Kirjallisuustieteelliset potentiaalit todellisuuden tulkitsemiseksi

Maaria kommentoi ihastuttavan laajasti (peräti kolmessa osassa: 1, 2, 3) alunperin sormiharjoitukseksi ja luonnostelmaksi tähän blogiin kirjoittamaani tekstiä kirjallisuustieteen tilasta tänään. Yritän tässä kirjoituksessa saattaa askeleemme jokseenkin samaan rytmiin ja mahdollisesti vierittää ajatusta edelleen eteenpäin. Tapanani ei kylläkään yleensä ole tehdä hajanaisista siellä täällä esitetyistä kommenteista itsenäisiä merkintöjä, mutta koska katson Maarian blogin päivittyvän verrattain useammin kuin omani, saatan tekstin tänne, jotta useampi satunnainenkin silmäpari sen voi löytää, vaikka toki otaksunkin, että Maarialla lukijoita on kapallinen, siinä missä minulla lusikallinen.

Eräs tämän siinä missä aiemmankin kirjoituksen lähtökohdista koskee kirjallisuudentutkijoita asiantuntijoita. Nämä nimittäin loistavat tyystin poissaolollaan julkisessa kulttuurikeskustelussa, jossa heidän tulisi olla, jossa heidän tulisi tuoda esiin tutkimuksen hahmottelemia tulkintasuuntauksia ja -mahdollisuuksia ja tuoda niitä laajemmin nähtäville. On ilahduttavaa, että esimerkiksi useampikin suomalainen uuden polven runoilija on käsitellyt monin paikoin varsin olennaisia kysymyksiä, mitä tulee kirjallisuuteen, sen lukemiseen, tulkintaan ja kielen ongelmiin, mutta katson kaikesta huolimatta, että kirjallisuustieteentekijöillä voisi olla annettavanaan hitusen toisenlaisia näköasemia. Ketään ei kuitenkaan ilmaannu, tai jos ilmaantuu, tämä joutuu väistämättä (edelleen) latistavassa kulttuurikeskustelussa pelkän jutustelijan asemaan - uskon ja toivon nimittäin, että Suomesta löytyy joitakin varteenotettavia hahmoja, joista ei paista läpi, että he ovat kahden pennin filosofeja ja kolmen pennin sosiologeja ja ovat sulauttaneet nämä yhteen kirjallisuusjargonissaan edelleen kirjallisuusohjelmahenkiseksi jaaritteluksi, jolla ei ole mitään - toistan, ei mitään - annettavaa muulle kulttuurille paitsi korkeintaan tyydyttää viihdettä taiteeksi luulevien kulttuuristen pikkusielujen bulimistisia herkuttelutarpeita. Perusongelma on tietenkin, että suuri osa potentiaalisista tekijöistä on keskittynyt jopa liiaksi kirjoittamaan tutkielmiaan, artikkeleitaan ja väitöskirjojaan tieteen piirissä (paitsi tietenkin Maaria, jonka kontribuutiota en lakkaa hämmästelemästä), eikä näiden kulttuurinen oleminen kohtaa reaalitodellisuutta välttämättä milloinkaan. Syyksi ei riitä, että tilaa ei ole: tilaa on vain raivattava.

Tuo tila voisi aktuaalistuessaan syntyä kirjallisuudentutkimuksen ja muun todellisuuden välimaastoon. Kuten Maariakin huomauttaa, kyse on siitä, missä ja miten kirjallisuudentutkimus näyttäytyy kulttuurisessa tilassa, mitä annettavaa sillä on paitsi muille tieteille myös ja ennen kaikkea yksittäisille lukijoille. Alunperin luonnostelin paitsi eräänlaista lukijan mielekästä suhdetta kirjallisuudentutkimuksen tutkimuskohteisiin myös yleisen medialukutaidon ja tekstin tulkinnan aktiivista höystämistä esimerkiksi narratologisilla metodeilla, mutta ennen kaikkea kirjallisuustieteellisellä luovalla välineistöllä. Selvää nimittäin on, että siinä vaiheessa kun anglo-amerikkalainen aatetodellisuus ymmärsi kaiken perimmäisen tekstuaalisuuden ja käsitti kulttuurin semioottisesti, kirjallisuustiede näyttäisi hukanneen avaimensa, jotka sillä oli julkiseen keskusteluun. Semiotiikka pyyhkii kirjallisuustieteellä lattian käytännössä mennen tullen, mitä tulee merkkipelien logiikan luonnehtimiseen ja ymmärtämiseen, mutta mitä nähdäkseni edes semiotiikka ei ole tavoittanut luonnehdinnoissaan on tekstien sisäisyyksiin uppoavien rakenteellisten tekijyyksien, lukijuuksien ja toimijuuksien erittely. Käytännössä tämä tarkoittaisi muodon ymmärtämistä sisältöä selittävänä ja rakentavana tekijänä ja toki paljon muuta. Kirjallisuustiede voisi siis teoriassa alkaa asennoitua kaikkiin kulttuurisiin teksteihin omista kerrontaa ja muotoa luotaavista painotuksistaan käsin.

