2000-luvun länsimaista ihmistä luonnehtinee moraalinen hajaannus. Merkitys- ja symbolikokonaisuudet näyttävät nuutuneen olemattomiin, ja aika ajoin kaaoksesta ryömii nelinkontin moraalillaan muita pamputtavia liikkeitä, jotka kuitenkin edustavat pikemminkin oksidentiaalisen ihmisen hybriksen jatkeita kuin aitoja hätähuutoja. Massakulttuuri ja markkinakoneisto ovat ainakin yksilötasolla onnistuneesti korvanneet, tai polkeneet jalkoihinsa, ne maailmansotia edeltäneen Euroopan merkitykset, joiden murusia populaarikulttuuri nyt kierrättää. Yksittäisen ihmisen kohdalla tämä tarkoittaa, että elämästä runnotaan Aristoteleen oppien mukainen kertomus, kaikki on yhtä suurta komeaa projektia kliimaksinaan näkyvyys, maine ja menestys, ja jos jotain kollektiivista arvopohjaa enää on, se on yksilön tapauksessa jonkin sirpaleen erilleen asettamista (tai "erilleenheittämistä" - kr. Diabolos) muista - moni-identiteettisen ihmisen on soviteltava yhteensovittamattomia palasia yhteen ja koottava niistä ilmeisen puritaani ja silti äpärämäinen, mahdoton kokonaisuus. Jos Euroopan jäljet johtavat Oidipukseen, on toimittava kuten Oidipus myös tänä päivänä: puhkottava silmät, jotta voitaisiin nähdä.
Friedrich Hölderliniä kierrättäen, ihmisen on kestettävä Jumalan poissaolon aika. Leiväksi ja viiniksi pyhälle ehtoolliselle kelvannee miltei mitä tahansa mistä oksidentiaalinen ihminen tohtii tonkia merkityksiä. Merkityksiä sinänsä ei taas liene koskaan liikaa. Eri asia on vain, surkastuuko ihmisen kyky käyttää merkityksiä, täyttää ja tyhjentää paradigmoja, kun kollektiivinen pohja on taiottu näkymättömiin, simulaatioiden taakse, eikä perustavia olemassaolon edellytyksiä viitsitä millään tasolla kyseenalaistaa, koska ruoka, työttömyyskorvaus ja lämpö alkavat olla itsestäänselvyyksiä. Vastapainoksi kirjastot tarjoavat ilmaiseksi palvelujaan, Arno Kotro lukee tylsämielille jo runouttakin, esittelee vaihtoehdon, mutta luontoa nähdään enää televisiossa, korkeintaan auton ikkunasta. Kun kulttuureja ja historian ajanjaksoja mitataan nimenomaan tämän päivän eurooppalaisen ihmisen älykkyyden, lukutaidon, hyvinvoinnin ja autojen määrän mittapuilla, ollaan siinä pisteessä jossa sokeat kehua retostelevat omalla näkökyvyllään ja näkevät muiden kulttuurien tilat "kriiseinä". Lännenmies perustaa siis itsensä kehityksen huipulle, koska ei yhteismitattomuuden takia pysty sisäistämään, että esimerkiksi luonnonkansoilla oli ja on erilaisia, kenties parempiakin, tapoja hahmottaa elämässä ja todellisuudessa vallitsevia kokonaisuuksia. Kuten 1800-luvun romantiikalle, mutta käsittääkseni myös myöhemmälle keskiajallekin jokseenkin tyypillinen symbolien ylikuohuminen näyttäytyy meille pelkästään naurettavuutena, romanttisena haihatteluna, ja hyvissäkin tapauksissa vain nostalgiana, koti-ikävänä tai kulta-aikana, joka on mennyttä, koska ihminen on jotenkin systemaattisesti muka "kehittynyt" noista ajoista.
Ongelmaksi ei siis nouse, onko enää merkityksiä, vaan onko kukaan enää valmis laskemaan kätensä jätteille, mistä tonkia niitä. Toisaalta, toinen kysymys kuuluu, mitä tehdä se aika, jonka kuninkaat, messiaat ja vapahtajat viipyvät verhojensa takana? Sen lisäksi, että tämän päivän instituutiot ovat kokonaisuuksina väljähtäneitä ja kollektiivisesti enemmän tai vähemmän hylättyjä, niiltä puuttuvat myös selkeät johtajat, kruunupäät joissa yhteinen tai vastutettava arvopohja tulisi näkyväksi. Näkyvyyshän on meidän aikanamme synonyymi totuudelle. On siis symbolisessa mielessä jokseenkin yhdentekevää, mitä mieltä Paavi Benedictus XVI on abortista tai muista aina ajankohtaisista kysymyksistä - tärkeämpää on hänen näkyvyytensä, totuutensa, se että hän on. Paavi ja Yhdysvaltain presidentti ovat harvoja, suotuisia poikkeuksia säännöstä, muuten Eurooppa ja läntinen maailma elää johtajanpuutteessa. Alastoman, kaikki avunsa paljaana näyttävän keisarin myytti (ja muistikuva siitä) on kenties ainoita asioita, joka pitää Eurooppaa polvista amputoiduilla savijaloillaan.
Juuri instituutioiden näennäinen järjettömyys on yksi osa sitä totuutta, joka pitää maailmansodista alkaneen liukuman, kaaoksen ja poissaolon ajan, mielekkäänä. Suuret kertomukset ovat pesiytyneet juuri niihin, jotka puhuvat suurten kertomusten kuolemasta, ja kaikkien arvojen uudelleenarvioinnista. Ja vielä kerran, kristinuskon nykyisen absurdiuden olemus on juuri siinä, että se pitää merkityskokonaisuudet elossa, lukittuina - se toimii välittäjänä, symbolien ja merkitysten varastona ja yhtenä syynä ek-sistenssille (Heideggerin "olemisen" vastakohtana), jonka kuka tahansa Euroopassa elävä yksilö projektilleen antaa. Kun Eurooppa on läpikristillistynyt näennäisiltä perusarvoiltaan, juuri se tarjoaa olemiselle tukevampaa pohjaa kuin itsemääritelty, autonomisen yksilön emootioihin perustuva etiikka. Kyse on siis viime kädessä siitä, tohtiiko ihminen tietoisesti asettaa itsensä ja omat merkityksensä vastakkain, kitkaan jonkin institutionaalisen arvovaraston kanssa, vai jättääkö hän myytit, symbolit ja "aiemmat" totuudet omaan arvoonsa, silleen, "menneiksi". Symbolina tälle voisi toimia vastakkainasettelu Mestari Eckhartin esityksen vapahtajasta jatkuvasti ihmisen sielunpohjalla syntyvänä jumaluutena ja (edesmenneen) valtakirkon vaaliman "totuuden" välillä. Näiden välinen kitka pitää yllä elämää, pakottaa molempien arvioimaan sekä itseään että toisiaan.
Nähdäkseni aikamme muistuttaa summittaisesti Rooman keisarinaikaa, jolloin kilpailevat uskonsuunnat hakivat paikkaansa, ja (valtiolle edullisimpana) kristinusko sai lopulta valtionuskonnon aseman vuonna 313. Myös tuolloin kansanryhmittymät menettivät uskoaan immanenttiin maailmaan, ja esimerkiksi manikealaisuus gnostilaisuuden sivuhaarana tarjosi etevää, mutta radikaalia maailmankuvaa. Mutta meidän ajallemme tyypillinen, itsemääritelty moraali ei osaa enää samastua Jumalaan tai Saatanaan, auttamatta ne ovat pois muodista, mutta hyvä ja paha ei kai koskaan. Kuten todettua, hahmot joissa eettisetkin arvot kulminoituisivat, "tulisivat lihaksi", ovat kadonneet simulaatioiden alle - kauneus on vielä kauneuttakin kauniimpaa, tosi tottakin todempaa. Kaikki aidosti samastuttava aines on jäänyt sen rojun alle, jolle suuret kertomukset murenevat ja josta ns. postmoderni aika alkaa. Samastuttavan aineksen eteen, rojua kuorruttamaan on jähmettynyt "screeni", televisioruutu, kuin veteen heitetyn kiven jälkeen tasainen järvenpinta, peilipinta. Mutta edes järjen voittokulku ei ole poistanut pahan ongelmaa - edelleen sitä selvästi ilmenee kaikkialla ympärillämme, mutta tällä kertaa ehkä vielä enemmän itsemääritellyssä muodossa: se mikä ei aja etujamme, on kai auttamatta meitä vastaan, ja siten pahaa. Toisaalla kaikki humanisminvastainen on myös "pahaa". Tämä alkeellinen moralismi on jo niin karkean primitiivistä, että siitä voisi hyvässä lykyssä kulminoitua jonkinlaista post- tai transmanikealaisuutta, mikäli ihmisellä olisi vielä kyky luoda uskonjärjestelmilleen kollektiivisia perusteita, ja ylipäätään uskoa niihin, heittäytyä niihin. Moderni aika on kuitenkin opettanut ihmiselle, että vaikka pahaa selvästi on, se on kuitenkin taltutettavissa, aristoteelisen järjen merkeissä tietenkin. Ihminen voi hallita eläinluontoaan järkensä avulla, vaikka lajityypillinen teloskin olisi kadonnut. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta jokaisella on omat oikeutensa - näin ollen toisen hyve on toiselle pahe, ja silloin moraalin perustaminen järjelle on valistuksen ajoista lähtien väistämättä epäonnistunut, ja instituutiotkin tarjoavat enää harvoille suojaa, mutta yleispäteviksi niiden moraalista tuskin on.
Mutta onko näin? Mitä tekemistä manikealaisuudella on lopulta meidän aikamme kanssa? Kun simulaatioista on luotu ihmiselle kokonaan oma, uusi kosmos, ei tämä tarkoita, että varsinaista maailmaa (kokonaisuutena) kannattelevat enkelit olisivat jättäneet maan - päinvastoin, ne odottavat omissa oloissaan ja kärsivällisesti vapautuvia valo-olentoja, simulaatioiden luonteen tajunneita ja sisältään pelastuksen löytäneitä. Tietenkin voidaan myös ajatella, tietämätön ihminen kun on, että kaikki "valopartikkelit" ovat jo pelastuneet, ja simulaatioista on ihminen itse luonut sen "pallon" joka on haudattu kuiluun. Näin ollen maailma on jo palanut loppuunsa.
Onko ihminen sitten todella huomaamattaan kadottanut käsityksen valosta ja pimeydestä, hyvästä ja pahasta? Ei varsinaisesti; nähdäkseni kuiluun vangittu, simulaatioiden ihminen on vangittu dikotomioiden välille vaikkei hän niitä jokapäiväisen selvänä näekään - polariteetit ovat kaukana korkealla, kielekkeiden reunoilla, mutta tämäkään ei ole koko totuus, se on vain ihmisen totuus. Jos toisia totuuksia on, ei hän niitä (enää) voi tai osaa käsitellä - jos hän niitä gnosiksensa kautta löytää, hän ei voi tai osaa niistä enää puhua. Vapautettu ydinihminenhän on luopunut maallisesta majastaan, merkityksen sosiaalisessa muodossa - Jumalan löytäneet, tai pelastaneet, eivät ole enää ihmisiä, "sosiaalisia eläimiä". Aistillisuuden humalaisessa maailmassa kuitenkin simulaatiot tekevät ihmisen "pallon" niin helpoksi ja luonnollisenoloiseksi, ettei hän useinkaan tule edes ajatelleeksi tilaansa makrokosmoksessa yleensä - toisin sanoen hän ei muista, pode nostalgiaa, vaan elää huoletonta elämäänsä tietämättömänä.
Tähän kuilutilanteeseen on koko Eurooppa mielestäni perustettu. Se on sananmukaisesti yritys risteyttää seemiläinen nöyryyden kulttuuri, hellenistinen hyveellinen elämä (aristoteeliset ja homeeriset hyveet) ja barbaariset, eritoten pohjois-eurooppalaiset pakanakulttuurit. Koko eurooppalaisen ihmisen mentaalinen tila on parhaiten kuvattavissa risteystilalla, ja -kuten tiedettyä- ristillä, jossa yhdistyvät kristinuskon perusta Jeesuksen ristinkuolema ja Hekate risteysten, ryövärien ja noitien jumalattarena sekä aurinkopyörä. Tämä sekasotku (lisättynä ulkoeurooppalaisilla opetuksilla ja humanismilla) on varmistanut sen, että yhteensovittamattomat osaset ovat pysyneet yhteensovittamattomina. 1900-luvun tapahtumat voidaan nähdä täten tämän liukuman kenties lopullisena maailmantulena, jossa viimeisetkin Euroopan osatekijät ovat murentuneet, emmekä tämän humalan vallassa olekaan kovin kaukana Manin eskatologiasta.
Jäljellejääneiden maailmasta on siis tullut pimeyden vankila, mutta kukaan ei kiinnitä siihen huomiota - elokuvateattereissa valkokankaan lumo on tärkeämpää kuin ympärillä veden lailla seisova pimeys. Vain "elitistit" kiinnittävät huomiota pimeyteen, vanhoihin nuutuneisiin myytteihin, siihenkin miten Saatana ja Set ovat kristinuskon ohjaamassa maailmassa vähitellen kasvaneet yhdeksi, ainakin mielikuvissa. Manille, ja monille muillekin (esim. Temple of Set), nämä ovat olleet aina kaksi eri entiteettiä. Ihmisen sisäinen eettisyys (josta Kant vielä puhui käytännöllisenä järkenä) on vaihtunut ulkoaopituksi uuden ajan moralismiksi, joka ilmenee opittujen, kyseenalaistamattomien arvojen tunneperäisenä kohkaamisena. Tulkintavaihtojen vuoksi samat arvot näyttäytyvät eri yksilöille eri tavalla, ja täten varmistavat, ettei eettisissä keskusteluissa voida päästä yksimielisyyteen muuta kuin taivuttelemalla keskustelukumppani puolelleen tavalla tai toisella. Manilaisittain absoluuttinen hyvä ja paha ovat siis kadonneet ihmisten mielistä, ja tilalle on jäänyt ihmisten itsensä luoma kuva hyvästä ja pahasta. Reaalista hyvää ja pahaa me emme enää tunne, tunnemme vain ihmisen kannalta hyvän ja pahan, jotka nekin representoituvat hyvinkin satunnaisesti ja eri olennoissa - näkyvää symbolia ei niillekään enää ole.
Meidän aikaamme määriteltäessä turvaudutaan usein individualismiin. Tämä on sovinnainen, helppo ratkaisu, tai ainakin askeleen jäljessä: individualismi on nimittäin saturoitunut itsestään ulos, tyhjentynyt vastakohdakseen. Tuhansien, ellei miljoonien kuvien kokonaisuus on saanut ihmiset transsiin, tyylin ja muodin tanssiin, jossa samat kuvat rakeutuvat olemattomiin, kunnes niistä vähitellen kursiutuu uusia, suurempia, keskenään sopivampia merkityskokonaisuuksia. Kuvien palvonta pitää meidän simulaatiokosmostamme yllä, ja muistuttaa eittämättä halveksimiemme primitiivisten kansojen "manaa" eri esineissä. Tämä tilkkutäkki antaa perustan uusien heimojen, uusien yhteisöryhmittymien synnylle, joka vaatii vieläkin sysäyksensä, uuden moralistisen liikkeen vaaliman profeetan. Tässä mielessä elämme uudelleen Rooman imperiumin hiljaista rappeutumisen aikaa. Michel Maffesolin sanoin:
"[…] on riittävää muistuttaa, ettei kuva ole pelkkää hengenravintoa, vapaasti pantavissa viralta, jotakin parhaimmillaankin pinnallista, pahimmillaan primitiivistä tai anakronistista, vaan että se sitä vastoin sijaitsee luomisen sydämessä, että se todella on "muotoa antava muoto", varsinkin yksilön kuva itsestään. Sama pätee sosiaaliseen kokonaisuuteen, joka rakentuu itsestään muodostamiensa kuvien kautta ja ansiosta, kuvien jotka sen täytyy säännöllisesti palauttaa mieleen. Vaikka kysymys ei tulisikaan muotoilluksi tällä tavoin, yhtä hyvin yksilö kuin yhteiskuntakin elävät todeksi perustaja-arkkityyppejä, ja niiden elinvoiman mittana on uskollisuus näille arkkityypeille. Kun arkkityypit menettävät voimansa, yksilön ruumis ja yhteiskuntaruumis pyrkivät heikenemään, joskus jopa katoamaan, kunnes toiset kuvat synnyttävät uuden ruumiin." (Maffesoli 1995, 132.)
Lähteet:
Maffesoli, Michel (1995): Maailman mieli. Yhteisöllisen elämän muodoista. Helsinki: Gaudeamus.
Jälkikirjoitus: kirjoitin tämän esseen keväällä 2005 melko synkissä tunnelmissa. Ajat ja tunnot olivat tuolloin siis varsin toisenlaiset, enkä voi sanoa yhtyväni kaikkiin esseessä esitettyihin näkemyksiin. Pääpiirteissään ne heijastavat etupäässä silloisia, erityisen voimakkaita tuntoja ja vaikutuksia - niiden liepeissä kulkeutuu edelleen esiin tunnelmia ja tendenssejä, joita en mielelläni niissä muodoissaan enää kävisi läpi. Kuitenkin niillä on ollut omat vaikutuksensa, ja niin ollen koenkin aiheelliseksi julkistaa tämän esseen valottamaan lukijoille erityisesti mediakulttuuria koskevien mietintöjeni taustoja - ja toisaalta auttamaan ymmärtää tulevia ja mahdollisia linjauksia.
7 kommenttia:
ohhoh, aika yllättävä tuo loppu! ajankohtaisia teemoja, samoja kuin monessa muussa paikassa silloin 2005 osin, ja taas osin täysin nykyhetkeen sopivia, todella tärkeitä kysymyksiä. toihan oli suorastaan manikealaisuuden ja omaehtoisen "esoteerisen kristillisyyden" tms kulkuja luotsaava.....no, joku, jokin....
eli, se missä ihmisten pitäisi nyt juuri olla, on jotain muuta kuin se missä ihmiset nyt ovat. suunnitelmat ovat siltä osin menneet pieleen, ja niin kauan kun tuhannet asioille mahtavat ihmiset (aina, hehee, Bruce Dickinsonista lähtien...) tekevät jotain muuta kuin kurkottavat kohti "oikeamielisyyden" (ei kontallaan olevaa moraalia vaan jotain sisäisesti syntyvää, hyväluontoista "vakuuttuneisuutta" ja kulkua kohti...) tähtiä, niin kauan näkymä näyttää aina vain....no, "epämääräisemmältä"? mitä siihen voi sanoa tai tehdä? no, itse en koe enää niitä asioita jotka vielä, silloin kuten sinäkin, vuonna 2005, tunsin maailmanpolttaviksi kysymyksiksi ja ongelmiksi, ne eivät enää tunnu siltä, liekö se sitäkin että asiat on käsitelty omalla kohdalla loppuun siltä osin, ja sille ei voi mitään jos maailman mielet menee minne menee, siihen voi vaikuttaa vain jotenkin, noo..... ...miten siihen voi vaikuttaa? kun koko ajan se "yhteistyön henki" ja yhteisten merkitysten lähde on vaarassa hajautua, vaikka toisaalta asiat ovat kirkkaita ja yksinkertaisia tiettyihin rajoihin asti, ja riittää. ihmiset(kö) eivät tunne toisiaan, kun he eivät huomaa sitö muutosta joka niin nopeasti toisissaan tapahtuu?
tähän liittymättä, myös se on "ajan merkki", että on valtavasti esteitä ihmisten välillä, koska maailma on yhä laajempi näennäisesti koko ajan, ja henkiä jotka haluavat kaikkensa ja parhaansa ylläpitää niitä esteitä, eikä ole, vai onko?, mitään helppoa keinoa ylittää niitä, koska esim. kompromissien tekeminen tietyissä asioissa ei ole mahdollista kovinkaan pitkälle muuttamatta ja vesittämällä näiden asioiden luonnetta - mutta se on mahdollista, ja siihen luotan, että kun vain vilpittömästi etsii totuutta, se avautuu vähän kerrallaan, ei niin että lopullisesti tulee näkyviin, mutta niin, että se minkä tarvitseekin nähdä, sen näkee ("puhdas sydän" puhdistettuna siitä kliseisyydestä johon sitä ovat pahat kielet yrittäneet saada upotettua!). ihmisten itse on onnistuttava löytämään tiensä ja toisensa, ja se onnistuu kyllä, jos ei anna (sisäiselle tai ulkoiselle, hiljaiselle tai äänekkäälle) manipulaatiolle valtaa.
(jos joku ihmettelee miksi tai millaisin mielin kirjoittelen nykyään niin laajalti hyppien aiheiden välillä ja niin paljon eri seiniin netissä, se johtuu vain siitä että on "hyvä fiilis" jolla annan mennä, se vain tulee kuin itsestään...)
Onhan siinä hyviäkin puolia, samoin kuin vuodessa 2005, mutta on siinä jotain, hmm, sellaista mistä mieluummin pysyttelee kauempana. Kuten taisin sanoa jo aiemmin, paha on konsepti, jonka suhteen olen aika uupunut. Ehkä se uupumus on muuttunut mediakriittisyydeksi, mene ja tiedä, siellähän ne suurimmat merkityksenmuodostamisumpikujat nykyisin taitavat olla. Sen suhteen minä nykyisin taidan enemmän kiihkoilla, koska juuri mediakulttuuri pitää meitä pihdeissään ja lastaa meidät niin täyteen joutavaa informaatiota, että pitää tehdä kaksin käsin töitä, että voisi tulla sellaiseksi, mitä nyt ei ole ja samalla säilyttää puhtautensa. Siinä valossa tuo manikealaisuus tänä päivänä näyttäytyy - ja peräänkuulutan vielä: kyse ei välttämättä ole siitä, että media tyrkyttäisi meille mustavalkoista maailmankuvaa, vaan pikemminkin se vain omalla olemassaolollaan pitää meitä pimeyden vankilassa ja estää näkemästä, niin, niitä tähtiä, ja syvää avaruutta niiden ympärillä. Ja kammottavinta taitaa olla, että ne yhteiset merkitykset alkavat yhä enemmän kerääntyä mediakulttuurin liepeisiin, ei oman olemassaolon. Siksi toivoisin, että kannustaisimme toisiamme (ei vain minä ja sinä, vaan puhun yleisesti) tekemään innostavia asioita, jotka ovat omaehtoisia. Tämä palaa jossain määrin siihen kehollisuuteen: oman kehon hyvinvoinnista on periaatteessa aika helppo aloittaa toiselle kertominen ja edetä siitä yleisemmillä tasoille, sielun hyvinvointiin jne.
Kun reipas partiolainen vannoo etsivänsä elämän totuutta, mitä muuta se on kuin nerokkuutta. Partioihanteet ovat yksinään verrattavissa esim. joogan ensimmäiseen haaraan. ts. moraalikoodeksiin ja tätä mieltä olen ollut jo kauan. Noita mainitsemiasi esteitä muodostuu kuitenkin koko ajan ja ne vievät koko ajan yhä enemmän huomiota, mutta mikä olennaisempaa, pelkään että yhdistelyn taito merkitysten muodostamisessa alkaa luhistua käsiin. Tarkoitan, että informaation synnyttämisen kiihtyessä yhä enemmän löytyy tyyppejä, jotka omaavat täysin tarpeetonta informaatiota (esim. jotain näyttelijöiden nimiä), mutta sitäkin on enemmän on tyyppejä, joilla ei ole mitään käyttöä tuolle informaatiolle, koska sitä ei osata yhdistää yleisempiin kokonaisuuksiin. Siksi nostin toisaalla sen Fenrizinkin esiin, palvelemaan suurempaa kokonaisuutta. Ups.
Mutta mediakulttuurin suhteen sanon vielä sen, ettei sille todellakaan kannata antaa liiaksi valtaa ja täytyy olla koko ajan tietoinen, millaisille pahansuoville energioille asettuu alttiiksi. Tein esimerkiksi eilen Red Bullia ja muita virvoitusjuomia koskevan taloustutkimuksen, jossa olin täysin ihanteiden vastainen ja vapaakenttiin annoin palaa niin tulisella raivolla, että naurussa on niilläkin tutkijoilla varmasti pitelemistä. Olin aiheesta syystäkin tuohduksissa aika pitkään kyselyn tehtyänikin, ja vasta äskettäin huomasin, että nyt kun olen elänyt liki 2 kk ilman televisiota sietokyky tuolle on vain madaltunut. Nämä jutut pitää tiedostaa, sillä karkea energia joka niistä virtaa mieleen ei vaadi paljoakaan turruttaakseen. Toisaalta on aina vaarana se, että äityy vain valittamaan asiasta sen sijaan, että päästäisi irti. Keskeinen kysymys, johon jo aiemmin viittasin, on kuitenkin: miten keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka hyvin helposti hakenevat yhteisiä yhtymäkohtia ja keskustelupintoja juurikin mediakulttuurin piiristä. Se on ollut kysymys, jota olen halunnut kysyä paitsi itseltäni myös muilta jo pitkään.
joo, ja, esteistä kertoo oikeastaan jo sekin, että sen "pahan" ansaan meneminen on kyllä oikeastaan just sitä, että luo maailmasta mustavalkoisen kuvan, jossa on hyvä ja paha, valo ja pimeys, ja hirveä taistelu. eli, ja nyt on minun oltava hyvin tarkkana kun sanon, siis, ne asiat joihin tässä, tuossa, siellä ja täällä, olen viitannut, ovat ja eivät ole sitä samaa mustavalkoista kuvaa....
siis se hyvyys (tai hartaus, tai ne moraaliset ihanteet) on konkreettisesti olemassa, mutta juuri jonkinlainen sovellettu manikealaisuus ehkä (?)auttaisi meitä ymmärtämään mitä se käytännössä tarkoittaa, siis, että kyse on tietystä todellisuudesta (jolle luonnontiede ei löydä mitään perustetta, ja siksi eletään kaksinaamaisessa maailmassa väistämättä: tässä siis se meidän Ike taas tulee mukaan - ne taiteen ja myyttien ihanteet eivät ole totta luonnontieteelle, vaikka ne, krhm, oikeasti ovatkin nimenomaan totta - tai voivat parhaimmillaan olla).....
...tietystä todellisuudesta, jossa on vastustavia voimia (=se "pahuuden olemus", sen syntysyyt), jotka ovat olemassa juuri siksi että niitä tarvitaan, niillä on se oma paikka maailmassa [mm. kasvattajina], ja se on tärkeä. eli siis, plussalla on aina se miinus jne. tämän kaiken tiedät varmasti ja siitä olet aina puhunutkin, monessa yhteydessä. se mitä itse olen hakenut ja yrittänyt tuoda esiin on ehkä hieman vääristyneesti näyttäytynyt täällä, tuolla ja siellä sellaisena "moralistisena kristillisenä saarnana" vaikka se oikeasti jollain tavalla, nimenomaan, sisällyttää ne vastavoimat myös maailmankuvaan mukaan, niille on se paikka, mutta ihanne ja ideaali, päämäärä ja sielun tila ovat sitten suuntautuneet, virittyneet johonkin muuhun kuin niihin, eli, no, siinä tulee se toinen puoli näkyviin sitten, eli se ns. valoisampi......
aina kun sanoo jotain esim. "henkisestä rakkaudesta" niin uhkaa mennä pieleen koko juttu. koska se on niin kornia puhetta. mutta sisäisyydessään elettynä se voi olla myös vähemmän kornia.
se raja on niin veteen piirretty, kuten monet muutkin, että nettikeskusteluissa(kin) se tuntuu siirtyilevän sinne tänne ihmisten silmissä, ilman mitään järkeä. mutta luotan siihen, että sitä järkeä on......aina sen verran, että se riittää asioidentilan näkemiseen.
tuo mediakulttuuri kirous ja noidankehä on sitten se iso ASIA, jonka kohtaa joka päivä vaikkei minullakaan ole ollut televisiota. meidän olisi hyvä kertoa se / siitä kaikesta jonnekin mediaan. että me ei uskota siihen ollenkaan, että me ei uskota siihen mitä lehdissä lukee, useinkaan. tai, että ihmisten ei muidenkaan kannattaisi uskoa mitä siellä sanotaan, koska se on joku lumemaailma josta on tehty totta, ja siinä pyöritään. tää tuli mieleen kun tänään luin yhtä ilmaislehdessä ollutta bändin haastista; kaikki, jopa ne hyvätkin mielipiteet, uhkaa siinä asiayhteydessä muuttua pelkäksi paskaksi, ja samalla liata koko itse asian josta bändi puhuu (esim. hyvä ja paha karma, heh heh)))) eikä bändiä voi syyttää siitä, vaikka he syyllisiä olisivatkin. mutta ihmiset sitten nauravat sille, ymmärrettävästi, ja samalla sijoittavat koko karma-käsitteen salamannopeasti jonnekin muun rokkiroskan koriin jne. eli, näin.
ymmärrän ja allekirjoitan täysin tuon mitä sanoit. sille vois tehdä jotain....
(huh, nyt pidän taukoa, nyt ei jaksa enää kirjoittaa vähään aikaan).
oh, lisättäköön vielä sen verran, että niitä esteitä ja vastustuksia tuli kaiketi sittemmin aikalailla enemmän kuin mitä alunperin suunniteltiin jossain piirrustuksisa ja maailman alkukaavioissa tms, ja siinä sitten taisi tulla vähän ongelmia.....joista mekin kärsitään? en tiedä, voi olla.
se on ihan totta, että ihmiset elää vaakalaudalla kirjaimellisesti, vaikka mitkään ilmestykirjat ym eivät kertoneet asioista ihan niin kuin tuomiopäivän kultit haluavat meidän uskoa. siis jonkin verran sekopäitä kaikki sellaiset. mutta eipä taida olla mitään varmennusta sille, että maallinen ihmisen taivallus jatkuu, koska hommat on niin hienosti pilattu, ja ne esteiden ja vastavoimien henget ovat päässeet niin paljon vaikuttamaan. toki, tuon saman ajatuksen voisi yrittää pukea johonkin humanistisempaan kirjoitusasuun, mutta menköön nyt kun kerran henkitieteistä puhutaan...
mitä tehdä. jos ihmiset onnistuvat sisäisyyksistään (mahd mukaanlukien kehosuhteistaan, kehoonsa asettumisistaan ja siitä kautta keskuksensa löytämisestään tms) ja toistensa kanssa yhdessä-olemisistaan, kaikesta huolimatta, löytämään niitä yhteisiä nimittäjiä ja ylläpitämään järkeviä sopimuksia, niin sitten....(tämä on se juttu, jota olen tosiaan ajatellut ja ajatellut ja......), mutta sitä ei voi pakottaa millään tavalla, ja kuten sanoit, ne esteet ovat aika korkeat, ja ne tulevat mukaan yleensä aika huomaamatta. ihan sama sinänsä kaiketi ajatteleeko niitä jonain "olentoina", "olemuksina" vai "voimina", no, "esteinä".....(olen muuten huomannut, että uskomaton määrä mielekkyyttä asuu siinä, että uskaltaa ajatella asioista uudella eli uus-vanhalla tavalla: olentoina ja olemuksina sen sijaan että ajattelisi niistä jotenkin kuivakkana abstraktina huttuna; "eihän täs mitään, nää kentät on vaan tämmösiä CONNECTING PEOPLE juttuja" - matkapuhelimetkin on ihan hyvä juttu, mutta kuka tai mikä halusi tehdä niistä maailmaa hallitsevan paskaverkon? kuka siitä hyötyy? - todellisuudessa ei kukaan, ja jos sen joku yritysjohtaja vihdoin suostuisi tajuamaan, kuten sen talouskasvuilluusion jne X 1000, niin varmaan riittäisi rahaa hengentieteilijöillekin....))))
