Saunatonttu ja kotihaltija pitävät kai huolen siitä, että voin paremmin kuin koskaan ennen. Ajan lisääntyessä ilmaantuu tilaa ennen kaikkea luovuudelle. Ensinnäkin olen alkanut piirtää. Piirsin lapsena aika paljon, enimmäkseen sarjakuvahahmoja, pikku-ukkoja ja myöhemmin bändilogoja, mutta ajan saatossa sekin jäi. Jälkeenpäin muisteltuna yksi piirtämismotiivin kasvattajia oli ulkoinen, omien töiden vertaaminen muiden samalla luokalla olevien piirrostaitoisiin töihin. Koska jäin siinä pohjimmiltaan psyykkisessä kisassa aina palkintosijoitta, piirtäminen oli aina yhtä sisyfoksentyötä - eli sen verran tappista, etten ihmettele, miksi piirtäminen silloin jäi. Nyt, jo viikkoja selittämättömänä minussa ja mieleni liepeissä viipynyt tarve piirtää, sai lopulta purkautumiskanavan, kun aloin spontaanisti piirtää kuvapäiväkirjaa. Lähinnä piirrän kaaria, viivoja, ristejä, alkeellisia geometrisia kuvioita, minä pulppuan kynään ja olen hiljaa. Piirtäessä ei oikeastaan ajattele, kynä tekee työn, piirtää kaaren, ja silti kynää liikuttaa jokin muu kuin tietoinen mieli. Se on uskomattoman intensiivistä ja rentouttavaa.
Toiseksi aloin tehdä musiikkia. “Musiikkia” on tietenkin väärä sana - ei niin ole asian laita, musiikin kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä. Pikemminkin aloin nauhoittaa ääniä ja muokata niitä. Sekin on tekemistä, jonka päämäärä on tekeminen itse. Niinikään se on uskomattoman intensiivistä ja rentouttavaa, ja toisaalta sietämättömän jännittävää kun huomaa, millaisia kokonaisuuksia yksittäisiä raitoja yhdistelemällä voi saada aikaan.
Kumpikin alue tuntuu minulle täysin uudelta maailmalta, ennen kokemattomalta. On selvää, että ymmärrä kummastakaan juuri mitään, mutta kuten alkaessani joulunseudulla ommella, uskon että antautumalla tekemiselle itsessään myös tulos on sellainen kuin sen tulee olla. Tuolla tuloksella ei ole minkään valtakunnan vertailuarvoa, ja se jos mikä, minua siinä innostaakin.
Molemmissa on nimittäin ennen kaikkea kyse oman tunne- ja elämysrepertuaarin elvyttämisestä. Liian kauan ajattelin, että luovuudella täytyy olla elääkseen jokin ulkoinen päämäärä, oli se sitten piirros, drone-kappale, runo tai kokonainen taideteos - vasta nyt myöhemmin olen alkanut ymmärtää, puhuttuani itseäni tarpeeksi kauan ristiin, että taiteen tekemisen ydin on tekemisessä itsesssään, ei missään muussa. Toinen osatavoite on yksinkertainen: omien rajojen kartoittaminen. Olen jo aiemmin kirjoittanut muutamista rajoista, joilla esimerkiksi viime vuonna kävin niin fyysisyyteni kuin taitojeni suhteen - nyt lähestyn taas yhtä henkilökohtaista rajaa. En halua todistaa, että kuka tahansa voi tehdä esimerkiksi musiikkia, minä en tiedä sellaisesta mitään enkä oikeastaan välitä, haluan vain ottaa ja astua sille kynnykselle, jossa alkaa oma ääneni, omat fyysiseen olemassaolooni sidotut rajani. Minulla on ollut ja on edelleenkin patoutumia koskien omaa äänenkäyttöäni. Olen esimerkiksi niin kauan kuin muistan pelännyt tuottaa kovaa ääntä tai olla jollain tapaa fyysisesti ja äänellisesti esillä, olen pelännyt epäonnistumista, julkisuutta, (muotoon liittyvää) nauruntirskahdusta jossain takana (tai mikä pahempaa, edessä tai vieressä). Totuus on, että jos joku nauraa “minulle”, älyttömyyksilleni, fyysiselle olemukselleni, harrastuksilleni, mille tahansa “minussa”, ei se minulle oikeastaan kuulu, hyvä vain jos joku saa iloa. Jos tuotan iloa toiselle ihmiselle, ja vieläpä itse ilon tuottajana koen naurunaiheen jotenkin merkityksellisenä tekemisenä, mikä onkaan parempaa! Omassa äänessä, kehossa ja olemuksessa ei ole mitään hävettävää, se minun on viimein ymmärrettävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti