Informaatio, blogit ja sodankäynti

Kun kirjoittaminen alkaa takuta, alkaa myös monella eri taholla alamäki, mitä tunnelmiin ja tuntemuksiin tulee. Sanalla sanoen: demonit tulevat, iskevät heti kun päästää itsensä perusvireensä alapuolelle. Ja ne tulevat leegioittain: ensin harmistuminen, sitten tuskastuminen tuntemamme maailman eri ilmiöiden edessä, lopulta kateus, inho ja puistatus, monenlaiset erilaiset tuntemukset.

Olen esimerkiksi seurannut viime päivinä jokseenkin vaihtelevalla nuutumuksella erilaisia ja erisisältöisiä blogeja – foorumia, jota olen tässäkin blogissa puolustanut useampaan kertaan. Tällä kertaa teema taisi nousta esiin Neliapinan blogissa esitetyistä huomioista ja toisaalta esimerkiksi Maarian erillisestä, joskin edelliseen kytkeytyneestä merkinnästä aiheeseen. Olen todennäköisesti väärillä jäljillä, mutta missään vaiheessa en ole tietoisesti halunnut pyrkiä luomaan mitään ”älyllisen” blogin mukaelmaa omastani, vaikka se sellaisena jollekulle saattaisikin näyttäytyä. Kirjoitan ja kirjoitan suhteessa ehkä paljon, mutta kirjoitan, koska – niin typerältä kuin se kuulostaakin – saan ajatukseni aiheesta kuin aiheesta paremmin kasaan kirjoittamalla ne suhteelliseen luettavaan muotoon. Ehkä jossain määrin tietenkin pyrin myös kommunikaatioon – siitähän kirjoitin aiemmin, kuinka blogit ovat teoriassa yhtä varteenotettava keskustelu-, uutis- ja ilmiöfoorumi siinä missä ”valtavirtamediakin” – tai sitten kirjoitukseni ovat puoliksi tiedostamattomien, puoliksi tietoisten koherenssiin pyrkivien todellisuuskäsitysteni heijastusta (tähän tekstin koherenssin vaatimukseen kirjoittamiseni tässä eilettäin tyrehtyikin). En ole liiemmin kiinnostunut ”affektiivisuudesta”, sillä nähdäkseni se on niinikään yksi tapa mukautua huomiotalouden mekaniikkaan, joka itsessään on kaikkea muuta kuin terveellistä mielensisällöille ja –toiminnoille. Blogien ongelma on juuri siinä, että ne antavat kenelle tahansa vallan ja oikeudet kirjoittaa mistä tahansa, oman kompetenssinsa nojalla ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että niitä on lisättävä ja niiden laatua parannettava, jotta ne toimisivat vastavoimina kaiken maailman kolumnisteille valtavirtamediassa, nopeasti niistä muodostuu verkkoja, jotka eivät oikeastaan palvele kuin pienen piirin hymistelijöitä.

Blogit ovat hyviä ja merkittäviä, en kirjoita tätä suoranaisesti ketään vastaan, minua vain häiritsee, että muodostaessaan tuollaisia glokaaleja uusheimoja yksittäisten blogien lukijakunta on aika pitkälti samat intressit jakavaa, omissa mehuissaan muhivaa väestöä. Jos sitä vastoin luovin huolettomasti ja menen esimerkiksi nimeltä mainitsemattomien maahanmuuttopolitiikkaa, ”ituhippejä” ja perinteistä vasemmistoa ”kritisoivia” blogeja lukemaan, en millään voi käsittää sellaista ajattelua. Yksittäisten kirjoittajien huomiot muodostavat varsin nopeasti toisten kirjoittajien kanssa yhdyskuntia, joiden ongelma on, että ne eivät ole rakentavia, jos ne eivät tavoita erilaisia ihmisiä ja altista heitä keskustelun mahdollisuudelle. On tietenkin oma vikani, jos en kirjoita em. blogeihin kommentteja, jolloin ainakin keskustelisin asianomaisten kanssa tietyistä käsityksistä. Sen lajin blogeissa vallitsee vain niin suuria vihantuntoja ”meikäläisiä” kohtaan, että en mielelläni altista itseäni sellaiseen tulimyrskyyn. Sama pätee ”omassa”, kulttuuria ja tietynlaisia punamustavihreitä arvoja vaalivassa blogikulttuurissakin: sekin on täynnä vihaa ja patoutunutta raivoa, joka enimmäkseen näyttäytyy hallituksen silmittömänä kritisoimisena ja jossain määrin myös ylimielisenä asenteena, mitä pinttyneisiin tapoihin, kauan seisseisiin instituutioihin ja toisaalta uudistusmieliseen kokoomustodellisuuteen. Huolimatta hyvistä aikeistaan ja näennäisestä tasaveroisuudestaan blogit eivät ole erityisen kirjavia, koska myöskään niiden lukijakunta ei sitä ole.

