puheet tapaavat tulla oikeiston puolelta. Luokka ei ole ominaisuus, vaan suhde. Luokkapuheen hyssytteleminen pelaa ikävä kyllä porvarien pussiin.
http://libcom.org/library/notes-class
hyvä Vesa! täältä tulee vihreää valoa sulle.....
itse olen ollut totaalisen vieraannutettavana tästä yhteiskunnasta jo toista (kymmentä) vuotta ja yhä kulkee idealistinen henki, joka kaikesta vihasta ja inhosta huolimatta pyrkii kohti hyvää / pyhää.
juttuhan on niin, että tuo koko negatiivisuuden valtaisa (karmallinen) taakka on nyt vaan yritettävä kantaa / keventää keinolla jos toisella, sillä se "toinen vaihtoehto" (joka syntyy & lisääntyy kun tarpeeksi moni ihminen kasvattaa sitä vihaansa ym) johtaa vain syvemmälle kuiluun.
tällä en tarkoita, etteikö vihaansa saisi näyttää / käsitellä aidosti tms. kun asiat kokee ahdistaviksi, on se oikeus näyttääkin ja yrittää tehdä parhaansa. mutta on pyrittävä saamaan kokonaiskuvaa asioidentilasta - joka on todella monimutkainen ja ongelmallinen, ja johon ei riitä pelkkä yhteiskunnallinen paatos ja vihanpurkaukset.
Virta 6ssa Vesa heitteleekin asiajuttuja kehiin tämän(kin) aiheen tiimoilta. lisää seuraavassa numerossa, lähinnä tosin henkiseltä kantilta (joka valaisee myös sitä yhteiskunnallista puolta).....
Hyvää kritiikkiä, kiitos.
En halunnut suoranaisesti moralisoida ketään, en vain koe, että vihalla joka kohdistettaisiin johonkin instanssiin saavutettaisiin todella jotain. Pikemminkin näyttää, että se kuluttaa ja lisää vain eroja yhteneväisyyksien ja samankaltaisuuksien sijaan - ja ennen kaikkea ahdistaa "oikeiston" samanlaiseksi karikatyyriksi, jollaisia emme itse haluaisi olla. Siis: manifestissa hyödynnetty retoriikka kurjistaa "kapitalistin" olennoksi, joka EI ole monipuolinen, moniroolinen olento ja joka vaihtaa tilaa ja olemustaan ja suhteissaolojaan sen mukaan, mihin seuraan (tai suhteisiin) sattuu päätymään. Vihan kohteena kapitalisti on aina riistäjä ja sillä siisti - enkä halua leimautua oikeistolaiseksi, mutta on ehkä paikallaan miettiä, millainen on tämän "kapitalistin" psykososiaalinen elämä kaikessa moninaisuudessaan. "Vihan vierastaminen" ei kuitenkaan tarkoita, etteikö julkiseen tilaan tuleva moneus voisi pakottaa ihmisiä ja tahoja reagoimaan "oikeaksi" katsotulla tavalla.
Tuo lomautus on tietysti nähtävä jonkinasteisena provokaationa, vaikka sydämestäni toivonkin, että ruikuttamisen sijaan me kaikki toimisimme ja loisimme elämisen puitteita, jos olemmekin työttömiä tai jäisimmekin työttömiksi. Tai ei välttämättä provokaatio, vaan kannuste (ja pahoittelut: taas kuulostan oikeistolaiselta).
Vaikka "joku" ne päätökset tekee, tiedän kokemuksesta ja erinäisiä foorumeita läheltäkin seuranneena, että monet poliittisetkin päätökset tehdään aina siten, että kaikkia ei voida miellyttää. Tämän takia haluaisin yrittää samastua "kapitalisteihin" lihallisina olentoina, jotka käyvät töissä ja pyrkivät tekemään siellä työnsä yhtä hyvin kuin Siwan kassa tai seksityöläinen tahoillaan. Ei noiden "joidenkin" päätökset ole heidän hengen asioitaan, vaan jokapäiväisiä velvollisuuksiaan, joita he monesti tekevät käsilläolevat asian puolet huomioon ottaen - ja useimmiten konsensusta vaalien. Tässä suhteessa "kapitalisti" ei milään muotoa eroa opiskelijasta, joka tarjoilee ruokaa illat paikallisessa ravintolassa.
Jos luokka ei olisikaan ominaisuus vaan suhde, mikä on pätevä korjaus, tämä ei nähdäkseni oikeastaan muuta sanotun sisältöä. Mitä konkreettista käyttöä luokan käsitteellä on muuta kuin luoda identiteettejä, pysäyttää olentoja liikkeissään? Jos luokka on suhde, eikö meidän tulisi puhua kymmenistä, sadoista, kenties tuhansista luokista? Vai typistetäänkö luokka tässä kohtaa siihen, missä suhteessa luokka on pääomaan tai työsuhteeseen? Jos näin, prekaari työvoima on selvemmin kuin viroissa olevat ammattilaiset ja säännöllisiä tuloja nauttivat työläiset tunnustetusti olemassa oleva moneus, joka hakee arvonantoa ja toivon mukaan sen saakin jossain vaiheessa. Lupaan paneutua tuohon libcom.orgin mainioon artikkeliin tässä vielä jossain vaiheessa, mutta toivon että luokan käsitettä ja ulottuvuuksia tultaisiin korostamaan vielä useaan otteeseen, että sellaisia väärinkäsityksiä kuin olen kenties tehnyt tekstissäni ei pääsisi syntymään. Ehkä olet jo blogissasi jossain vaiheessa asiaa korostanut?
Lähetä kommentti