Aamulehti uutisoi eilen illalla Jyväskylän yliopiston kriminaalipsykologian dosentin Jaana Haapasalon esiinnoususta, jossa tämä oli huolissaan metsästyskulttuurin yleisyydestä Suomessa. Parin lauseen mittaiseen, melko mitättömään puheenvuoroon nähden keskustelu sekä Aamulehden että Helsingin Sanomien verkkosivuilla roihahtivat välittömästi. Haapasalo tuli nimittäin kanavoineeksi erään tärkeän, vaikkakin vielä piilevän äänen moninaisessa yhteiskunnassamme, joka kuitenkin tämän myötä nopeasti paljastuu taas kammottavan homogeeniseksi tuomiten Haapasalon esittämät marginaaliset puheenvuorot mitättömyyksinä. Vaikka Haapasalon tai hänen suuhunsa laitettu kommentti ei siis ole mitenkään ihmeellinen - "Pidän metsästystä, niin kuin urheiluammuntaakin, poikkeavana harrastuksena. Mielestäni ei ole normaalia, jos ihminen on kiinnostunut aseista. Se on tappava harrastusväline" - se näyttää osuneen kipeään kohtaan suomalaisessa mentaalissa. Suomessa on satoja tuhansia aseharrastajia ja metsästäjiä, jotka näkevät metsästyksen lähinnä luonnossa liikkumisen muotona. Tappamiseen valtaosa suhtautuu hyvin tyynesti, koska kyseessä nähdään olevan esi-isiltä peritty ja selviytymiseen olennaisesti liitetty tapa. Vedotaan perinteisiin sekasyöjäargumentteihin: olemme luonnostamme sekasyöjiä ja tappajia ja meidän on toimittava siten kuin aina on toimittu.
Pidän toivottavana, että asiasta käydään jatkossakin keskustelua, myös analyyttista ja argumenttientäyteistä, ei vain yhtä tunnekuohuista kuin tällä kertaa. Aseharrastuksen puolustajat näyttävät nimittäin kiihottaneen itsensä tarkoituksellisiin ylilyönteihin yrittäen esimerkiksi osoittaa yhteiskunnassamme muita tappamiseen liittyviä solmukohtia. Tämän suhteen onkin surkuhupaisaa, että kun osa näistä kirjoittajista oivaltaa esimerkiksi yhteiskunnassamme olevan sellainenkin väkivaltakone kuin asevelvollisuus, joka on yhteiskuntamme jäseniä asekulttuuriin kasvattava instituutio, meistä monet ovat tienneet sen jo vuosia ja pitävät sitä johdonmukaisesti osana samaa väkivallan kulttuuria. Se on toisin sanoen uutta vain hänelle itselleen: pasifisteille ja esimerkiksi monille vasemmistolaisille (joksi Haapasalokin tiettävästi paljastui, mistä niinikään nousi kauhea kalabaliikki) asia on ollut kiinteä osa vakaumusta jo pitkään. Taustalla piilee tietenkin halu vapauttaa ihminen vihaa ja väkivaltaa kylvävistä rakenteista ja kehittää hänestä "parempaa ihmistä", eettisempi yksilö.
Toinen usean metsästyksen puolustajan esittämä vertailukohde koski metsästyksen ja jalostetun ruoan suhdetta. Vegaaniseen elämään kaikilla elämänalueilla pyrkivänä tämä käyty ns. keskustelu näyttää minusta tältäkin osalta ihmeellisen ääliömäiseltä: on olemassa vaihtoehtoja vain "kylmäaltaiden muovikääreiden" ja ehdan metsästetyn lihan välillä, eikä oikeastaan mitään niiden ulkopuolella. Vedotaan sentään metsästyksen eettisyyteen ja ekologiseen suhteessa tehotuotantoon. Lihatonta ja tappamista viimeiseen asti välttävää elämää ei kuitenkaan näytä olevan tai ainakaan sitä ei nähdä kunnollisena elämänä, koska siihen liittyy niin paljon kaupunkilaisuutta, viherpiipertämistä ja kieltäytymistä. Ongelma perustasollaan - onko tappaminen oikein? - kuitenkin pysyy. Vetoamalla isien perinteeseen kiellämme itseltämme mahdollisuuden, että voisimme elää ilman lihaa ja voimme tehdä sitä jo nyt. Metsästys samoin kuin sekasyönti ovat ennen kaikkea tapoja, jotka eivät enää millään tavalla liity eloonjäämiseen - jos ovat reaalisesti koskaan liittyneetkään. Olemme omaksuneet lähes korvia myöten kehityksen ideaalin, mutta kun kyseessä on noinkin henkilökohtainen asia kuin ruoka tai harrastus, turvaudumme luontoomme ja implisiittisesti myös ajatukseen, ettemme voi tai edes halua muuttua, astua kauemmas tappamisen kulttuurista. Luonto kyllä kehittyy, mutta me ajattelemme tuon luonnollisen osan itseämme olevan muuttumaton. Kuvamme luonnostamme on kuitenkin monilta osin harhaa.
Pirita Juppi esittää artikkelissaan Eläinoikeusliike määrittelykamppailun ja marginalisoinnin kohteena (2003, julkaistu kokoelmassa Pirita Juppi, Jukka Peltokoski, Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä: SoPhi, 2003) tapoja, joilla eläinoikeusliikettä on mielipidekirjoituksissa ja lehtien artikkeleissa määritelty, sijoiteltu ja luonnehdittu. Osa noista tavoista sopii hyvin myös tähän tapaukseen, vaikkakaan tällä kertaa hyökkäyksen kohteena ei ole eksplisiittisesti vastakulttuurisia piirteitä saava henkilö tai ryhmä, vaan tiettävästi tiedeyhteisössä ansioitunut, aikuinen ja yleisesti "vakavasti otettava" henkilö - ei siis rastapäinen globalisaationvastustaja tai pomminheittäjäpunkkari. Keskeisintä Haapasaloa vastaan hyökänneissä puheenvuoroissa on niiden vahva yritys mitätöidä Haapasalo paitsi sisällöllisiin myös ulkoisiin seikkoihin tukeutuen. Haapasalo on häiriö systeemissä, epäonnistunut ja kelvoton psykologi, joka todistaa itse asiassa koko viran irrationaalisuuden. Haapasalon kaltaisista hyysääjistä olisi päästävä ja pian. Haapasalo on yksinkertaisesti ammattitaidoton ja vieläpä kommunisti. Niinikään on jo melko somaa, että Haapasalon yhteydessä nostetaan esiin tämän oletettu kaupunkilaisuus. Samoin kuin turkistarhaus, metsästys koetaan yhdeksi viimeisimmistä maaseutu-Suomen linnakkeista, joita jatkuvasti uhataan kaupunkilaisin haihatuksin ja yhä enemmän myös yhteisin poliittisin päätöksin. Liiankin tuttu on teesi, että "ituhipit ovat luonnosta vieraantuneita kakaroita". Samaten vihreä liike on olennaisesti kaupunkipuolue, jonka ei oleteta tuntevan metsää sen enempää kuin aidon maaseutuihmisen tarpeitakaan, vaan olevan ainoastaan liian helpolla päässeen nuorison ketku kokoontuma. Väitän kuitenkin (edelleen), että vasta kaupungissa ihminen mahdollisesti löysi luonnosta aiemmin tuntemattomia nyansseja - maaseutuihmisen on tietääkseni todistettu suhtautuneen luontoon paitsi kunnioittavasti (hengellisessä merkityksessä) myös vihamielisesti. John Zerzanin mukaan agraariseen elämään ryhtyminen, oli se siten pakon sanelemaa tai ei, synnytti mahdollisesti tämän asenteen, tulihan siinä ensi kertaa luonto muokkauksen kohteeksi, eikä vain elämänpiiriksi.
Tällä kertaa huoli kohdistuu paitsi metsästykseen ruoantuotannon muotona myös metsästykseen harrastuksena. Istuva porvarihallitus on jo osoittanut haluttomuutensa edistää aseista luopumista, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää, myötäileehän se kansamme vallitsevia asenteita Kataisen ja Tiuran toimiessa innokkaina metsästyksen mannekiineina. Harrastuksena metsästäjän puolustajat kokevat metsästyksen - kuten todettua - luonnossa liikkumisen muotona, jossa yhdistyvät monenlaiset erilaiset tuntemukset ja kokemukset. Mutta kuten Henry David Thoreau kirjoitti, kunniakas oli sekin ihminen, joka aikansa metsästettyään jätti aseen arsenaalistaan ja alkoi kävellä metsissä tarkkaillen ja ihastellen. En ole itse ikinä metsästänyt, enkä tule metsästämäänkään, mutta lapsesta asti luonnon kanssa elämää harjoitelleena voin sanoa, ettei asetta missään kehitysvaiheessa tarvita, jos kyseessä on todella elämys ja halu liikkua luonnossa. Mutta etenkin Aamulehden sivulle kirjoittava väki taantuu tässä kohtaa jonkinlaiseen vastaideaaliinsa luola-ihmisestä: polvillamme konttaamme silti metsissä nälkäisinä ja antaisimme mitä hyvänsä, jotta pääsisimme jäniksen kuvetta järsimään - tuossa tilanteessa on turha etsiäkään esteettisiä elämyksiä luonnosta. Voi vain kysyä, missähän todellisuudessa nämä ihmiset sitten oikein elävät jos Haapasalo on heidän mielestään sekaisin, luontoa tuntematon ja täysin väärällä alalla? Toki metsästys on esimerkiksi parempi harrastus kuin kossupullon juominen, kuten eräskin perheenisä kärjistää, lähentäähän se ihmistä luontoon ja opettaa häntä moninaisin tavoin, mutta se ei todellakaan tarkoita, että luonnossa liikkumisen ja metsästyksen tulisi olla mitenkään analogisia keskenään. Kun kerran suurin osa metsästyksen harrastajista sanoo, että enimmän ajasta he kulkevat metsässä ja vain jäljittävät saalistaan, mikä on se erityinen momentti, jona hän saa saaliin tähtäimeensä ja päättää laukaista aseensa? Välttämätön paha? Koko jahdin kiihottavin hetki, koko jahdin syy? Eloonjäämisemme kannalta tarpeellinen teko? Minusta vain alkaa näyttää, että pahasti olemme luonnosta vieraantuneet, jos emme oikeasti hoksaa, että luonnossa voi liikkua ja viettää aikaa muillakin tavoin. Jos metsästäjä valitsee reittinsä saaliin perusteella, hän ei ole luontoa tuntenutkaan.