En tarkoita, etteikö olisi tärkeää ”sanoa sanottavaansa”, kritisoida asiasta ja hyvällä syyllä. Tämä maailma on minun silmissäni aika lailla sijoiltaan vääntynyt, täynnä hulluutta, ylimielisyyttä ja ahneutta, ja kaikessa tässä on paljon parantamisen varaa. Kansallisen edun, brändin, jopa ilmastonmuutoksen nimissä tehdään järjettömiä asioita. Ihmisessä on kuitenkin niin paljon hyvää ja jopa puhdasta, että sen edistämiseen olisi kohdistettava paitsi verovaroja myös ylenmääräistä huolenpitoa. Mutta niin kauan kuin on sellaisia konserneja kuin Patria, niin kauan kuin ajattelemme päivittäisissä rutiineissa, että pohjimmiltaan olemme vietillisiä eläimiä, joiden velvollisuus on puolustaa omaisuuttaan ja toisaalta pyrkiä hillitsemään sisässään elävää petoa, ei tuo hyvä ja lähtökohtainen iloluontoisuus ja onnellisuus pääse esiin. Päivittäin satsaamme voimavarojamme itsemme puolustamiseen sen fyysisissä, mentaalisissa kuin kansallisissakin näyttäytymismuodoissa sen sijaan, että löysäisimme hiukan ja tarkastelisimme sitä, mikä oikeasti olisi tärkeää: rauhan, onnellisuuden, tyytymisen, luopumisen ja iloluontoisuuden edistäminen. Kilpailuttaminen, kontrollointi ja arvokkaan elämän polkeminen eivät todellakaan edistä tätä. Myös nykyisen elintason ylläpitäminen ja puolustaminen on yksistään aika lailla mieletöntä, varsinkin kun tiedämme varastavamme ja tappavamme päivittäin.

En kuitenkaan halua täysin kieltää sodan mahdollisuutta, jota Patria, itsepuolustuslajit ja ajoittaiset konfliktit eri todellisuuskäsitysten välillä ilmentävät. Ymmärrän, että joskus yksilön elämässä ”jumalan kuolema” ja siihen liittyvä sosiaalinen sodankäynti yksilöiden välillä on aika lailla välttämätöntä ja tervettä, jotta tämä voi irtaantua rutiineistaan ja uudistua, mutta tappaminen ja elämän poisottaminen jonkin korkeamman instanssin ohjeistamana ei voi olla kuin väärin. Olisin totta kai valmis puolustamaan itseäni ja perhettäni, jos välitöntä elinpiiriäni uhattaisiin väkivalloin, mutta sen sijaan en tiedä, olisinko valmis puolustamaan maatani, etenkään kaiken sen ihmis- ja eläinoikeusrikollisuuden jälkeen, mitä meidänkin valtionhallinto harjoittaa. Kansallinen etu merkitsee tänä päivänä automarkettien ja keskittyvien hallintojen totalitarismia, jossa hyvinvoinnin tasapuolinen jakautuminen ja mielekäs, tyytymiseen ja elintason alentamiseen tähtäävä kehitys eivät kohtaa. Länsimainen globaali imperiumi liikuttaa tunnetusti talouden rattaita, jos sekään, eikä monessakaan suhteessa todellista kansallista etua edes ole olemassa – lähialuetuotantoa ja –hallintoa ei niinikään tueta Suomessa oikein millään tavalla. Valta keskittyy yhä kauemmas kuluttajakansalaisista ja poliitikkoihin kohdistuva päätöksiä tehdään sen perusteella, onko Alexander Stubb maratonkunnossa vai ei. Kun vaikuttamisen mahdollisuudet ovat näinkin surkastuneet ja puoluejärjestelmä ilmiselvässä umpimarinoituneessa kriisissä, en näe kovinkaan montaa syytä puoltaa kansallisen sodan mahdollisuutta tai siihen osanottamista missään nykyisessä tilanteessa.

