keskiviikkona, elokuuta 20, 2008

Informaatio, blogit ja sodankäynti

Kun kirjoittaminen alkaa takuta, alkaa myös monella eri taholla alamäki, mitä tunnelmiin ja tuntemuksiin tulee. Sanalla sanoen: demonit tulevat, iskevät heti kun päästää itsensä perusvireensä alapuolelle. Ja ne tulevat leegioittain: ensin harmistuminen, sitten tuskastuminen tuntemamme maailman eri ilmiöiden edessä, lopulta kateus, inho ja puistatus, monenlaiset erilaiset tuntemukset.
Olen esimerkiksi seurannut viime päivinä jokseenkin vaihtelevalla nuutumuksella erilaisia ja erisisältöisiä blogeja – foorumia, jota olen tässäkin blogissa puolustanut useampaan kertaan. Tällä kertaa teema taisi nousta esiin Neliapinan blogissa esitetyistä huomioista ja toisaalta esimerkiksi Maarian erillisestä, joskin edelliseen kytkeytyneestä merkinnästä aiheeseen. Olen todennäköisesti väärillä jäljillä, mutta missään vaiheessa en ole tietoisesti halunnut pyrkiä luomaan mitään ”älyllisen” blogin mukaelmaa omastani, vaikka se sellaisena jollekulle saattaisikin näyttäytyä. Kirjoitan ja kirjoitan suhteessa ehkä paljon, mutta kirjoitan, koska – niin typerältä kuin se kuulostaakin – saan ajatukseni aiheesta kuin aiheesta paremmin kasaan kirjoittamalla ne suhteelliseen luettavaan muotoon. Ehkä jossain määrin tietenkin pyrin myös kommunikaatioon – siitähän kirjoitin aiemmin, kuinka blogit ovat teoriassa yhtä varteenotettava keskustelu-, uutis- ja ilmiöfoorumi siinä missä ”valtavirtamediakin” – tai sitten kirjoitukseni ovat puoliksi tiedostamattomien, puoliksi tietoisten koherenssiin pyrkivien todellisuuskäsitysteni heijastusta (tähän tekstin koherenssin vaatimukseen kirjoittamiseni tässä eilettäin tyrehtyikin). En ole liiemmin kiinnostunut ”affektiivisuudesta”, sillä nähdäkseni se on niinikään yksi tapa mukautua huomiotalouden mekaniikkaan, joka itsessään on kaikkea muuta kuin terveellistä mielensisällöille ja –toiminnoille. Blogien ongelma on juuri siinä, että ne antavat kenelle tahansa vallan ja oikeudet kirjoittaa mistä tahansa, oman kompetenssinsa nojalla ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että niitä on lisättävä ja niiden laatua parannettava, jotta ne toimisivat vastavoimina kaiken maailman kolumnisteille valtavirtamediassa, nopeasti niistä muodostuu verkkoja, jotka eivät oikeastaan palvele kuin pienen piirin hymistelijöitä.
Blogit ovat hyviä ja merkittäviä, en kirjoita tätä suoranaisesti ketään vastaan, minua vain häiritsee, että muodostaessaan tuollaisia glokaaleja uusheimoja yksittäisten blogien lukijakunta on aika pitkälti samat intressit jakavaa, omissa mehuissaan muhivaa väestöä. Jos sitä vastoin luovin huolettomasti ja menen esimerkiksi nimeltä mainitsemattomien maahanmuuttopolitiikkaa, ”ituhippejä” ja perinteistä vasemmistoa ”kritisoivia” blogeja lukemaan, en millään voi käsittää sellaista ajattelua. Yksittäisten kirjoittajien huomiot muodostavat varsin nopeasti toisten kirjoittajien kanssa yhdyskuntia, joiden ongelma on, että ne eivät ole rakentavia, jos ne eivät tavoita erilaisia ihmisiä ja altista heitä keskustelun mahdollisuudelle. On tietenkin oma vikani, jos en kirjoita