Koska kirjallisuudentutkimus ammentaa muiden humanististen tieteiden tapaan niin monista yhteisistä tekijöistä, yhteisiltä teoreetikoilta, yhteisistä käsitteistä, tyypillinen kirjallisuudentutkija näyttäytyy hyvin helposti pelkkänä askartelijana, jolla ei ole oikeasti mitään ajatuksellista tarjottavaa, ainoastaan olentona joka on keräillyt sieltä täältä foucault'laista diskurssianalyysia, hiukan Derridaa, vähän Heideggeria, puhumattakaan sitten kielitiedettä, teologiasta, uskontotieteestä, historiatieteestä ja niin edelleen. Tämä koskee kuitenkin yhtä lailla myös muita mediassa esiintyviä humanistisen tieteen tekijöitä: satuin nimittäin toissapäivänä huoneeseen, jossa katseltiin Esko Valtaojan juontamaa keskusteluohjelmaa, jossa kosmologi Kari Enqvist ja uskontotieteilijä Matti Kamppinen olivat kokoontuneet saman pöydän ääreen keskustelemaan kosmogonisista aluista ja myyttikertomuksista. Koska konteksti oli niinkin älytön, Kamppinen näyttäytyi käytännössä täysin naurettavana näpertelijänä, joka nyt on vain sattunut lukemaan muutaman luomiskertomuksen, siinä missä Enqvist latoi pöytään kovan tieteen sanelemia "faktoja". Sama ruokapöytä hämärsi katsojalta tyystin mahdollisuuden käsittää, että kummankin kohdalla kyse on eri totuuksista, eri tason mielekkäistä semiooseista. Kun Enqvist sanoo, ettei myyteillä tee käytännössä yhtään mitään, katsoja uskoo häntä, mutta jos samassa pöydässä keskusteltaisiin monisanaisesti myyteistä kulttuurisen olemisen peruslähtökohtana eikä maailmankaikkeutta (tai kosmologis-matemaattisia näkökulmia siihen) koskevana auttamattomana valheena, sävy voisi olla hyvinkin erilainen. Ohjelma osoittaa kuitenkin verevästi eri tieteiden, tai sanokaamme tässä kohtaa vaikkapa luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisen loputtoman kommunikaatiokatkoksen: joku partahanu siinä välissä ei millään pysty luomaan siltaa kahden keskenään ristiriitaisen totuustodellisuuden välille. Sama koskee tietenkin kirjallisuustiedettä. Olen esimerkiksi itse pitkään ihmetellyt, mitä oikeasti relevanttia annettavaa on Tampereen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ja taideaineiden laitoksen yhteishankkeella Taide ja taudit, joka on ollut käynnissä jo lähemmäs kymmenen vuotta. Taide on toki usein ollut monien eri sairauksien näyttämö tai kanavoimismahdollisuus, mutta pelkäänpä, että tässäkin projektissa kirjallisuudessa esitetty sairauskuvaus on latistunut pelkäksi kirjallisten detaljien, sitaattien ja biografisten anekdoottien juorusekasotkuksi, jossa kunnollista porautumista esimerkiksi tekstin moniäänisyyden ja kertojuuden poimuihin ei ole suoritettu (myönnetään, olen seurannut ainoastaan jokusta lukuisista alustuksista). Toisin kuin Maaria, minusta näyttää ettei narratologia tosiaankaan ole riittävissä määrin, jos lainkaan imeytynyt muihin tieteisiin saati sitten kiinteäksi osaksi kansalaisten medialukutaitoa.

Painotusalue on monin osin siirtynyt kielen ja kielellisyyden parissa askarteluun, ja vaikka tiettyyn rajaan asti arvostankin tätä tendenssiä, on se mennyt paikoin jo ohi ja yli, ja tuosta kielellisyyden tematiikasta tulisi pystyä rakentamaan siltaa kohti yhteisöllisempiä, ymmärrettävämpiä muotoja. Modernistinen fragmentaarisuus, katoavaisuus ja pakeneminen alkaa olla kulttuurisessa tilassa jo automaatiotason ratkaisu, jolla väistetään kommunikaatioon pyrkimisen vastuu. Tämä koskee kuitenkin yhtä lailla aikamme tekstin- kuin kirjallisuustieteilijöitäkin.