Eräs keskeinen ongelma on tietenkin informaation päivittäinen saanti. Se ja kyky ottaa vastaan eivät kohtaa, mikä johtaa siihen, että koska informaatio lisääntyy koko ajan ja kaikkialla ja minäkin tätä kirjoittaessani sitä lisään, tulee entistä tärkeämmäksi pystyä valikoimaan itsen kannalta tärkein informaatio. Minulle tämän kirjoittamisesta on hyötyä, mutta onko sinulle tämän lukemisesta? Olisiko hyödyllisempää perehtyä Georgian sodan taustatekijöihin kuin lukea Koiranmutkia? Keskeinen alue, josta saamme vaikutteita, on tietenkin mediakulttuuri: lehdet, sanomalehdet, televisio ja internet joiltain osin – en tosin tiedä, pitäisikö nämä tällaiset blogit laskea mediakulttuurin piiriin. Toinen alue on ihmissuhteiden alue, ne kanssaihmiset joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä, joiden todellisuuksia kohtaan pyrimme tuntemaan empatiaa, joita pyrimme ymmärtämään. Kolmas alue on kaikki muu todellisuuden eri ilmiöt, kuten ruoka-ainekset, pöytä, sohva, sää ja niin edelleen. Luulen, että näistä kolmesta (muitakin varmasti on) mediakulttuurin osuus on siinä mielessä harmillinen, että sieltä tuleva informaatioaines on liian täyteen pakattua tai monilta osin turhaa höttöä. Olen jo aiemmin ollut huolissani siitä, miksi tiedän, kuka on Vernon Wells ja en tiedä, millaiset tekijät oikeasti vaikuttavat maailmantalouteen tai mikä on nimeltään ojanpientareella kasvava vaaleanpunainen kukka, joita näin kymmenittäin toissapäivänä juoksulenkilläni. Paitsi ihmisen tiedontarve myös määrä, jota ihminen voi käsitellä, on aika lailla rajallinen. Ekspansiivinen tiedonkeruu ei hyödytä, koska koko ajan jotakin vuotaa pois. Faustin tragedia on, että hän on identiteettinsä kadottanut Sisyfos.

Jossain määrin keskitymme siis aika lailla vääriin asioihin, mitä tulee tiedontarpeisiimme. Todellisuudesta vieraantuminen alkaa siitä, kun tuntee Guybrush Threepwoodin paremmin kuin oman isänsä tai kasvattamansa kukat. Sen vuoksi en myöskään tiedä, onko kenellekään mitään iloa siitä, että joku tuntee fiktiivisen Santeri Nemon – hyödyllisempää, loputtomasti hyödyllisempää olisi oppia tuntemaan itsensä. Sen vuoksi bloginkirjoittajan on jatkuvasti mietittävä osallisuuttaan globaalissa hulluudessa, joka samanaikaisesti auttaa lukijaa ymmärtämään itseään ja ympäröivää todellisuutta siinä missä Helsingin Sanomatkin ja toisaalta turmelee tätä typerällä, hyödyttömällä informaatiolla. Onko nimittäin mitään surullisempaa kuin yksin ruutunsa ääressä höpöttävä fiktiivinen hahmo, jota joku uskoo?