Kaikkein hankalin peruste, johon metsästäjät vetoavat, kun kysymyksessä on heidän etiikkansa, on, että metsästystä hoidetaan riistanhoidollisista syistä. Näistä syistä typerin on varmaankin, että ilman hirvenmetsästystä hirvikolareita sattuisi huomattavasti enemmän - minkä johdosta voi kysyä, kumpihan tässä suomalaisessa maastossa on suurempi paha, hirvi- vai autokanta? Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas kotoa, kun huomaa, että banaliteetin syvimpänä ilmentymänä valkoinen (nuori) mies autonsa ratissa on verrattain satoja kertoja vaarallisempi olio ja uskaltaa vain rukoilla, että hirvet jäisivät tänään metsien pimentoihin, kun nämä paukapäät kaasuttavat kilpaa. Mutta biodiversiteetin kannalta kyseessä on paljon vaikeampi ongelma, mikä osaltaan saattaa metsästäjiä parempaan valoon. Kun Suomeen on ilmestynyt erilaisia eläinlajeja (esim. minkki, supikoira ja kanadanmajava), jotka tuhoavat muita kantoja (ainakin pahimmissa peloissamme), onko oikein "säädellä" noita lajeja ja ennen kaikkea onko meillä oikeuksia - tai velvollisuuksia - puuttua tuohon luonnolliseen murrokseen? Äärimmäisin vasta-argumentti voisikin olla, että jos metsästämme minkin pois Suomesta, meidän on metsästettävä kaikki kissammekin - molemmat ovat alkuperäisen ekosysteemimme kannalta vieraita eläimiä. En voi suoraan sanoa osaavani päättää, onko tappaminen tässä tilanteessa oikein vai väärin, mutta johdonmukainen katsoisin haluavani olla. Suomi on kuitenkin moniin muihin maihin nähden hyvin harvaanasuttu maa ja siksi on outoa, että etenkin itä-Suomessa ollaan kovaäänisesti vaatimassa lisää sudenkaatolupia, sudet ja muut metsiemme pedot kun tulevat pihallemme ja syövät paitsi karjamme myös lapsemme. Meillä ei ole väistämisvelvollisuutta, mutta sudella kuuluu olla, ajattelemme me.
Joka tapauksessa jos osa metsästyksestä todella toteutettaisiin lajinsäädöllisin perustein, luulisin, että metsästäisimme silloin joka tapauksessa huomattavasti vähemmän. Siksi on älyllisesti epäreilua vedota osan perusteella kokonaisuuteen, koska selvää on, että metsästys on ennen kaikkea harrastus, ei välttämättömyys tai edes halu suojella luontoa sen kirjavuudessaan. Myöskään metsäkanalintujen ja kyyhkysten metsästämistä ei ole millään tavalla legitimoitavissa tätä kautta.
Minusta on ennen kaikkea kiinnostavaa, kuinka ajattelemme olevamme normaaleja, kun taas vain pieni, minimaalinen osa pimahtaa ja tappaa perheensä haulikolla. Jos normaalius on tapa hyväksyä vallitsevat väkivaltakäytänteet silläkään perusteella että "terve ihminen käyttää niitä 'oikein'", haluan kirjautua ulos kaikista normaaliuden määreistä. Jos emme todella ole valmiita keskustelemaan asiasta ja kyseenalaistamaan jatkuvasti omia perustojamme, asettamaan itseämme alttiiksi ja edes yrittämään pyrkiä kohti parempaa, väkivallatonta kulttuuria, yhteiskuntatietoisuudessa ei tule tapahtumaan minkäänlaisia muutoksia, eikä ainakaan parempaan. Kyse on ennen kaikkea uusintamisesta, johon osallistumme kaikki yhdessä. Väessä on voimaa ja meidän tulisi ymmärtää se sen sijaan että suljemme sairaat, pimahtaneet ja väärintekijät yhteisömme ulkopuolelle. Mistään, edes mukavasta harrastuksesta luopuminen ei saa tuntua vapaudenriistolta, jos tiedämme sen perustuvan asioihin, jotka ovat Tahtomme vastaisia. Kieltäytyminen elämälle haitallisista tekijöistä ei ole koskaan väärin, eikä lopultakaan edes rajoittavaa.
1 kommentti:
hyvä teksti, muutti hieman näkökulmaani aiheeseen.
Lähetä kommentti