Suomalaisen ajattelun piirit kulkevat tätä nykyä kovin mielenkiintoisia ratoja. Valtavirrasta syrjään vetäytyneiden kuoro on yhä kirjavampi. Silti tietyistä runoilijoista, tutkijoista ja itsenäisistä ajattelijoista - yhdistäköön heitä nyt vaikkapa taiteeseen ja yhteiskuntafilosofiaan orientoituneisuus - on muodostunut eräänlaisia portinvartijoita; osa heistä saattaa vilahtaa valtakunnan ykkösmedian sivuilla, mutta heidän varsinaiset ajattelunsa kuhisee sellaisissa lehdissä kuin Nuori voima, Niin&Näin ja Filmihullu. Kuitenkin näyttäisi siltä, että vasta blogeissa ja verkkomedioissa veri punnitaan, vasta niissä omaäänisyys pääsee esiin, samoin kumartelemattomuus auktoriteetteja kohtaan, olipa kyseessä sitten suomalainen kulttuurikeskustelu tai ranskalainen ajattelu. Jos taitaa astua yli painetun sanan totuudellisuuden ja siihen liittyvän kirjoittajan auktorisoimisen, voi huomata, että Suomi on täynnä mielenkiintoisia, keskenään tasavertaisia ajattelukeskittymiä tai ihmis- ja hengentieteisiin orientoituneita pienyhteisöjä. Saattaa olla itse asiassa niin, että oikeasti vaikutusvaltainen puhunta löytää paikkansa vasta varjoissa. En sano tätä sillä, etten toivoisi myös suomalaisiin kulttuuripiireihin tuoreempaa, älyllisempää otetta - ja sille edellä mainitun kaltaiset portinvartijat antavat kyllä hyvän pohjan -, katson vain poliittisten vaikutusmahdollisuuksien olevan paremmat verkkokeskusteluissa ja vastaavissa piireissä.
Ystäväni julkaisevat Virta-lehteä. Olen katsellut Virtaa jo pitkään ja ihaillut, kuinka oikeastaan ainutlaatuista ajattelua sen sivuilla on esiintynyt. Virta näyttää olevan eräänlainen kahleista ja paineista vapaa ajatteluvyöhyke, jonka lukijakunta ei välttämättä ole (vielä) kovinkaan suuri, mutta joka tarjoaa tekijöilleen ja lähipiirilleen paljon tärkeää yhteisestä tekemisestä uskon luomiseen - uskon luomiseen siinä mielessä että lehti omalla olemassaolollaan tukehduttaa auktoriteettiuskon ja osoittaa, että periaatteessa kuka tahansa voi olla “intellektuelli”, itsenäinen kirjoittaja tai ajattelija, jos vain tohtii paineitta päästää ajattelunsa esiin. Ajatus julkaisusta kuitenkin jo itsessään takaa, että kirjoittajat ymmärtävät, mikä on mielekästä ja mikä ei. Luullakseni myös suurimmassa osassa blogeista pätevät osittain samat lait. Tässä mielessä ne puolustavat jopa paremmin paikkaansa kuin edellä mainitut suuremmat kulttuurijulkaisut, joilla näyttää olevan verrattain tiukempi linja ja tiettyyn muottiin pusertunut tapa tehdä, synnyttää ajattelua, vaikka toisaalta ne ovat ainoastaan hiukan suuremmalla volyymilla realisoituvia pieniyhteisöjä ja kirjoittajapiirejä, jotka keräävät vaikutteita toisiltaan ja suosittelevat toisilleen viimeksi kokemaansa. On vain piintynyt näköharha, että nämä lehdet edustaisivat jotain pitkällä tähtäimellä ja yksilön kannalta laadukkaampaa ajattelua kuin “kenen tahansa” tuottama anonyymi tekstuaalisuus. Iloitsen kuitenkin vilpittömästi kaikesta ajattelusta, jota tässä maassa harjoitetaan, vaikka suosinkin niitä saroja, joista emme juurikaan kuule. Kulunutta olisi puhua mistään uusheimolaisuudesta, mutta itseäni ainakin miellyttää, että saan jakaa kiinnostustani ja sympatiaani monelle taholle, olipa kyseessä sitten runous tai rituaaliambient ja silti olla niiden ihmisten kanssa läheisissä väleissä, joiden katson harjoittavan sen tyyppistä elämää, johon mukautuminen onnistuu minulta parhaiten ja johon minäkin voinen tuoda oman lisäni.
2 kommenttia:
Tästä aiheestahan on mielenkiintoisia näkökulmia esitetty viimeaikoina.Muuan amerikkalainen kirjoitti vastikään kirjan, että internetissä leviävä "harrastelijamaisuus", siis kulttuuritoiminta ilman "portinvartijoita" on kaiken sivistyksen ja kulttuurin tuho. Vaikka ymmärränkin kyseisen väitteen perusteet tietyssä mielessä, olen silti hyvin vahvasti sen kannalla, että juuri epäammattimainen, omapäinen julkaisu- ja kulttuuritoiminta on nimenomaan se lääke, joka tehoaa massakulttuurin sairauteen kaikista tehokkaimmin. Asiantuntijuus ja ammattilaisuushan ovat modernin yhteiskunnan ominaisuuksia, ja edustavat ollutta ja mennyttä hierarkiaa.
niillä jättömailla, joissa “rajoja” ei ole. Omanlaistaan anarkismia sekin siis. Internethän on teoriassa mitä parhain anarkistisen yhteenliittymisen muoto: äärimmäisen kirjava, itse-ohjautuva ja yksilön vapaudesta pontimensa saava. Mitä tulee massakulttuuriin, on totta, että samainen internet pitää myös sisällään sellaisia valokiiloja, joissa keskinkertaisuus ja sanottavan latteus (massakulttuurin vaikutukset) korostuvat jopa kenties enemmän kuin painetussa tai audiovisuaalisessa mediassa – kulloin tällöin huomaa selkeästi, milloin sisällöntuotanto alkaa muistuttaa aivopesua. Se ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että ilmaisunvapaus ja oman elämän merkityksellistäminen saattaa luonnistua siellä paljon paremmin (riippuen toki yksilöstä – itseäni se on auttanut suunnattoman paljon).
Kuitenkin korostaisin erityisesti, että monilla elämänalueilla tarvitaan edelleen asiantuntijuutta, enkä tuomitsisi sitä täysin, mutta yksilön elämän merkityksellistämisen kannalta ”asiantuntemattomuus”, bricolage ja ”harrastelijamaisuus” (liittyen kulttuurin tuottamiseen, mielipiteen muodostamiseen ja pienyhteisöjen muotoutumiseen) toimivat paljon paremmin kuin Hesarin lukeminen.
Lähetä kommentti