em. blogeihin kommentteja, jolloin ainakin keskustelisin asianomaisten kanssa tietyistä käsityksistä. Sen lajin blogeissa vallitsee vain niin suuria vihantuntoja ”meikäläisiä” kohtaan, että en mielelläni altista itseäni sellaiseen tulimyrskyyn. Sama pätee ”omassa”, kulttuuria ja tietynlaisia punamustavihreitä arvoja vaalivassa blogikulttuurissakin: sekin on täynnä vihaa ja patoutunutta raivoa, joka enimmäkseen näyttäytyy hallituksen silmittömänä kritisoimisena ja jossain määrin myös ylimielisenä asenteena, mitä pinttyneisiin tapoihin, kauan seisseisiin instituutioihin ja toisaalta uudistusmieliseen kokoomustodellisuuteen. Huolimatta hyvistä aikeistaan ja näennäisestä tasaveroisuudestaan blogit eivät ole erityisen kirjavia, koska myöskään niiden lukijakunta ei sitä ole.
En tarkoita, etteikö olisi tärkeää ”sanoa sanottavaansa”, kritisoida asiasta ja hyvällä syyllä. Tämä maailma on minun silmissäni aika lailla sijoiltaan vääntynyt, täynnä hulluutta, ylimielisyyttä ja ahneutta, ja kaikessa tässä on paljon parantamisen varaa. Kansallisen edun, brändin, jopa ilmastonmuutoksen nimissä tehdään järjettömiä asioita. Ihmisessä on kuitenkin niin paljon hyvää ja jopa puhdasta, että sen edistämiseen olisi kohdistettava paitsi verovaroja myös ylenmääräistä huolenpitoa. Mutta niin kauan kuin on sellaisia konserneja kuin Patria, niin kauan kuin ajattelemme päivittäisissä rutiineissa, että pohjimmiltaan olemme vietillisiä eläimiä, joiden velvollisuus on puolustaa omaisuuttaan ja toisaalta pyrkiä hillitsemään sisässään elävää petoa, ei tuo hyvä ja lähtökohtainen iloluontoisuus ja onnellisuus pääse esiin. Päivittäin satsaamme voimavarojamme itsemme puolustamiseen sen fyysisissä, mentaalisissa kuin kansallisissakin näyttäytymismuodoissa sen sijaan, että löysäisimme hiukan ja tarkastelisimme sitä, mikä oikeasti olisi tärkeää: rauhan, onnellisuuden, tyytymisen, luopumisen ja iloluontoisuuden edistäminen. Kilpailuttaminen, kontrollointi ja arvokkaan elämän polkeminen eivät todellakaan edistä tätä. Myös nykyisen elintason ylläpitäminen ja puolustaminen on yksistään aika lailla mieletöntä, varsinkin kun tiedämme varastavamme ja tappavamme päivittäin.
En kuitenkaan halua täysin kieltää sodan mahdollisuutta, jota Patria, itsepuolustuslajit ja ajoittaiset konfliktit eri todellisuuskäsitysten välillä ilmentävät. Ymmärrän, että joskus yksilön elämässä ”jumalan kuolema” ja siihen liittyvä sosiaalinen sodankäynti yksilöiden välillä on aika lailla välttämätöntä ja tervettä, jotta tämä voi irtaantua rutiineistaan ja uudistua, mutta tappaminen ja elämän poisottaminen jonkin korkeamman instanssin ohjeistamana ei voi olla kuin väärin. Olisin totta kai valmis puolustamaan itseäni ja perhettäni, jos välitöntä elinpiiriäni uhattaisiin väkivalloin, mutta sen sijaan en tiedä, olisinko valmis puolustamaan maatani, etenkään kaiken sen ihmis- ja eläinoikeusrikollisuuden jälkeen, mitä meidänkin valtionhallinto harjoittaa. Kansallinen etu merkitsee tänä päivänä automarkettien ja keskittyvien hallintojen totalitarismia, jossa hyvinvoinnin tasapuolinen jakautuminen ja mielekäs, tyytymiseen ja elintason