Kodin rajat

En ole koskaan uskonut kapakoiden, kahviloiden ja terassien sosiaalisuutta vaalivaan voimaan. Paljon tärkeämpänä yhteisen tekemisen ja sanokaamme, yhteen kasvamisen perustana olen nähnyt yhteisen tekemisen, olipa se sitten mitä hyvänsä: muuttamista, siivoamista, ruoanlaittoa, pelailua. Niinikään kapakat ja terassit voivat kyllä olla viihdyttäviä paikkoja silloin tällöin kohdata jo ennestään tuttuja ystäviä ja tovereita, mutta niiden yleinen energiakeskittyneisyys luo ilmapiirin, jossa mitään kokemuksellisesti syvällisempää ja herkempää ei mielestäni voi syntyä. Pikemminkin päinvastoin: niihin luontaisesti liittyvät rehentelyn, nauramisen ja suulauden ja jopa öykkäröinnin piirteet eivät ole minua vetäneet puoleensa, koska tuo energiakeskittymä on paitsi vieras myös sellainen todellisuus, jossa eivät pääse esiin ihmisen luontoa ja toista ihmistä rakastavat hyveet. Tarkoitan yhteistuumaisuutta ja kumppanuutta. Alkoholista ja tanssimisesta viehtyneet ihmiset ottavat toisiinsa kyllä kontakteja, ja hyvä niin, mutta mihinkään syvempään yhteyteen ne tuskin pääsevät: alkoholi, kovaääninen musiikki, väsymys ja matalamielisyys takaavat sen. Kotien hiljaisuudessa asiat ovat toisin. Silloin tällöin olenkin ihmetellyt, miten esimerkiksi ne, joita eivät kapakkaympyrät kiinnosta, löytävät elämänkumppaneita ja ystäviä, mutta nykyisin en kai enää; he toivoakseni uskovat, että on olemassa muitakin kanavia, sattumia ja arkipäivän pariutumista, romanttisten komedioiden realistisuutta. Luulen, että he ovat oikeassa.

En silti halua välittää kuvaa, että enää inhoaisin kapakka- ja terassipiirejä. Niissä on ollut mukava silloin tällöin pistäytyä, mutta mieluummin vain satun viihtymään kodeissa ja luonnossa. Niin kuin mieli maailman alusta ja ruumis sen perusta, on kodin kodiksi tekeminen erityisen tärkeää. Kodissa viihtyminen ei kuitenkaan tarkoita television tuijottamista työpäivän jälkeen, vaan sielunyhteyttä esineisiin, jota on kerännyt ympärilleen ja siihen väkeen, joka asui asunnossa itseä ennen. Tavaton ongelma meille suomalaisillekin on suoranainen viha omaa kotiamme kohtaan: emme oikeasti viihtyisi siellä, jos meillä ei olisi töitä tai meillä olisi lomaa - heti haluaisimme “irtiottoja“, etelänreissuja ja elämysmatkailua. Tämä näkyy myös yhteiskunnallisessa suhteessamme työntekoon ja lastenkasvatukseen: pakenemme paitsi kasvavia lapsiamme myös kotiamme takaisin töihin, ulkomaille, lomamatkoille ja lähikapakoihin niin pian kuin mahdollista. Jopa television katsomisen voi jossain mielessä nähdä eskapistisena kodinpakenemisena, huolimatta siitä, että se on edellä mainituista kenties ainoa, jota tehdään erityisesti kotona, joskin nykyisen prekariaatin tietotyöläistulvan takia myös työ siirtyy yhä enemmän kotiin.

Koti muodostaa ensimmäisen piirin. Toinen piiri on kaupunki. Voimme pitää kodistamme, mutta emme kaupungista: raivostuttava kaupunkisuunnittelu, vähän viheralueita, liian paljon liikennettä. Niinikään voimme pitää kaupungista, mutta olosuhteiden pakosta asumme asunnossa, joka ei ole mieluinen. Ensimmäinen vaihtoehto pitää meidät kotona, toinen ajaa kaduille. Mikä olisi hyvä tasapaino?

Ystävät. Läheiset. Tutut. Kun ihminen tutustuu toisiin ihmisiin uudessa kaupungissa hän alkaa kartoittaa kaupungin psykomaantiedettä. Kun hän tietää, että hänellä on ystäviä toisella piirillä, hän tuntee olevansa kotiutumassa tai jo kotiutunut. Ystävättömyys saattaa ruokkia syrjäytymistä: koska ei ole ystäviä, ei vaivaudu kaduille. Toisaalta kuitenkin ystävien seurassa liikkuminen voi olla este uusille tutustumiselle. Mitä pidempään ikä uurtaa nahanpintaa, sitä enemmän huomaa, ettei ole oikeastaan tarvetta koluta kapakoita ja katuja, koska hyvät ystävät ovat löytyneet. Todellisuudessahan ystäviä tulee aina lisää, ehkä juuri niinä aikoina kun niitä ei etsi. Silti traagisinta on, että suuri osa pidemmistä suhteista muodostetaan koulu- ja opiskeluiässä. Ansiotyö sinänsä ei välttämättä luo ystäviä, vaan ihmissuhteet ovat pitkälti koneistetun työn jatkeita, kumppanit eivät välttämättä valittavissa tai suhdetta heihin ei ehditä syventää. Edellä mainitun prekariaatin kannalta on tietenkin huomattavaa, että useiden eri pätkätöiden kautta voi muodostua erilaisia tuttavia, mutta mahdollinen etätyö sen sijaan romuttaa paitsi ne myös muut päivittäiset asioimiset erilaisten ihmisten kanssa. Jos ainoa ihminen, jolle puhuu päivän aikana on kaupan kassa, jotain voi katsoa olevan vialla.

Uskon, ja jatkan unelmoimista, että ensimmäisen ja toisen piirin välimaastoon on luotavissa vielä yksi piiri, nimittäin pienyhteisön piiri. Tämän pienyhteisön piirin tavoitteena on paitsi lähentää ihmistä muihin ihmisiin, myös kotouttaa hänet kylän yhteisille pihoille ja poluille tekemään yhdessä todellista yhteishyvää, hoitamaan todellisia yhteisiä asioita. Ystävinä yhteisillä pihoilla, ei-kenenkään maalla. Vaikka tiedostan pienyhteisön mahdolliset ongelmapesäkkeet, kuten kateuden ja yksityisyyden mahdollisen vaillinaisuuden, uskon, ja jatkan unelmoimista, että terveelle pohjalle - kunnioitukselle, arvonannolle ja ystävyydelle - istutettu yhteisö takaa parhaan mahdollisen kasvualustan paitsi tuleville sukupolville myös meille itsenäisesti ajattelevina yksilöinä. Niinikään pienyhteisössä toteutuva työnjako, henkisen ja kasvatustyön arvonpalautus ja pientalouspolitiikka, jossa yritysmaailman interventiot ja markkinakapitalismin orjuuttavaa vaikutusta pyritään minimoimaan, saa aurinkoisemmat elinolot. Toivon, uskon ja jatkan unelmoimista, että tämä olisi kasvava moodi, että huomaisimme pienyhteisöllisen järjestäytymisen vapauttavan ihmiset itsenäisyyteen ja keskinäiseen arvonantoon, solidaarisuuteen ja kanssaeloon itsekkyyden, nukkamielisen egoismin, omistamisen tarpeen ja rahan vallasta. Yksilön sosiaalisen vallan ja vaikuttamisen palautus, terve yhteisöllisyyden myötävaikuttama omanarvontunto, yhdessäolo, vapaus, - ketäpä ne eivät kiinnostaisi?