Nora Ephronin Sleepless in Seattle (1993) on malliesimerkki elokuvasta, jota vastaan saa laittaa kymmeniä kunnianhimoisempia, nokkelampia ja hauskempia romantiikalla kuorrutettuja komedioita, mutta jälkimmäiset eivät edes yhdessä yllä samalla sentimentaaliselle aaltopituudelle ensimmäisen, lajityypiltään rehellisemmän kanssa. Tottakai Sleepless in Seattle on täynnä kömmähdyksiä, aina juonenkuljetuksesta alleviivaavaan metaelokuvallisuuteen, mutta mitä sitten? Todentamalla loputtomasti, kuinka edes elokuvassa rakkaus sanelee kaikki säännöt, koko maailman semioottisen verkoston konstruoi vain ja ainoastaan kohtalo, toistensa päälle kasautuvat sattumat, Sleepless in Seattle nousee kirkkaimpien, puhdistavimpien elokuvien valiojoukkoon ja antaa eksyneellekin lohtua sekä ennen kaikkea toivoa. Sleepless in Seattlen kaltaiset elokuvat voivat osoittaa auliille mielelle, mistä elämisen ja täällä-olemisen ydin koostuu: rakkauden kaikkivoipaisesta voimasta ja sen mahdollisuudesta tulla olevaksi. Vaimonsa menettänyt Sam (Tom Hanks) ja hänen poikansa Jonah (Ross Malinger) muuttavat kuoleman muistoa pakoon Chicagosta Seattleen. Kuluu puolitoista vuotta, eikä Sam taida vieläkään päästä irti menneisyydestään, ei pysty suomaan mahdollisuutta uusille parisuhteille. Tuskastuneena Jonah soittaa yöradioon ja keplottelee isänsä puhumaan ongelmistaan julkisesti suorassa lähetyksessä tohtorille. Tuhansien kilometrien päässä avioon menossa oleva Annie (Meg Ryan) sattuu kotimatkallaan kuulemaan lähetyksen. Uneton Seattlessa alkaa vaivata häntä, eikä Annie enää pääsekään varmuuteen siitä, onko avioitumassa oikean miehen kanssa. Tietenkin Annien tuleva mies Sam (Bill Pullman) on oikea mallivävy ja sattuman mahdollisuuksiin ja kohtaloon uskomaton rationalisti, ja tietenkin sankarittaremme kehitys käy samansuuntaisesta järkiperäisyydestä kohti unelmien toteutumista, ”sen oikean” potentian aktuaalistumista. Ja tietenkin Sam suostuu melko vaivatta puhumaan ongelmistaan julkisesti pojan pyynnöstä ja tietenkin on ylipäätään reippaan pojan ansiota, että rakkauden rasvatut pyörät alkavat pyöriä.
Annie ei pääse päänvaivastaan eroon ja alkaa toimittajana etsimään Uneton Seattlessa-salanimen taakse jäävää miestä. Jonahin paljastettua yöradiolle isän ja pojan osoitteen, alkaa kirjeitä tulvia. Kaikista näistä kymmenistä, sadoista ellei tuhansista (Annien toimituksen mukaan 2000 naista oli soittanut ensimmäisen lähetyksen jälkeen radioon kysyäkseen Unettoman yhteystietoja) Jonah tottakai haarukoi Annien kirjoittaman kirjeen.
Itse asiassa koko Sleepless in Seattle perustuu distanssin merkitsemälle rakkauden potentialle, jonkinlaiselle kaukokaipuun läheiselle sukulaiselle – sillä erotuksella tietenkin, että tässä tapauksessa Annie ja Sam eivät ole kohdanneet koskaan, mutta alusta lähtien Annie tuntuu piilotajunnallaan tietävän Samin olevan ”se oikea”, ja kun Sam ensi kerran näkee Annien – sattumalta tietenkin ja tietämättä että kyseessä on Annie – hän kuin huumaantuneena lähtee seuraamaan tätä; tiedostamaton vie, ja ihminen on vietävissä. Itse asiassa yksi elokuvan keskeisistä sanomista tuodaankin eksplisiittisesti julki Annien veljen suusta: ajatus ”siitä oikeasta” tarkoittaa todellisuudessa, että kaksi piilotajuntaa korreloivat. Kuka vielä väittää, ettei populaari- ja kansankulttuurillinen soosi välitä sittenkin myyttisiin mittoihin kasvavia totuuksia? Sen vastavoimana on Samin ja hänen työkaverinsa dialogi: ”Miksi sanotaan sitä, kun kaikki vaikuttaa kaikkeen?” - ”Bermudan kolmioksi.” Siinä se! Näennäisestä käsittämättömyydestään (tai koanimaisuudestaan) huolimatta Samin tokaisu paljastaa, että jos kohtalo ei säätele rakkaudentajua, kaikki merkityksellinen häviää näköpiiristä.
Tätä peilataan vielä vuodenkiertoon, jossa talvi edustaa muistoihin uppoutumisen aikaa (Samin suruaika), uusi vuosi pimeän keskelle syttyvää toivonkipinää (yöradio) ja lopulta ystävänpäivänä tapahtuva rakastavaisten kohtaaminen Empire State Buildingin huipulla uutta parisuhdetta, rakkauden toista tulemista, kasvua, kevättä. Mihin tuo ”Empire State Buildingin huipulla ystävänpäivänä” -kohtaaminen sitten perustuu? Leo McCareyn An Affair to Rememberin (1957) toistamiseen mahdollisimman täydellisesti. Hollywoodin kultakausi on toiveiden, unelmien, kaiken elinvoimaisen esittämisen myyttistä aikaa, ja toistamalla eliadelaisittain McCareyn merkkiteoksen toiminnot ja sanamuodot, rakastavaiset astuvat kaiken arkisen ja ihmistä velvollisuuksilla musertavan tuolle puolen. Huolimatta siitä, että Samin mukaan An Affair to Remember on ”mimmien elokuva” (ts. saa kaikki sitä katsovat tai edes referoivat liikutuksen valtaan), edes koko elokuvan ajan varautuneesti ja raskasmielisesti käyttäytynyt Sam Annien kohdatessaan äkkiä rohkaistuukin ja elokuva päättyy kunniallisesti, kuten romanttisen komedian kuuluukiin: tyttö tapaa pojan ja sen (ja alun vastoinkäymisten) jälkeen kaikki on taivaallista. Katsojaan loppu jättää ymmärryksen siitä, että näin asioiden kuuluukin mennä, että kun rakastavaiset saavat toisensa ei universumissa mikään voisi olla toisin, tai huonommin. Se jättää paljastautuneen rakkauden kokemuksen, ihmeellisen harmonian joka läpäisee kaiken olevan.
19 kommenttia:
On todella hyvä tietää, että jossain päin todellisuutta on muuan Santeri Nemo, siekailematta nauttimassa romanttisista komedioista ja uppoutumassa niiden kautta olemisen mysteereihin.
Oikeastaan se on jopa lohdullista.
Romanttiset komediat jätetään niin harmillisen usein analyyttisissä piireissä huomiotta, pelkän sentimentaalisuuden ja nolostuttavien sukupuoliroolien kaamean farssin arvoon, että jonkun on niidenkin (kadotetusta) kunniasta yritettävä pitää huolta. Ja niiden syvällisyydestä.
Voi olla, että olen kylmä ja analyyttinen, mutta onhan Uneton Seattlessa nyt aikamoista hömppää. Sama kohtalon ja rakkauden kaikkivoipaisuuden ajatushan on miltei jokaisessa romanttisessa komediassa. Se ei varmaan tekijöilleenkään ole ollut kovin syvällinen projekti. Missä ei sinänsä ole mitään pahaa, romanttisissa komedioissahan odottaa kaiken olevan "juuri niin kuin pitääkin", eli pyörää ei ole tarkoituskaan keksiä uudestaan. Syvällisiä tasojahan löytyy varmaan harlekiiniromaaneistakin, jos niitä sillä silmällä katselee.
Heheh, onhan se noinkin, Mikko, pyöräänkin voi löytää uuden näkökulman (kun ottaa satulan pois), en ehkä ajatellutkaan sanoa, että romanttiset komediat olisivat varsinaisesti uniikkeja, ainoita lintukotoja joissa tietynlaista totuuskäsitystä ja elämisen mallia pidetään yllä, mutta tärkeä, puolustettava asema niillä on. Vastikään Tolkienin Puun ja lehden lukeneena, ja nyt sille vääryyttä tehden tekisi mieli sanoa, että juuri hömppäkomedian systemaattinen onnellinen loppu on koko homman ydin, siitä nouseva helpotuksen, lohdun tunne. Useasti toistettuna romanttiset komediat eivät välttämättä tuo peleihin mitään radikaaleja muutoksia (vaikka lajityyppi eittämättä "kehittyykin"), mutta eikö juuri se ole yksi modernin sadun hienoimmista puolista: vaikka Uneton Seattlessa olisi meille kuinka tuttu tahansa, sen maailman lait ovat niin radikaalisti erilaisia (tekisi mieli sanoa: sadunomaisen ihmeellisiä) kuin meidän arkisen omamme ja näin ollen juuri romanttisista komedioista nouseva elpymisen tunne on ensiarvoisen kirkas, ihana ja harmoninen. Ja kaikki lisäsanat päälle. Eskapismia siunatussa mielessä.
Joo, onhan hyvä romanttinen komedia silloin tällöin ihan piristävä, ja monimutkaisessa maailmassa simppelit, pelkistetytkin asiat puolustavat paikkaansa. En kuitenkaan välttämättä lähtisi niitä analysoimaan ja etsimään asioita, joita siellä ei välttämättä ole. Mutta se on ihan totta, mitä puhut elpymisen tunteesta, se ei välttämättä edes ole mikään sokerinen, sentimentaalinen tunne, vaan vilpitön ja puhdistava. Harmiton ainakin.
"En kuitenkaan välttämättä lähtisi niitä analysoimaan ja etsimään asioita, joita siellä ei välttämättä ole."
Miten voi sanoa, että jossain ei ole jotain, jos joku sen sieltä löytää? Elokuva syntyy katsojan ja välineen kohtaamisessa, ja se synnyttää aina jotain enemmän kuin mitä kumpikaan itsessään on. Siis totta ihmeessä Uneton Seattlessa on monitasoinen ja metafyysinen siinä missä mikä tahansa muukin elokuva.
Sanottakoon vielä, että en juurikaan pidä kovinkaan monesta romanttisesta komediasta, tai ole edes muistaakseni nähnyt Uneton seatlessa.
Mutta edellinen oli vain lievä kärjistys. En usko että sellaista asiaa onkaan, kuin ylitulkinta. Maailmankaikkeus hiekanjyvässä jne.
Tuossa meidän näkemykset kyllä radikaalisti eroavat. Taiteilijan tarkoituksilla on mielestäni erittäin ratkaiseva merkitys. Uneton Seattlessa ei ole kovin monitasoinen ja metafyysinen elokuva, vaan kärjistetty ja satumainen elokuva, jonka ei mielestäni ole tarkoituskaan herättää kovin syvällisiä tulkintoja. Se, että jokin miellyttää, ei tarkoita, että se olisi saman tien (moni)merkityksellinen. Uneton Seattlessa ei yksinkertaisesti sisällä tarpeeksi kitkaa ollakseen sitä.
Ja ylitulkintaa on, olen käynyt väittelyn, jossa minulle on myönnetty ylitulkinta! Bhah.
En puhunutkaan mistään miellyttävyydestä, vaan niistä ihan oikeista, kokemuksellisista merkityksistä mitä mikä tahansa voi synnyttää, jos on synnyttääkseen. Taiteilijan tarkoitusperistä meillä, eikä usein edes taiteilijalla itsellään ole juurikaan tietoa. Taideteokset (ja kaikki muutkin tuotokset) useimmiten näyttävät sisältävän elementtejä, joihin tekijän tietoisella panoksella ei ole mitään osuutta. Tähän kun lisätään tulkintakehyksien loputtomuus, ei mielestäni voida oikein puhua ylitulkinnan mahdollisuudesta.
Teknisesti ottaen olet oikeassa, mutta jotkut elokuvat (tai muut teokset) ovat kyllä merkityksellisempiä kuin toiset. En tietenkään sano, että minulla olisi joku mittari, jolla asiaa voi mitata, mutta mielestäni on vähän liian relativistista sanoa, että Uneton Seattlessa on metafyysinen ja monitasoinen elokuva siinä missä muutkin. En tosin tiedä sen käsikirjoittajan ajatuksista ja kunnianhimoista, mutta tuollaiset asiat voi kyllä aistia. Ja niin taiteen kokemisen kuin tekemisenkin maagisena prosessina kokevana väitän, että vaikka on aivan totta, että teos ylittää tekijänsä ja syntyy sillä hetkellä kun sen kokija kokee, on kuitenkin taiteilijan kädenjäljellä ratkaiseva merkitys merkityksen synnyssä. Jos taiteentekijä lataa teoksen täyteen tiettyjä asioita, se myös synnyttää todennäköisemmin voimakkaamman kokemuksen, vaikka tulkinta olisikin eri. Taiteilijan tarkoitusperistä, tai ehkä pikemminkin taiteilijan metodeista voi saada tietoa yksityisen kokemuksen kautta (kaikkein yksityisin on kaikkein universaaleinta). Miellyttävyydestä puhuin siksi, että mielestäni Uneton Seattlessa on useiden romanttisten komedioiden tapaan miellyttävä elokuva, eikä ylitä miellyttävyydestään johtuvaa kitkattomuutta; sen synnyttämä "merkityksellisyyden" tunne on turvallinen ja uutta luomaton. Se on ennen kaikkea viihteellinen kokemus, jonka analysoiminen on mielestäni ylitulkintaa. Ehkä ylitulkinta on sitten väärä sana. Enpä keksi juuri nyt tilalle toista. (Ja mainittakoon, että Uneton Seattlessa oli varmaankin ensimmäinen romanttinen komedia yli viiteen vuoteen, jonka katsoin, joten en ole mikään suurkuluttaja.)
Niin, tuohon miellyttävyyteen vielä, että siinä missä viihteellinen tuote on olemukseltaan ja maailmaltaan yksinkertainen, on tulkintakin luonnollisimmillaan yksinkertainen. Kuten sanoin, voi harlekiiniromaaneistakin löytää Kantin teorioita tai maailmanpuun rakenteen, mutta henkilökohtaisesti en koe sellaista yhdistelemistä hedelmällisenä.
Olen samaa mieltä melkein kaikesta mitä kirjoitit. Mutta kenelläkään ei ole yksinkertaisesti MITÄÄN mahdollisuutta arvioida toisen ihmisen kokemusta.
Tulkintoja sen sijaan on hyvinkin mahdollista arvioida, lähinnä mielestäni sen pohjalta, minkälaisia seurauksia niillä milloinkin on. Mielestäni taiteen ensisijainen ominaisuus ei ole arvojärjestys. Ei siis ole "parempia" tai "huonompia" teoksia. On eritavoin tehtyjä teoksia, erilaisia vastaanottajia erilaisissa tilanteissa, loputtomasti tulkintoja.
Asiayhteydet mielestäni määrittelevät kunkin tulkinnan (siis koetun teoksen) "arvon" tai ennemminkin mielekkyyden.
On esimerkiksi eri asia, mietitäänkö Uneton Seattlessa (pitäisiköhän se lopultakin katsoa?) -elokuvan arvoa vaikkapa treffielokuvana, vai arvioidaanko sitä amerikkalaisen populaarikulttuurin nykyisen hegemonian näkökulmasta. Toisessa yhteydessä elokuva voi olla hyvinkin "hyvä" teos, toisessa taas ei lainkaan.
Kirjoitin äsken vähän lepsusti. Siis tarkennuksia:
1)Kokemus taideteoksen merkityksestä ja arvosta on viimekädessä yksityinen. Esimerkiksi jokin intialainen bollywood-elokuva voi käsitellä intialaisia myyttisiä teemoja syvällisesti, liikuttaen natiivikatsojansa kyyneliin ja avaten henkisiä horisontteja. Suomalaisen silmissä elokuva on kamalaa kitschiä.
2) Kokemuksen pohjalta tehtyjä tulkintoja on mahdollista arvioida sen perusteella, minkälaisia eettisiä, taloudellisia, yhteiskunnallsia, uskonnollisia, jne. seurauksia niillä on. Tässä mielessä jokainen tulkinta ja makumieltymys on ennen kaikkea EETTINEN valinta. Siispä olennainen kysymys on, minkälaisia seurauksia on sillä, että Uneton Seattlessa nähdään syvällisenä elokuvana?
3) Mikäli oletetaan jokin objektiivinen arvopohja taideteosten hierarkialle, päädytään kärjistetysti tilanteeseen, jota kuvaa parhaiten mielestäni Aten idea arvioida mitä tahansa levyjä sen perusteella, "miten hyvää heviä ne ovat". Naenae Yoshimuran The Art of Koto on hevin näkökulmasta aika keskinkertainen levy.
Hyviä huomioita molemmilta. Minullla ei ole juurikaan lisättävää, vaikka joissain seikoissa olenkin eri kannalla. Ensinnäkin en menisi sanomaan suoralta kädeltä romanttisen komedian maailmaa yksinkertaiseksi. Kulmat, joita katsojalle teoksessa avautuu ovat pinnallisenoloisia (verrattuna aktuaaliseen maailmaamme), mutta se ei poista romanttisen komedian maailman pohjimmiltaan mystistä luonnetta: että asiat menevät jonkin yli-inhimillisen sattumaketjun läpi, aivan kuin jokin taho ohjaisi sitä, että rakastavaiset kohtaavat. Koska meillä katsojina on kerronnan takia jonkinlainen distanssi kerrottuun, voimme helposti keljuilla teoksen yksinkertaisuudella (voi olla teos esimerkiksi näyttäytyy meille kehnosti käsikirjoitettuna tai lapsellisena). Kuitenkin, jos tuo maailma ja sen tapahtumat kerrottaisiin eri tavalla (itse asiassa se harlekiiniromaani voisi olla tässä nyt avainasemassa), meille teoksen lukijoina välittyisi vahvemmin romanttisen komedian maailman pohjimmiltaan hyvin fatalistinen ja mystinen luonne.
Toiseksi mielestäni on syytä ottaa siinä mielessä realiteetit huomioon, ettei joku romanttinen komedia redusoidu johonkin tekijä-teksti-lukija-malliin, vaan siihen on lisättävä paljon muitakin vaikuttimia, esim. elokuvan luonteeseen liittyen sen tuotantotiimi, näytöspaikka, formaatti jne. – lopulta jopa katsojan positio, johon palaan myöhemmin. Mitä Nora Ephron ajatteli ohjatessaan, mitä Larry Atlas ja David S. Ward ajattelivat käsikirjoittaessaan ovat puolia, joita saatamme ottaa teosta lukiessamme huomioon – ja kun otamme, teemme arvailuja niistä, ja nuo arvailut ovat tekstinsisäisiä, teosta itseään ja tulkitsijan huomioita ja kulloistakin motivaatiota kaivella teosta (siihen heijastettuja aineksia). Niin kauan kuin emme todella tiedä, mitä käsikirjoitustiimi todella ajatteli (emme sitä voi suoranaisesti tietääkään, vaikka he kertoisivat siitä julkisuudessa – sitä paitsi he voivat valehdella kirjailijakuvineen), tuollainen luenta on yhtä salapoliisintyötä ja pohjimmiltaan teoksen luonnetta polkevaa. Imelän romanttisen komedian tapauksessa tulemme usein tietenkin ajattelleeksi, että ”onpa tässä ajateltu rahaa”, mutta itse vilpittömästi uskon, että taustalla on ollut myös vilpitön halu lohduttaa, kertoa sadunomaisen ihmeellinen kertomus, ja periaatteessa jos löydän uskoni varmistukseksi teoksen joistakin elementeistä (esim. Tom Hanksin ja Meg Ryanin yhteisestä söpöydestä) ilmeisiä tulkinnallisia johtolankoja, katson että tuolloin teos todella on onnistunut vaikuttamaan minuun, ollut minulle merkityksellinen, ja sisältää taustaväittämiä potentiaalisesta tekijä- ja lukijakunnasta.
Mikon lause ” Uneton Seattlessa ei ole kovin monitasoinen ja metafyysinen elokuva, vaan kärjistetty ja satumainen elokuva, jonka ei mielestäni ole tarkoituskaan herättää kovin syvällisiä tulkintoja” dissaa kyllä ihan yhtä lailla myös sadun käsitettä. Myöhemmin kirjoitat taideteoksen sisäisestä kitkasta, mistä periaatteessa olen yhtä mieltä, mutta jokin minussa silti pullikoi vastaan: eikö yksinkertainen, näennäisesti kitkaton teos voi olla antoisa ja syvällinen teos?
Mitä tulee kokemuksen voimakkuuteen, täytyy sanoa, että mentaalisesti reagoin kyllä (oikeasti) paljon vahvemmin johonkin romanttiseen komediaan kuin Fellinin elokuvaan, eikä se tee kummastakaan hyvää tai huonoa teosta, ainoastaan erilaisia. Molemmat ovat myös eri tavalla merkityksellisiä. Kokemus ei mielestäni ole paras mahdollinen taiteen mittari, sillä siinä mitataan pohjimmiltaan vain omia kokemuksia kulttuurituotteiden parissa, ei taidetta sinänsä. Taiteen arvottamiseen en aio puuttua tässä, mutta tuo kokemuksellisuus on sikälikin kiinnostavaa, että eilen katsoessani The Runaway Trainia reagoin hyvinkin voimakkaasti, se edusti minulle elävää kokemusta ja tulen varmaankin muistamaan tuon kokemuksen hyvän tovin. Niin hyvänä kuin The Runaway Trainia eilen pidinkin, en tiedä kuitenkaan, sopiiko se mieltymyksiini vielä pitkän ajan päästäkin (edustaako se edes geneerisesti hyvää elokuvaa) vai tyydyttikö se vain toimintaelokuvien näkemiseen liittyneen tuonhetkisen kokemuksellisen nälän.
Usein toistettuna merkityksellisyys voi toki johtaa siihen (itse asiassa silloin kun lajityyppi tunnetaan liiankin hyvin ja sen lakeihin nojataan tulkinnassa orjallisesti), että romanttisen komedian katsominen onkin hyvin yllätyksetöntä ja perustuu läpeensä mielihyvään joka saadaan siitä, että katsoja tietää etukäteen, miten elokuvassa lopulta käy. Mutta jos katsoja katsoo elokuvan ravistuneessa mielentilassa, tietynlaisten henkilökohtaisten tapahtumien keskellä ja yllättyy elokuvan lohdullisuudesta ja sadunomaisuudesta, en lainkaan väittäisi että romanttinen komedia olisi merkityksetön saati sitten kitkaton: siinähän nimenomaan asettuvat vastakkain kärjekäs katsoja, teos itsenäisenä ja toisaalta genrensä edustajana. Näin kitkaavia elementtiä on jo vähintään kolme. Kitka syntyy ensisijaisesti teoksen ja kokijan välille, vasta sitten teoksen sisäisten elementtien välille – mutta riippuu katsojasta, minkä lukutavan hän valitsee (jolloin eri elementit korostuvat). Teoksen sisäiset elementit voisi olettaa hyvässä taideteoksessa viittaavan itsensä, maailmallisuutensa ja keskinäisen olemisensa lisäksi johonkin transsendenssiin – mutta näkisin, että tuo transsendenssi-referentti ei ole olemassa ilman lukijaa joka hoksaa ne elementit, ja jotta lukija hoksaisi ne, on hänen oltava itsessään kulmikas, laimea, tietyssä tilanteessa tai positiossa. Hänen on otettava käyttöön tietynlainen lukutapa. Tässä mielessä kaikki tuntuu kuitenkin lopulta kiertyvän taideteoksen subjektiivisen kokemisen ympärille – ja siihen kai on tyytyminen; että kaikki mitä sanomme Unettomasta Seattlessa ovat lopulta henkilökohtaista makua koskevia arvostelmia, eikä mitään objektiivista mittaria voidakaan löytää, koska kokemuksellisina merkkijärjestelminä taideteokset ovat yhtä arvokkaita kuin nekkua syövä lapsi baarijonossa.
Ongelma on siten siinä, että hyvin usein puhuessamme taiteesta yleensä, puhumme lopulta omista arvoistamme, kuten taisitte jo todetakin. Ehkä jotain hahmotelmia voitaisiin kuitenkin tehdä? Itse esimerkiksi olisin valmis väittämään, että teoksen sisäisen koherenssin huomioon ottaen on olemassa tulkintaa ja on olemassa ylitulkintaa. Tietenkin kokemuksena mistä tahansa voidaan lukea (miltei) mitä tahansa, mutta se ei ole teoksen sisäisen koherenssin kannalta kiinnostavaa. Teoksen itsensä on perusteltava eksplisiittisesti ja luonnollisten ajatusketjujen mukaisesti tulkinnalliset indikaattorit – jos tulkinnassa päättelyketjut etenevät sattumanvaraisesti, impulsiivisesti emme voi edelleenkään sanoa teoksesta itsestään mitään, vaan vain sen kokemisesta.
Arvottamista kuitenkin siis välttelisin mieluusti viimeiseen asti. On eri asia kokea teos analyyttisesti kiinnostavana ja sydänjuuria ravisuttavana. Kumpikaan ei ole periaatteessa parempi lukutapa. Molemmat etenevät kohti mielihyvää eri tavoin, ja se on nähdäkseni tärkeintä.
Tykkään siitä miten vesa katsoo elokuvaa.
"Mielestäni taiteen ensisijainen ominaisuus ei ole arvojärjestys. Ei siis ole "parempia" tai "huonompia" teoksia. On eritavoin tehtyjä teoksia, erilaisia vastaanottajia erilaisissa tilanteissa, loputtomasti tulkintoja."
En väitäkään, että näin olisi, ja varmasti monelle Uneton Seattlessa on lohdullisuudessaan tuhat kertaa tärkeämpi kuin yksikään taide-elokuva. Olen kuitenkin sitä mieltä, että siinä missä maailma on monimutkainen paikka, myöskin monimutkainen elokuva heijastaa sitä paremmin. Silloin toiset elokuvat ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Mikä on eri asia kuin parempia. Henkilökohtaisesti koen voimakkaammin Fellinin elokuvan (no, oikeastaan vain pari niistä), koska tuntuu, että se on rakenteeltaan ja teemoiltaan lähempänä todellisuuden luonnetta. No, puhun nyt koko ajan omasta kokemuksestani, mutta katsoessani onnistuneen Bergmanin, Tarkovskin tai kenen nyt ikinä elokuvan, koen, että olen kotonani: kokemus ylittää tavallisen, miellyttävän kokemuksen, siinä on jokin ylimääräinen, universaalilta tuntuva tunne, joka ylittää järjen ja arjen rajat. Taas esim. Unettomassa olin koko ajan vähän eri mieltä sen maailman kanssa, en uppoutunut siihen täysin. No, tämä on ehkä hyvin henkilökohtaista (...vai onko/or unless?). Mutta mitä kai halusin sanoa, oli että ideaali taidekokemukseni ei ole vain analyyttisesti kiinnostava tai teoreettinen kokemus, vaan kokemus, joka eroaa oikeastaan kaikista muista kokemuksista.
Ja niin, ymmärrän kyllä nuo tulkintakehykset ja suhteellisuudet, mutta lähinnä minua tässä asiassa kiinnostaa totuus, ja se, miten voimakkaasti pyöritään sen ympärillä.
Monroe Beardsleyn arvottamisen kriteerit ovat muuten ihan kelvot: taideteoksen arvon määrittävät sen yhtenäisyys, intensiivisyys ja kompleksisuus. Ei tuosta nyt vielä välttämättä kovin pitkälle päästä, mutta ihan hyvin alkuun ainakin. Toinen estetiikkaäijä, en muista nimeä, myös vetäisi ihan hyvin: hän erottaa toisistaan käsityön ja taiteen: viihde (ajanvietetaide) on käsityötä, koska se herättää tunteita, joista tekijällä on ennakkokäsitys.
Mitä tulee kitkaan, niin mielestäni se syntyy ensisijaisesti nimenomaan teoksen elementtien välille. En osaa nyt oikein vastata siihen, eikö yksinkertainen ja näennäisesti kitkaton teos voisi olla syvällinen ja antoisa. Antoisa se voi olla ainakin, mutta useimmiten kärjistetty elokuva (tai muu teos) tuntuu ainakin minusta hieman valheelliselta, enkä niele sen maailmaa täysin. Ajattelen nyt vaikka jotakin Miyazakia, jonka maailma on satumainen, muttei kuitenkaan kovin yksinkertainen. Tai Rakkautta ennen aamua/auringonlaskua-elokuvia, joissa henkilöt ovat normaalia moniulotteisempia. No, minä vain pidän painavista elokuvista, jotka rakentuvat ristiriidoille.
Ja oli ehkä hieman väärin käyttää sanaa "satumainen" romanttisista komedioista. Pikemminkin romanttiset komediat edustavat jotakin (kuviteltua) vanhaa maailmaa, jossa kaikki oli yksinkertaista (ja siinä yksinkertaisuudessaan mystistä ja kohtalonomaista). Saduissa on kuitenkin mielestäni huomattavan paljon enemmän esimerkiksi maailman pahuutta. Eikä hyvä-paha-asetelma edes aina ole kovin kärjistetty.
Minun mielestäni Beardsleyn kriteerit ovat leimallisesti liitoksissa länsimaiseen, modernistiseen taidekäsitykseen, eivätkä esimerkiksi päde minimalistiseen musiikkiin tai haikurunouteen, jota tällä hetkellä pidän perustavanlaatuisimpana taiteenmuotona (siinä määrin kuin suomalainen, vain käännöksiä lukenut, voi haikua ymmärtää): Välittömän kokemuksen mahdollisimman yksinkertainen ja "puhdas" esittäminen, subjektiivisen tulkinnan minimoiminen. Onnistuneessa haikussa vastaanottaja ei vain sulaudu teokseen vaan todella tavoittaa kirjoittajan alkuperäisen kokemuksen koko todellisuuden.
Ihan hyvä pointti sinulla on siinä. Beardsleyn jaottelu ei todellakaan ota huomioon hienovaraista, yksinkertaista ja pelkistettyä taidetta. Itse olen modernin psykologisen/muuten vain monimutkaisen taiteen miehiä, joten en tuota tullut ajatelleeksi. No, eipä varmaan mikään teoreettinen määrittely pysty kattamaan objektiivisesti kaikkea taidetta.
Lähetä kommentti