Vastikään uusintaversion saanut Funny Games (1997) lukeutuu tunnustetusti itävaltalaisohjaaja Michael Haneken mestariteoksiin. Olen kuluneen vuoden aikana yrittänyt käydä läpi Haneken varhaistuotantoa aina Der Siebente Kontinentista (1989) lähtien, jossa hanekelainen elokuvallinen jäykkyys ja kameran kylmyys ovat jo vahvasti läsnä - ja joista sittemmin on tullut koko Haneken tavaramerkki. Vaikkakin Seitsemäs manner onkin vielä eräänlainen harjoitelma, joka kalpenee taatusti esimerkiksi ravisuttavalle Benny’s videolle (1992) on sen kulutuksenvastainen toimintatapa miellyttänyt minua siinä missä La Pianisten (2001) henkinen sadismikin. On tietenkin klisee, mutta Haneke lukeutuu samaan tavattoman kiinnostavien väkivallan analyytikoiden joukkoon kuin Pier Paolo Pasolini kuin Gaspar Noékin. Kullakin on tietenkin omat painotusalueensa, ja siinä missä Noé kritisoi teoksissaan sosiaalista ahdingosta kumpuavaa väkivaltaa ja sen biologista väistämättömyyttä ja Pasolini rakenteellisen väkivallan seurauksia, Haneken perusta väkivallan esittämiselle on puhtaasti kulutuksellinen ja “länsimainen”. Tyypillisimmillään Haneke on kuvatessaan ylemmän keskiluokan perhettä, joka tuntee arvoistaan ja omaisuudestaan kumpuavan tyhjyyden tunteen niin voimallisena, että se joko ajaa heidät erilaisiin peleihin (Benny’s video, Funny Games) tai puhtaan frustraation valtaan (Seitsemäs manner, Pianonopettaja). Parisen vuotta sitten ensi-iltansa saaneen Cachén (2005) outo taustatendenssi oli Lähi-idän suunnalta nouseva väkivallan uhka, mutta elokuvan perustava tekijä oli kuitenkin samainen katsojan ja katsottavan välisen rajan poistaminen, joka näkyy selvästi jo Funny Gamesissa.
Metafiktio sinänsä ei ole mitenkään uusi ja ihmeellinen asia, mutta kiintoisampaa nähdäkseni onkin, miten Haneken elokuvalla on omanlaisensa juuret anti-dekkarin tai antimysteerikertomuksen perinteessä ja tavassa tehdä katsojasta tai tulkitsijasta henkilöhahmojen kaltainen olento. Tylsempiä yhteyksiä voi tietenkin etsiä Bertolt Brechtin suunnalta. Siinä missä Umberto Eco onnistui Foucaultin heilurissaan tekemään aktuaalisesta lukijasta murhaajan, Haneke muokkaa katsojasta väkivaltaan katsomisesta ihastuneen osanottajan. Funny Gamesin Paul ja Peter ovat olemassa, koska heidät kuvitellaan - niin päähenkilöiden kuin katsojankin toimesta - ja heidän läsnäolonsa oikeutetaan tekemällä heidät toimijoiksi, väkivallan toteuttajiksi. Cachén Lähi-itä-viittaukset edustavat nekin pikemminkin ylemmän keskiluokan pelkotiloja, potentiaalista väkivallan uhkaa, kuin kielivät muslimien väkivaltaisuudesta ja barbaarisuudesta sinänsä. Katsojaa voi ehkä häiritä Haneken elokuvien henkilöhahmojen hyvätuloisuus ja elinolot, mutta katsoja mitä todennäköisimmin jakaa näiden pelot. Mistä tämä johtuu? Siitä, että - ja anteeksi tämä tavattoman ronski yleistys - valtavirtaelokuvan oletettu malliyleisö on näennäisesti ja valikoiden kulttuuria harrastava ja sen parissa viihtyvä ylempi keskiluokka. Ei siis väliä, vaikka luokkarajat olisivatkin katoamassa tai jo kadonneet (kun kansa keskiluokkaistuu): symbolitajunnassa ylempi keskiluokka edustaa toimeentulevaa hyvinvointiyhteiskunnan valiota, liki täydellistä perusyksikköä. Läntisen mediakulttuurin sisäänrakennettu sääntö siis on, että ylempi keskiluokka edustaa jatkuvaa kasvua ja kumulatiivista täyteläisyyttä, joka tuolla tasolla yhdistää kaikki mahdolliset kuluttajat, “duunarista” “porvariin“. Jopa porvari tietää, että ylempi keskiluokka edustaa hänellekin vielä itsenäistä olemassaoloa ja laihanturpeaa hyvinvoinnin lisääntymistä, tilaa jossa ei tarvitse nöyristellä, vaan voi elää omaa vakavaraista elämäänsä rauhassa. Duunarille golfaava keskiluokka on tietenkin kauhistus, mutta salaa sekin tuntuu uneksivan ajasta, jolloin ei tarvitse miettiä maidon hintaa. Ylempi keskiluokka voi sen sijaan heittää puolitoista kiloa naudanlihaa menemään lähes tuosta vain, koska sen hyvinvointi ei ole siitä kiinni, kuten Funny Games näyttää. Suomalaisella medianäyttämöllähän tämä on ollut jo pitkän aikaa arkipäivää: suuri osa viime vuosien kotimaisista elokuvista ja tv-sarjoista käsittelee verrattain hyvin toimentulevien nuorten aikuisten parisuhdeongelmia. Siitäkö suomalaisen katsojan oletetaan olevan kiinnostunut: kotipihallaan tyhjää hyörivästä alati-yksinäisestä perheenäidistä ja uraa tekevästä, syrjähyppivästä ja hiukan kaljuuntuvasta perheenisästä? En haluaisi uskoa suomalaisten mediakuluttajien olevan niin aivokuolleita, että uskovat moista.
Niinikään on vastenmielistä lukea uudemman, anglo-amerikkalaiselle väestölle suunnatun Funny Gamesin mainoslauseita, joiden myötä Haneken elokuva joutuu alentumaan samalle tasolle niiden elokuvien kanssa, joita se kuitenkin kritisoi. Elokuvan estetiikasta suurin osa murenee, jos lukija lähtee mukaan “antaisitko näille pojille kananmunia” -tyyppiseen tyhjään retosteluun, joka johdattaa hänet pitämään Paulia ja Peteriä jotenkin tavanomaisina ja sadistisina “murhaajina”, konservatiivisen kauhuelokuvan pahiksina tai genretrillerin tyylikkäinä Lecterin poikina. Siinä mielessä hollywoodilainen Funny Games on äärimmäinen paradoksi. Miten oikeuttaa itsensä ympäristössä, joka vaatii täysin päinvastaista sanomaa kuin mitä itse elokuvalla on tarjota?
Lienee sanomattakin selvää, ettei kyse ole viihteestä. Noénkaan elokuvat eivät ole millään tavalla viihteellisiä, kuten ei Pasolinin Salòkaan (1975) tai Peckinpahin Straw Dogs (1971). Kaikki mainitut ovat tavattoman merkittäviä elokuvia, jotka toivoisi kuitenkin pysyvän erillään siitä “leffanvuokrauskulttuurista“, jossa elokuvan katsominen on mukavaa ajanvietettä ja luvallista ekshibitionismia. Olen toki tavallani iloinen, että Videofirma Makuunin kaltaiset äärikapitalistiset tyhjyyskeskittymät ottavat joskus hyllyillensä edellä mainittuja elokuvia, ja ilman “leffankatsomistarvetta” en ehkä olisi ikinä löytänytkään Seul contre teus’n (1998) kaltaista elokuvaa, mutta yhtä kaikki siinä ympäristössä tuollaiset elokuvat puistattavine kansineen on liian helppo hylätä tavanomaisena väkivaltaviihteenä tai toisaalta sulattaa jonain tarantinolaisen gorillaestetiikan hännystelevänä jatkeena. Elokuvia voi tietysti lukea monella tapaa, kuten olen esimerkiksi aiemmin Rambo-merkinnöilläni tehnyt, mutta itseäni on ainakin koko aikuisiän häirinnyt väkivallan esittämisen hyväksyttävyys ja itsestäänselvyys elokuvakulttuurissa, varsinkin sen esittämissä ympäristöissä, joihin väkivalta ei sinänsä kuulu. Tuossa mielessä sekä Markku Pölönen että Haneke edustavat minulle paljon suotavampia arvoja kuin Quentin Tarantino ja Michael Bay: siinä missä Pölönen kieltäytyy tekemästä lähellekään vastaavaa elokuvaa ja pitäytyy utopistisessa kansanomaisuudessaan, Haneke tarttuu rehellisesti härkää sarvista ja pyrkii purkamaan kulutuskulttuurin ja sen jätteet osiin, jotta katsoja ymmärtäisi osansa tämän kautta - ja ymmärtäisi kieltäytyä niistä itsestäänselvyyksistä, joita Finnkinot pullistelevat. Jollei voida perustaa omaa vuokraamoa vakaville elokuville, poistettakoon edes niihin liittyvät mainokset, viihdetarkoituksessa hutaistut sisällöttömät arvostelut ja tähditykset sekä vuokraelokuvien kansitekstit! Tai menkäämme katsomaan tuoreempi Funny Games ja ottakaamme onkeemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti