Jonkinlaisesta tunne-elämän repertuaarin lavenemisesta kielii se tosiasia, että olen viime aikoina alkanut kyynelehtiä yhä useammin eri taidemuotojen äärellä. Erityisesti tämä näkyy suhtautumisessa elokuvaan: ennen minua liikuttivat kyyneliin lähinnä romanttiset komediat, Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjot ja Andrei Tarkovskin Peili. Nyt mieleen palautuu ainakin viime ajoilta neljä elokuvaa, joiden aikana olen kyynelehtinyt: Terrence Malickin The New World, Markku Pölösen Lieksa!, Peter Weirin Fearless (suom. Peloton) sekä John Boormanin klassinen Excalibur. Pölösen Karjalan kunnailla- sarjan aikana olen kyynelehtinyt joka jaksossa. Mainittuja elokuvia (ja tv-sarjaa) ei mielestäni yhdistä mikään sen luontoinen pateettisuuden rekisteri, että sillä voisi selittää tyhjentävästi, miksi kaltaiseni katsoja liikuttuu. Pikemminkin väittäisin, että syy taitaa olla katsojassa (ainakin niin haluaisin uskoa).
Aiemmin reagoin vahvasti siihen, jos jokin elementti elokuvassa oli “klassisen ylielokuvallinen” ts. erityisen kaukana realismista (esim. se klassinen “tyttö tapaa pojan ja lopussa he saavat toisensa kaikenlaisista obstaakkeleista huolimatta“) tai vastaavasti baudrillardilaisessa mielessä “todempaa kuin tosi” (ja siten aktuaalisesta maailmasta väistämättä erillinen, oma tasonsa), siis simulakrumi. Nykyisin minuun vetoaa “hyvään pyrkivä elämänmakuisuus” tai kuten Excaliburin tapauksessa “hyvään pyrkivä elämänhakuisuus”. Kun esimerkiksi Eco jakaa tulkitsijan tavan kokea narratiivinen taideteos summittaisesti kahtia, siis “naiiviin” (joka on selkeästi tekijän ja teoksen kertojan asettamissa lieoissa ja elää tekstin mukana, pitää tekstiä itsestään selvästi totena) ja “kriittiseen” (joka osaa ennakoida teoksen narratiiviset harhaanjohdot ja ansat sekä nauttii nimenomaan tekstin kirjoittajan ja kertojan naiiville lukijalle asettamien sudenkuoppien väistelystä ja toisaalta niiden taiturimaisuudesta eli tässä tapauksessa “symppaa” tekijää ja kertojaa, muttei välttämättä usko häntä kuten naiivi lukija), ja vaikka en itse lähtisi tekemään noin selkeää kahtiajakoa, nautin toki molemmista, mutta mieluummin kyllä asetun naiivimman lukijan asemaan, joka on kokemuksellisesti paljon vahvempi kuin pelkkä tekstiteoreettinen lähestymistapa. Teoriassahan oletamme avatessamme kirjan tai laittaessamme dvd-levyn soittimeen, että alkamassa on koherentti ja tiettyjä perussääntöjä noudattava taideteos, ja näin ollen olemme ensisijaisesti, väittäisin, naiiveja lukijoita. Mitä enemmän kirjallinen kompetenssi, siis ymmärrys tietyssä taiteessa vallitsevista geneerisistä ja yleisistä lainalaisuuksista vankistaa asemaansa, sitä enemmänhän voisi olettaa meidän siirtyvän taiteen kokijoina kohti em. kriittistä lukijaa. Toki osin näin onkin, mutta oman kokemukseni perusteella katson taiteesta, erityisesti elokuvasta nauttimisen, perustuvan kompetenssin lisääntyessäkin tietoiseen uutuuden ja tuttuuden yhteenliittymiseen, mikä puolestaan nojaa enemmän naiiviuteen ja vaikka se tuokin mukanaan ongelmia, esimerkiksi tyypillisen genre-elokuvan, jossa ei ole mitään “ylijäämäistä“. “Ylijäämä” siis genrelleen tyypillisten elementtien ulkopuolelle jäävä tuore aines (joka kumuloituessaan voi synnyttää uusia genrejä) voi aiheuttaa vahvojakin tunne-elämyksiä, mutta enimmäkseen sitä näyttäisi aiheuttavan juuri se tuttuuteen liittyvä tulkitsijan varmuus, että “lopussa kaikki käy hyvin”, mikä voi näin käydessään purkautua kyynelinä tai asettuessaan ylijäämäiseksi (esim. genrelle epätyypillinen lopetus) aiheuttaa turhautumista ja ärtymystä.
Tämä erittely vie minua kuitenkin kauemmaksi varsinaisista mielenliikutuksieni syistä. Liikutun edelleen myös edellä mainitusta syistä, mutta viime aikoina olen alkanut entisestäni tuntea empatiaa taiteessa esiintyviä henkilöhahmoja kohtaan, joten kun kuningas Arthur saa vihdoin maistaa Graalin maljasta ja Perceval ilmoittaa hänelle, että “kuningas ja maa ovat yhtä”, samoin kuin kuningas ja miekkakin, ja tästä alkaa Arthurin parantuminen, en voi olla heltymättä. Empatia liittyy toki kiinteästi niihin elämän perusvoimiin, jotka ylläpitävät ja vahvistavat sitä (sehän muistaakseni liittyi myös muihin Graal-variaatioihin) ja niin ollen en osaa kuin katsoa sen myötä elämisen henkisessä mielessä edistykselliseksi. Juuri empatia lisää keskinäistä ymmärrystä ja universaalia rakkautta, ja tekee meistä astioita. Saattaa olla, että tähän empatiaan kasvaminen on oman elämänkokemukseni ja -työn johdannaista, mutta erottamatonta siitä ovat taidekasvatus ja eri taidemuotojen äärellä eläminen.
1 kommentti:
Lähetä kommentti