alentamiseen tähtäävä kehitys eivät kohtaa. Länsimainen globaali imperiumi liikuttaa tunnetusti talouden rattaita, jos sekään, eikä monessakaan suhteessa todellista kansallista etua edes ole olemassa – lähialuetuotantoa ja –hallintoa ei niinikään tueta Suomessa oikein millään tavalla. Valta keskittyy yhä kauemmas kuluttajakansalaisista ja poliitikkoihin kohdistuva päätöksiä tehdään sen perusteella, onko Alexander Stubb maratonkunnossa vai ei. Kun vaikuttamisen mahdollisuudet ovat näinkin surkastuneet ja puoluejärjestelmä ilmiselvässä umpimarinoituneessa kriisissä, en näe kovinkaan montaa syytä puoltaa kansallisen sodan mahdollisuutta tai siihen osanottamista missään nykyisessä tilanteessa.
Eräs keskeinen ongelma on tietenkin informaation päivittäinen saanti. Se ja kyky ottaa vastaan eivät kohtaa, mikä johtaa siihen, että koska informaatio lisääntyy koko ajan ja kaikkialla ja minäkin tätä kirjoittaessani sitä lisään, tulee entistä tärkeämmäksi pystyä valikoimaan itsen kannalta tärkein informaatio. Minulle tämän kirjoittamisesta on hyötyä, mutta onko sinulle tämän lukemisesta? Olisiko hyödyllisempää perehtyä Georgian sodan taustatekijöihin kuin lukea Koiranmutkia? Keskeinen alue, josta saamme vaikutteita, on tietenkin mediakulttuuri: lehdet, sanomalehdet, televisio ja internet joiltain osin – en tosin tiedä, pitäisikö nämä tällaiset blogit laskea mediakulttuurin piiriin. Toinen alue on ihmissuhteiden alue, ne kanssaihmiset joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä, joiden todellisuuksia kohtaan pyrimme tuntemaan empatiaa, joita pyrimme ymmärtämään. Kolmas alue on kaikki muu todellisuuden eri ilmiöt, kuten ruoka-ainekset, pöytä, sohva, sää ja niin edelleen. Luulen, että näistä kolmesta (muitakin varmasti on) mediakulttuurin osuus on siinä mielessä harmillinen, että sieltä tuleva informaatioaines on liian täyteen pakattua tai monilta osin turhaa höttöä. Olen jo aiemmin ollut huolissani siitä, miksi tiedän, kuka on Vernon Wells ja en tiedä, millaiset tekijät oikeasti vaikuttavat maailmantalouteen tai mikä on nimeltään ojanpientareella kasvava vaaleanpunainen kukka, joita näin kymmenittäin toissapäivänä juoksulenkilläni. Paitsi ihmisen tiedontarve myös määrä, jota ihminen voi käsitellä, on aika lailla rajallinen. Ekspansiivinen tiedonkeruu ei hyödytä, koska koko ajan jotakin vuotaa pois. Faustin tragedia on, että hän on identiteettinsä kadottanut Sisyfos.
Jossain määrin keskitymme siis aika lailla vääriin asioihin, mitä tulee tiedontarpeisiimme. Todellisuudesta vieraantuminen alkaa siitä, kun tuntee Guybrush Threepwoodin paremmin kuin oman isänsä tai kasvattamansa kukat. Sen vuoksi en myöskään tiedä, onko kenellekään mitään iloa siitä, että joku tuntee fiktiivisen Santeri Nemon – hyödyllisempää, loputtomasti hyödyllisempää olisi oppia tuntemaan itsensä. Sen vuoksi bloginkirjoittajan on jatkuvasti mietittävä osallisuuttaan globaalissa hulluudessa, joka samanaikaisesti auttaa lukijaa ymmärtämään itseään ja ympäröivää todellisuutta siinä missä Helsingin Sanomatkin ja toisaalta turmelee tätä typerällä, hyödyttömällä informaatiolla. Onko nimittäin mitään surullisempaa kuin yksin ruutunsa ääressä höpöttävä fiktiivinen hahmo, jota joku uskoo?