Omien tekemistensä ja vastuunsa reflektointi auttaa siis tekstintuottajaa käsittämään kirjoittamisen kahtalaisuuden, toisaalta itsekkään halun kirjoittaa tekstiä, jota joku mahdollisesti lukee, toisaalta tiedon, että kirjoittaminen tässä informaatioräjähdyksen näkökulmassa on väärin, sillä siten edistetään turtumusta ja ravinneköyhästä informaatiosta johtuvaa henkistä kuivumista – infomaatiohan on tunnettu siitä, kuinka se imee huomion, imee elinvoimaa meistä tiedontarvitsijoista. Yhtä lailla minulla, kuten varmasti kymmenillä ja sadoilla muilla blogikirjoittajilla, on tunne, että kansalaisaktiivinen blogikirjoittelu on kuitenkin omanlaisensa vapaan kansalaisuuden edellytys ja sillä omalla tavallaan edistää mikrotason demokratiaa. Kirjoittajan on kuitenkin ymmärrettävä, että tekstiä on koeteltava myös niissä piireissä, jotka eivät ymmärrä, sillä vasta siellä niillä on todella vaikutusta: jos tekstiä ei tuoteta koskaan myös valtavirtamediaan, hintaa ei todella olla valmiita maksamaan. Valtavirtamedia on likasanko, jossa oikeanlainen informaatio ei pesi, mutta on välttämätöntä kirjoittaa myös niille foorumeille, koska suuri osa meistä on päivittäin tuon likasangon äärellä tarpeineen – ja parempi omaksua sieltä edes varjoja niistä teemoista, joita näissä blogeissa käsitellään, kuin tyytyä nykyiseen jätteeseen ja myrkkyyn, jota esimerkiksi mainostelevisio on pullollaan.

Kirjoittamisen ongelma vain on, että se täytyy alituiseen pystyä oikeuttamaan jollain tavalla. Olen edellä esittänyt kaikenlaisia enemmän tai vähemmän heppoisia perusteita, miksi, mutta en oikeastaan tiedä, miksi jatkan aina vain. Jos siis etsin hetkellistä yhteyttä teihin, lukijani, miksi valitsen foorumin, jossa monikaan ei vastaa, moni lukee ja pitää suunsa? Miksi kirjoitan eräälle lukupiirille, joka otaksuu jo tuntevansa Santeri Nemon, enkä tilaan, jossa minua ei voida ohittaa, jossa keskustelua ei voida ohittaa ja jossa minä senhetkisine ominaisuuksineni edustan jotain täysin käsittämätöntä ihmistyyppiä? Ehkä siksi, että koen yhteisön muodostamisen ja siinä tapahtumisen käsitysten uusintamisen muiden ihmisten koettelua tärkeämmäksi. Koska etsin yhteyttä, jolla edistetään myötämielisyyttä ja onnellisuutta ihmisten välillä ja koska joskus sen toteuttaminen välikäsien kautta on mahdollisempaa. Asenteet ja asemat muuttuvat alituiseen, ja siinä missä tietty blogipiiri toimii nykyisin eräänlaisena turvapaikkana kirjavalta mielipidekeskustelulta, se myös käsittääkseni vahvistaa sellaisia yhteisiä arvoja, joiden soveltaminen kunkin omaan arkielämään oikeine ihmisineen on siten luontevampaa. Internetin ryhmät ja heimot siis tukevat välillisesti niitä arkielämän käytäntöjä, joissa kohtaamme ihmisiä. Siksi olisi erityisen tärkeää, että pääsisimme eroon vihasta ja kaunasta kriittisyyttä unohtamatta, mutta blogimaailman yleinen sävy olisi ymmärtävämpi ja toisaalta tavoitteellisempi. Empaattisuus ja henkinen ryhti voisivat lopettaa sodat, mutta siihen tarvittaisiin valtava määrä erilaisten ihmisten tukea.