Seuraa teesi: kirjallisuudentutkimus on lakannut jo aikaa sitten hyväksymästä tekstin intentioita. On huomattavasti helpompaa lukea tekstejä suhteessa niiden aktuaalisiin syntyprosesseihin, lukijan mielivaltaisiin horisonttivalintoihin tai vaikkapa kaikkivaltiaan kielen valtatihentymänä kuin tavoitella lähtökohtaista merkityspistettä tekstistä itsestään - sen rakenteesta ja muodosta - ja sen siten sisäisyydestä, merkityspistettä johon muut tulkinnat suhteutuvat huolimatta siitä, ettei tuosta pisteestä saada pysyvää otetta missään vaiheessa, eikä tulla saamaan. Tylsyyteen asti on jauhettu tekijän kuolemasta niin kauan, että se näyttää tulleen itsestäänselvyydeksi. Ajatuksen alullepanijoiden teksteihin uppoutuneenakaan en ole päässyt täyteen selvyyteen, mitä tekijää teesissä lopulta oikein lynkataan: aktuaalista vai tekstinsisäistä vai joitakuta muita. Ranskalaisella maaperällä vallinneena se näyttäisi sekoittavan molemmat (tai jokaisen) ja hylkäävän ne yhtenä ja samana. Tekijöiden väliin jäävä maasto on kuitenkin laaja ja harmaa ja tuohon maastoon olisi syytä uppoutua, ei kuitenkaan välttämättä siten, että tekijä redusoitaisiin eri tyylien, kertomusten ja tekstien historialliseksi risteytymäksi, joka tuo itsensä julki tekstissä. Länkytykseni tähänastinen lopputulema: olen kiinnostunut niistä henkilöitymistä, jotka asettuvat teksteissä vuorovaikutuksiin, mikä muodostaa tekstin sisäisen voimavaran, en ensisijaisesti siitä, mitä aktuaalisessa todellisuudessa tapahtuu ja miten teksti heijastaa sitä. Teksti on liian helppo tyhjentää pelkiksi lukijan päätöksiksi ja kadottaa se siten luokkahuoneeseen. Vaikeampaa on pitää lukemista erityisenä salapoliisintyönä, tekstiä ihmeellisenä labyrinttina. Mutta valitettavasti etsivinä meistä harva on etevä, vaikka toteutammekin samaa abduktiivista strategiaa joka kerta lukiessamme. Jäljitämme, etsimme, valitsemme.

Toisin kuin Maaria lukee tekstiäni, en alunperin aikonut sanoa, että intertekstuaalisuus ja palimpsestisuus on tulkintatyön kannalta väistämättä väärille urille johtava tie. Se on ainoastaan korostunut muiden, mielestäni tärkeämpien merkitystihentymien sijasta. Tietenkin voidaan aina sanoa, ettei hyviä tulkintoja ole, on vain tulkintoja, mutta aivan näinkään en asiaa näkisi. On kehnompia ja parempia tulkintoja, eivätkä ristiriitaisetkaan tulkinnat poissulje toisiaan tai tee tekstejä erityisen vaikeaselkoisiksi. On kuitenkin eri asia hakea tulkinnalle varmuutta ja eri asia tehdä tekstin yksittäisen luennan perusteella siitä mielikuvituksellisia tulkintoja, joista hurmioitua. Tässä kohdataan tietenkin Maarian taitavasti erittelemä tutkimuksen ja lukemisen välinen ero. Nähdäkseni nämä kuitenkin ovat väistämättä toistensa tukena ja tutkijan luentaan imeytyy aina myös tiettyä narsistisesta mielikuvituksellisuudesta nousevaa mielihyvää. Iloa en missään nimessä halua lukemisesta kieltää ja se toki jossain määrin myös tutkimuksessa tunnustettava, mutta koska katson erityisen tärkeäksi kirjallisuuden kommunikaationa, yhteisenä keskustelu- ja pelikenttänä, ei imaginaarinen tuulettelu kuin korkeintaan etäännytä keskustelijoita tekstistä ja vie näitä omiin päiväunelmiinsa.

Uhmamielinen väitteeni kirjallisuustieteen kriisistä voi olla vahvasti liioiteltu ja taatusti meillä kansalaisina ja lukijoina on tärkeämpiäkin huolenaiheita. On kuitenkin pysyttävä jatkuvasti varpaillaan, jotta voisimme edistää yhteiskunnallisella tasolla rauhaa, huolenpitoa ja empaattisuutta. Koska todellisuutemme rakentuu päivittäin eteenpäin erilaisena, mutta aina enemmän tai vähemmän tekstuaalisuuteen, tämän tekstuaalisuuden luonteen tunnustelu on erityisen tärkeää meille kansalaisina. Uskoisin, että tämän suhteen kirjallisuudentutkimuksella voisi olla paljon enemmänkin annettavaa kuin mitä se nyt julkisuudessa tarjoaa. Tämä annettava risteilee tietenkin pitkin erityyppisiä instituutioita, aina Maarian mainitsemista kirjoittajapiireistä koululaitokseen, sivistystoimikuntaan, kirjallisuuskritiikkeihin ja höpsöjen bloggaajien sormiharjoituksiin.

Pysäytän siten tulkintakoneeni tällä erää tähän. Maarian kirjoitussarja on niin humalluttava, etten taida siihen enää tämän enempää puuttua. Kiitän kohtuuttomasta huomiosta.