Omien tekemistensä ja vastuunsa reflektointi auttaa siis tekstintuottajaa käsittämään kirjoittamisen kahtalaisuuden, toisaalta itsekkään halun kirjoittaa tekstiä, jota joku mahdollisesti lukee, toisaalta tiedon, että kirjoittaminen tässä informaatioräjähdyksen näkökulmassa on väärin, sillä siten edistetään turtumusta ja ravinneköyhästä informaatiosta johtuvaa henkistä kuivumista – infomaatiohan on tunnettu siitä, kuinka se imee huomion, imee elinvoimaa meistä tiedontarvitsijoista. Yhtä lailla minulla, kuten varmasti kymmenillä ja sadoilla muilla blogikirjoittajilla, on tunne, että kansalaisaktiivinen blogikirjoittelu on kuitenkin omanlaisensa vapaan kansalaisuuden edellytys ja sillä omalla tavallaan edistää mikrotason demokratiaa. Kirjoittajan on kuitenkin ymmärrettävä, että tekstiä on koeteltava myös niissä piireissä, jotka eivät ymmärrä, sillä vasta siellä niillä on todella vaikutusta: jos tekstiä ei tuoteta koskaan myös valtavirtamediaan, hintaa ei todella olla valmiita maksamaan. Valtavirtamedia on likasanko, jossa oikeanlainen informaatio ei pesi, mutta on välttämätöntä kirjoittaa myös niille foorumeille, koska suuri osa meistä on päivittäin tuon likasangon äärellä tarpeineen – ja parempi omaksua sieltä edes varjoja niistä teemoista, joita näissä blogeissa käsitellään, kuin tyytyä nykyiseen jätteeseen ja myrkkyyn, jota esimerkiksi mainostelevisio on pullollaan.
Kirjoittamisen ongelma vain on, että se täytyy alituiseen pystyä oikeuttamaan jollain tavalla. Olen edellä esittänyt kaikenlaisia enemmän tai vähemmän heppoisia perusteita, miksi, mutta en oikeastaan tiedä, miksi jatkan aina vain. Jos siis etsin hetkellistä yhteyttä teihin, lukijani, miksi valitsen foorumin, jossa monikaan ei vastaa, moni lukee ja pitää suunsa? Miksi kirjoitan eräälle lukupiirille, joka otaksuu jo tuntevansa Santeri Nemon, enkä tilaan, jossa minua ei voida ohittaa, jossa keskustelua ei voida ohittaa ja jossa minä senhetkisine ominaisuuksineni edustan jotain täysin käsittämätöntä ihmistyyppiä? Ehkä siksi, että koen yhteisön muodostamisen ja siinä tapahtumisen käsitysten uusintamisen muiden ihmisten koettelua tärkeämmäksi. Koska etsin yhteyttä, jolla edistetään myötämielisyyttä ja onnellisuutta ihmisten välillä ja koska joskus sen toteuttaminen välikäsien kautta on mahdollisempaa. Asenteet ja asemat muuttuvat alituiseen, ja siinä missä tietty blogipiiri toimii nykyisin eräänlaisena turvapaikkana kirjavalta mielipidekeskustelulta, se myös käsittääkseni vahvistaa sellaisia yhteisiä arvoja, joiden soveltaminen kunkin omaan arkielämään oikeine ihmisineen on siten luontevampaa. Internetin ryhmät ja heimot siis tukevat välillisesti niitä arkielämän käytäntöjä, joissa kohtaamme ihmisiä. Siksi olisi erityisen tärkeää, että pääsisimme eroon vihasta ja kaunasta kriittisyyttä unohtamatta, mutta blogimaailman yleinen sävy olisi ymmärtävämpi ja toisaalta tavoitteellisempi. Empaattisuus ja henkinen ryhti voisivat lopettaa sodat, mutta siihen tarvittaisiin valtava määrä erilaisten ihmisten tukea.

3 kommenttia:

Klementiini kirjoitti...

Pidän tästä keskustelusta. Hutaisen nyt jotain kommenttia aamukahvini pinnalta ja komppaan samalla toivetta empatiasta ja solidaarisuudesta (niitä ei tietenkään luoda vain kieltäytymällä ristiriidoista ja uudistuksista).

Katson, että on outoa vaatia blogeilta vain jotain tiettyä tyyliä tai taktiikkaa. Että pitäisi olla joko-tai, se tuntuu orjamoraalilta ja dialektiikalta.

Koen kapinallisen blogosfäärin jatkumona: toisessa päässä ovat pitemmät esseeblogit, kuten omasi, toisessa kasvoillelaukeavat provot, kuten Yritys ilman yhteystietoja, ja välissä kasa aforismeja, valokuvia ja vaihtelevia postauksia, kuten Vallankumouksen hedelmissä.

Ehdottoman joko-tain sijaan toivon, että tyylien ja taktiikoiden valikoima suurenisi ja että tulisi enemmän nietzscheläisiä affektisommitelmia. Miksi? Esimerkiksi koska, kuten on moneen kertaan todettu, sellainen on nykyisen talousparadigman mukaista ja vastaa siten useiden meidän alle kolmikymppisten kokemusta. Tai koska ehdoton rajoittuminen esseetyyliin rajoittaa myös vaikutuksia. Koska pelkkä reaktiivinen ja konservatiivinen tyyli saattaa kammeta koko joukon väkeä reaktiiviseen ja konservatiiviseen suuntaan, mistä ei synny kovin paljon hyvää, uudesta puhumattakaan.

1. "En ole liiemmin kiinnostunut ”affektiivisuudesta”, sillä nähdäkseni se on niinikään yksi tapa mukautua huomiotalouden mekaniikkaan, joka itsessään on kaikkea muuta kuin terveellistä mielensisällöille ja –toiminnoille."

Kyse on affirmaatiosta. Se saattaa näyttää vanhasta "kriittisen" vasemmiston näkökulmasta mukautumiselta. Pelkkä vastustaminen ei kuitenkaan tee päivää. Myöntävyys taas ei tietenkään tarkoita - toistan tämän taas - että täytyisi olla pelkkä jees-mies/nainen.

Kärjistettynä: http://vallankumous.blogsome.com/2008/06/22/jujutsu-affirmaatio-eli-miksi-kritiikki-on-huonoa/

Tietysti myös perinteinen esseetyyli toimii osittain affekteilla, joskin heikommin. Kuitenkin: jos esseellä voikin ilmaista vaikka kuinka radikaaleja ajatuksia, nämä ajatukset eivät "tunnu" tai "vaikuta" samalla tavalla kuin "affektiivisemmin" ilmaistuna.

Voi sen käsittää niinkin, että "affektiivinen ilmaisu" on jonkin käsitteen tai argumentin mainos, joka sitten ohjaa tutustumaan teemaan syvemmin perinteisempien tekstityylien kautta. Itse kasvoin vasemmistolaiseen kulttuuriin tämän logiikan mukaan.

2. "Huolimatta hyvistä aikeistaan ja näennäisestä tasaveroisuudestaan blogit eivät ole erityisen kirjavia, koska myöskään niiden lukijakunta ei sitä ole."

I beg to differ, ainakin vähän. (Useimpien puheena olevien blogien) lukijakunnat tuntuvat kyllä painottuvan akateemisesti ja vasemmistolaisesti, mutta omien tutkimusteni mukaan on paljon vaihtelua sen mukaan, koskeeko postaus inside-läppää, representaatiokriittistä leffanalyysia, deterritorialisaation universaalihistoriaa, Helsingin graffiteja vai jotain hyperajankohtaista kiistatapahtumaa. Jo Google vaikuttaa tähän paljon.

Kyllä bloggaajakin voi minusta olla eklektikko ja silti menestyä ja olla "uskottava". Tämä ei tarkoita, että pitäisi olla sitä tai tätä, vaan että halutessaan voi laajentaa skaalaa. Ja saada samalla ehkä kirjavamman lukijakunnan.

3. "Mutta niin kauan kuin on..."

"Niin kauan kuin on x" ajatusrakenteesssa on minusta se ongelma, että yleensä viime aikoina on ollut x ja luultavasti x tulee olemaan hyvin pitkälle. Niinpä tulisi ehkä opetella toimimaan x:n kanssa ja x:n myötä, koska x ei häviä huomiseen mennessä. Tämä ei niinkään ole kritiikkiä ylläolevaa postausta tai varsinkaan tätä blogia kohtaan kuin huomautus yleisestä ajattelutavasta (myös ääri)vasemmistossa: NYT kun meillä on x, niin EMME VOI z, mutta SITTEN kun x on poissa, niin z, y ja å.

4. "Jossain määrin keskitymme siis aika lailla vääriin asioihin, mitä tulee tiedontarpeisiimme. Todellisuudesta vieraantuminen alkaa siitä..."

Toinen vaihtoehto on, että emme aina keskity "vääriin" asioihin tai "vieraannu" "todellisuudesta", vaan usein teemme sitä, mikä meitä kiinnostaa, jolloin kritiikin täytyy arvioida uusiksi oikean ja väärän sekä todellisuuden kriteerit... Siis krumeluurisen mahtipontisesti: ehkä ei ole ideologiaa, vaan vain subjektiivisuuksia, jotka kannattaa ottaa vakavasti.

Santeri Nemo kirjoitti...

Mukava, että juuri sinä kommentoit. Oma blogisi kattaa alueita, joita haluan ymmärtää, mutta jotka pelaavat aika lailla erilaisilla käsitteellisillä sommitelmilla ja jotka siksi näyttävät silmiini kiinnostavilta, mutta myös muodoltaan "vaikeilta".

Puhuin tietysti aika kovaan sävyyn kirjavuudesta ja sen olemattomuudesta. Ehkä sitä on. Usein paljastuu vain, että ainakin itse kiinnostavina kokemani blogit ovat kuitenkin taustatendensseiltään, kuten jo mainitsit, akateemis-vasemmistolaisia, jotka useasti toistettuna pidemmän päälle alkavat jo harmittaa. Vastaavasti tulen iloiseksi lukiessani vaikkapa keski-ikäisten new age-naisten blogeja, joista välittyy aivan erilainen tunnelma ja erilainen suhde aika moneen asiaan. Ja välillä totta kai pitää parveilla niissä blogeissa ja foorumeissa joista tulee huono olo.

Toisaalta kyse on aika pitkälti strategisista valinnoista. Jollekulle luonnollisempi valinta on kiihdyttää tuota huomiotalouden mekaniikkaa (kuten käsittääkseni useasti mainittu Yritys ilman taustatietoja yhdellä tasolla tekee), toinen kokee mielekkäämmäksi tietynlaisen askeesin. Jossain mielessä ensimmäinen on tietenkin rehellisempi kaikkia kohtaan tunnustaessaan meneillään olevat älyttömyydet, kun taas itse näytän olevan sitä tyyppiä, joka kirjoittaa "sisäsiistiä esseistiikkaa" vaikka tietää, että "asiallinen" ja "vetäytyvä kirjoittaminen" on lähtökohtaisesti huomattavasti heikommalla pohjalla. Tarkoitan: ensimmäinen ei häpeä sitä, että kirjoittaa, kun taas jälkimmäinen häpeää, koska hän ei haluaisi edes olla osa huomiotaloutta, mitä taas ensimmäinen ei tee tai näytä tekevän. Mitenkään ilman itsesääliä: kaltaiseni ovat koko kapinallisen kansalaisaktivismin ja kirjoittajakunnan kannalta varsinaisia surkimuksia. Kirjoittavat, vaikka voisivat jäädä vaikuttamaan lähipiiriinsä, aktuaalisessa elämässään kohtaamiinsa ihmisiin. Sen voi hyvin nähdä omanlaisenaan energiantuhlauksena, vaikka toisaalta täysi vaikeneminenkaan tai poisjättäytyminen ei välttämättä ole yhteisön kannalta edullisinta, päinvastoin: itsekästä arkailua.

Juuri tuo kansalaisaktiivisen blogikirjoittamisen oikeuttaminen on tässä se olennainen aspekti, ei välttämättä aina se muoto. Sanelevatko ne toisensa, sitä en tiedä, mutta toivoisin, että näkisimme jatkuvasti tietoisia reflektointeja siitä, miksi tuo kirjoittaminen oikeutetaan, miksi kukin kirjoittaa. Useat kirjoittajat ovat liian kiinnostuneita tuottamaan tekstiä siitä, mitä maailmalla tapahtuu ja miksi hallitus kompuroi, kun se kysymys pitäisi ehkä sittenkin esittää aluksi siten, että kysyttäisiin, miksi kukaan on mukana edistämässä vaikkapa nyt informaation räjähdysmäistä kasvua, huomiotaloutta, koko verkkomaailman koossapitäviä voimia - kysyä voisi esimerkiksi, miksi ei tuoteta omia, palvelimista ja bloggereista erillisiä sivustoja, joissa mainitsemasi affektit voisi olla toteuttaa paljon hurjemmalla tavalla kuin mukautumalla hömppiin wordpresseihin ja muihin valmiisiin formuloihin. Mutta tässähän näille kysymyksille annetaan uusia kysymyksiä.

