Traditio ja ymmärtäminen

Moderni länsimaalainen ei ole lainkaan niin järkiperäinen olento kuin tavataan olettaa. Jos jalkautuu muiden ihmisten joukkoon, huomaa varsin pian että ihmisiä ohjaavat paitsi traditio ja rutiini myös impulssit ja lyhytjänteiset mielihalut. Ainoastaan siihen, mitä traditio on tottunut pitämään humpuukina, esimerkiksi maagista ajattelua, länsimaihin importoitua itämaista käytäntöä ja perifeerisiä elämänkaavoja, kuka-tahansa pitää sitä ennakkoluuloisesti epärehellisenä, valehteluna ja huijauksena - ja tarkoittaa: se on irrationaalista, ei-älyllistä, ei järkevän ihmisen käytöstä, vaan huijatuksi tulemista. Näin on ollut jo pitkään. Hans-Georg Gadamerin mukaan tulkinnassa kuin tulkinnassa on kyse pitkälti ennakkoasenteiden ja esitiedon itseohjautuvasta vaikutuksesta. Siinä missä Peter Rabinowitz lukee kaikkien tulkinnallisten strategioiden olevan lähtökohtaisesti poliittisia ja dogmaattisin luenta alkaa jo ennen varsinaista lukuaktia konventioiden mieleen palauttamisella, Gadamerillakin on luottamus tuon tradition mielekkyyteen vahva. Tekijäintentionaalisen (tai absolutistisen) koulukunnan vanha jäärä E.D. Hirsch kritisoikin Gadameria koko tradition käsitteen epämääräisyydestä: Gadamer ei näytä sisällyttävän tradition sisälle minkäänlaista hierarkiaa, jolloin tulkintaa voitaisiin ohjata kohti oikeaa merkitystä. Sen sijaan traditio on jatkuvassa muutoksen tilassa, eikä näin ollen mitään kiinteää normia tulkinnan rajoille voida antaa.

Hirsch eli länsimaissa aikana, jolloin kiinteän pisteen tai suuren kertomuksen oletettu stabiilius ja totuudellisuus alkoi jo rakoilla. Kun huomio kiinnittyi jok’ikisen substanssin keinotekoisuuteen ja dynaamisuuteen, olimme uudessa tilanteessa kysymyksiemme kanssa: mihin perustaa totuus, jos mitään totuutta ei ole? Miten tulkita olevaa ja toimintaamme, jos mitään yhteistä ei ole? Ja ennen kaikkea: miten ymmärtää laajenevassa avaruudessa tiettyä ilmiötä, jos sitä pitää tarkkailla liikkeessä?

Voisiko traditiosta tietoiseksi tuleminen merkitä vapautumista niistä haitallisista ennakkoehdoista joita traditio meille tulkintastrategioina tarjoaa ja niin ollen: voisiko se merkitä astumista kohti ilmiöiden ymmärtämistä? Elämme kokemusmaailmassa, jossa ohjaudumme niiden toimintamallien avulla, jotka olemme - tai jotka joku tai jokin muu - on todennut käyttökelpoisiksi ja ennen kaikkea turvallisiksi. Tähän niveltyy tietenkin myös käsitys kielellä vaikuttamisesta ympäröivään maailmaan: mikä on nimettävissä, on kontrolloitavissa. Gadamerkin käyttää kielen kohdalla niinkin vaarallista metaforaa kuin “koti” yrittäessään ilmaista, kuinka olemme siinä, emmekä vain käytä sitä instrumenttina toiminnassamme. Ihminen, joka ei ole syystä tai toisesta perehtynyt hermeneutiikkaan, puhuu mieluummin elämänkokemuksesta. Tämä elämänkokemus on eriteltävissä lyhyesti vakiintuneiden ja hyväksi havaittujen toimintatapojen ja muistijälkien ylläpitämäksi sisäiseksi normistoksi. Puheissa se merkitsee useimmiten jotain ylevää, mutta harvoin ajattelemme sen sisältävän myös kipu-uurteita, pelkoa, ymmärtämättömyyttä, inhimillisiä tunteita. Kodeillahan on takapihansa, ja takapihan takana metsä. Vastaavasta transsendentista pysyttelemme mieluummin etäällä.

Jos siis suuntaamme toimintaamme elämänkokemuksemme mukaan, elämme jatkuvasti turvallisessa mutta turruttavassa yksityisessä universumissa, eikä meillä mielestäni silloin ole edellytyksiä ymmärtää tradition ulkopuolisia virtauksia muuta kuin omasta itsestämme käsin, mikä on jo lähtökohtaisesti alistava perusta. Ei tarvitse ajatella shamaanin ja metsänomistajan kohtaamista nuotiopaikalla - riittää, että tapaa seinänaapurinsa. Seinänaapuriaanhan ei välttämättä voi valita - ja yleisesti ottaen ystävämme ja lähipiirimme valikoituvat samojen sosiaalisia (koulutus, työ jne.) ja kulttuurisia (maku) valmiuksia omaavan luokan mukaan (sukuyhteisöjen ollessa vielä voimissaan henkinen avaruutemme oli kenties hetkittäin laajempi). Naapurin ymmärtämiseen ei tarvitse eikä pidäkään liittyä psykoanalyysia tai olemuksellista tiettyyn yksittäiseen käyttäytymismalliin redusointia - mielestäni riittää, että jakaa hetken hänen kanssaan, mieluummin hänen ehdoillaan kuin omilla. Ymmärtäminen on ensisijaisesti antamista, antautumista tilalle ja toiselle, mahdollisuuden antamista toisen avautumiselle. Ymmärtäminen on empatiaa ja huolenpitoa toisesta elävästä olennosta. Tällainen asenne antaa mielestäni hyviä valmiuksia niin toisen ihmisen kohtaamiseen kuin mihin tahansa ilmiöön perehtymisessä. Omat valmiutensa, joihin usein liittyy esi-isien sälyttämä tradition taakka, voi jättää sillä kohtaa taka-alalle.