Ainaksie vedät Iken tänne komppaamaan ja vispaamaan jalkaa? Heh, no mut joo, tottahan se on. Tärkeitä juttuja. Ehkä se mitä tuossa yhdessä merkinnässä kirjoitinkin, esittää aika lailla sen, mikä esimerkiksi on meidän todellisuuskuvassa vialla: olemme unohtaneet paitsi metsän henget myös kaiken hengellisen ja olemme niin sokaistuneita tietystä mediakulttuurin tarjoamasta totuuskonseptista, ettei meillä ole ymmärrystä esimerkiksi sille, että ne on ”demoneita”, jotka tuottaa kehoomme ja mieleemme sairauksia, kipuja ja kärsimyksiä. On tietty mahdollista redusoida se vaikka huonoihin elämäntapoihin, mutta mun mielestä tuo vaihtoehto ja henkisen todellisuuden mahdollisuus pitäisi pitää siinä rinnalla ja mahdollisuutena. Ei se ole keneltäkään pois, vaatii vain uhrautumista ja uskoa. Tässä mielessä tavallaan symppaan aika lailla enemmän jotain afrikkalaista voodoo-perinnettä kuin nykyisiä medikalisaation lapsien selitysmalleja. Mutta tästähän muistaakseni MR kirjoitti jo parisen vuotta sitten, oisko ollut peräti Virrassa vai jossain.. Aku Ankasta jne.
Tuo vaihtoehtoisen selityksen läsnäolo ei ole keneltäkään pois, vaan päinvastoin rikastuttaa olemista, ja avaa vähän portteja sinne henkisenkin suuntaan. Tekee ikäänkuin sovinnon... et kyllä meiltäkin vielä kunnioitusta henkiä kohtaan on, mutta se pitäisi vain ”muistaa” (gnosisko taas). Mutta tuo ”henkisestä rakkaudesta” jne. puhuminen uhkaa ehkä juuri sen takia vesittyä, että sitä pitää perustella jollain. Meinaan, että kun viime syksynä puhuin Jeesuksesta yhdelle tyypille, mua suoranaisesti koko ajan ”hävetti” itseni puolesta ja minun piti korjailla, että olisin säilyttänyt uskottavuuteni. Mitä uskottavuudella on sen asian kanssa tekemistä? Tietty minusta on sekä pelottavaa että jotenkin lumoavaa ketjuuntua isien ketjuun muuttumalla ”uusankaraksi” (siis, että kaikki tällainen elämäntapafasismi, kasvissyöntiraivoaminen jne. alkaa muistuttaa herännäis- ja raittiusliikkeiden kiihkomielisyyttä – siinä ja just siinä, on pidettävä varansa!).
Ja hyvä, tuo pitäisi ehkä sanoa jossain, julkisesti. Se tiedetään, että media on tuholainen, mutta ehkä se tietoisuus siitä, että siitä erossa voi elää tai kuten ilmaisit ” että me ei uskota siihen ollenkaan, että me ei uskota siihen mitä lehdissä lukee, useinkaan. tai, että ihmisten ei muidenkaan kannattaisi uskoa mitä siellä sanotaan, koska se on joku lumemaailma josta on tehty totta, ja siinä pyöritään.” Voidaan vedota ties mihin Baudrillardiin, mutta herraan vetoajat ovat samanlaisia mediakulttuurin käyttäjiä kuin muutkin. Ehkä pitäisi hakea jotain ”maanläheisempää” ja epäakateemisempaa otetta...
Kiitos manikealaisuuden tulkinnasta - olen tutkinut manikealaisuutta viimeiset 20 vuotta. Kirjoitin Takoja 3/12 manikealaisuuden historiasta ja nyt Takojaan 3/13 "Manikealaisuus tässä ajassa - valon ja varjon olemus yksilöiden ja yhteisöjen elämässä. Hankipa ja luepa ne, mikäli asia (sisältö) kiinnostaa :) Kaikkea hyvää Sinulle siellä Koiranmutkassa <3 T. Mani Tjurin
Lähetä kommentti