Toki muotokin kiinnittyy tähän. Ehkä jollain tasolla harmittelin vain itselleni, miksi minulla on blogi, jossa oikealla on kuva, sen alla teksti, sitten nippu linkejä, keskellä sivua tekstijoukko, joilla kaikilla oma otsikkonsa ja hömppiä tageja tai mitä lie. Tuo muoto yhdellä tasolla tekee myös blogeista sisällöllisesti vähän köyhiä, koska niissä ei ole muodon tasolla mitään yllätyksellistä. Tässä kohtaa minun on annettava kaikesta huolimatta pisteet Yritys ilman yhteystietoja -blogin Juhannusmerkinnälle, joka kaikessa iljettävyydessään oli kuitenkin aika lailla huomioitava ja jopa mainio. Teorian tasolla hahmottelen kylläkin entistä rihmastollisempaa ja kommunikatiivisempaa keskusteluformaattia, jossa blogien selvät rajat katoaisivat ja yhtyisivät toisiin. Nyt blogeja on liian helppo vangita nimiin ja linkkeihin ja tehdä siten hallittaviksi. Tähän minulla ei ole arvatenkaan vastausta, haluaisin vain esittää kysymyksiä, joita jokaisen "kapinallisen" blogikirjoittajan tulisi kysyä itseltään ja muilta. Jos siis haluttaisiin kiihdyttää, pitäisi ehkä pyrkiä myös muodon rikkomiseen (ja sitähän en esimerkiksi itse millään tavalla tee).

Kirjava aihearsenaali on tietenkin plussaa jokaiselle blogille, joka haluaa kiinnostavuutta tai "menestystä" (mitä ikinä se sitten onkin), onhan siinä aika lailla kyse myös tiettyjen aiheiden asettamista samalle kokemuspinnalle toisten, ehkä vakavampien aiheiden kanssa. Sen suhteen näyttää, että haemme kukin luonnollisesti vielä paikkaamme, koska tuo informaation käsiinräjähtäminen näkyy myös valinnoissa ja siten Darkthronesta ja ilmastonmuutoksesta voidaan oikeasti puhua mielekkäästi ja tasaveroisen vakavasti. On vain, hmm, harmillista että noista konstellaatiovalinnoista tulee aika nopeasti hiukan ennalta arvattavia parinkin kirjoituksen jälkeen. Siinä mielessä olen nähnyt tuosta skeemasta poikkeamisen aina ilahduttavana ilmiönä. Pitäisi pystyä "yllättämään" edes silloin tällöin - ja siihen pysähtyy minun käsitykseni affektiivisuudesta - jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä..

No mutta joo, upeaa matskua sinulta.

surskorpa kirjoitti...

Hyvä kirjoitus.

Blogeilla on potentiaalisesti paljon erilaisia lukijoita, vaikka kirjoittaisikin sitä äidiltään salassa. En tiedä kyllä omani lukijoista mitään, mutta ainakin itse seuraan vasemmistolaista pistobloggausta, perheenemännän pastellivärisiä sisustusvinkkejä (karamellinen tapa kokea vierautta), runoblogeja, kansanedustajan blogia ja kasvimaablogia. Erilaisia bloggausfunktioita ja lukemisfunktiota on siis runsaahkosti.

Halusin itse lähinnä miettiä sitä miten blogeja ylipäänsä luetaan, koetaan merkittäviksi, millaisella estetiikalla tai poetiikalla tai politiikalla ne voisivat vaikuttaa. Mutta joo, mietin sitä itse kyllä varmasti lisää.

Olennainen on minusta esille ottamasi kirjoittamisen oikeutus. Itseoikeutettuahan se teknisesti ottaen on, mutta kirjoittaja tuppaa etsimään itselleen missioita. On tavallaan kamalaa puskea lisää dataa bittimömmön luvattuun maailmaan ja jotenkin neuroottisesti sitä täytyy perustella.

- maaria