”Tällaistakin on!”

Kun oma, henkilökohtainen ymmärrys ympäröivää ja itseä kohtaan iän ja työskentelyn myötä kasvaa, hiljaa mutta hartaasti, näyttää oma käytös ja sitä kautta myös ulkoinen olemus lähestyvän myötämielistä hiljaisuutta. Myötämielinen hiljaisuus ei sekään ole kuitenkaan sisäisen kukinnon varsinainen lakipiste, vaan sitä näyttää vielä seuraavan (ainakin) yksi vaihe: positiivisuuden, elämänilon pääseminen esiin. Eräänlaista gnosiksen avaaman ihmisen mullasta kohoamista sekin. Maailmassa on – ja pysyy – ongelmia, mutta äkkiä niiden ylenmääräinen vannehtiminen, vatulehtaminen, punniskelu ja haukkuminen, saa väistyä parempien, elvyttävämpien virtojen noustessa pintaan. Aivan kuten puhdas vesi huuhtoo pinttyneen lian, niin myös vitaliteetin kasvu vie mennessään omiin traumoihinsa, inhokkeihinsa ja erontekoihinsa pinttyneen mielen oikut.

Kuvailemani etenemissuunta ei auettuaan olemisen piiriin säily kuitenkaan ongelmitta. Kun positiivisuus ja elämänilo kasvaa, alkavat vaikeudet, kuinka kommunikoida toisten ihmisten kanssa valittamatta, kuinka kuvailla tuntemuksiaan kun on kasvanut, varttunut ja elänyt elämänpiirissä jossa kaikki merkityksellinen – henkilökohtainen ja yhteinen – on muodostettu pitkälti negatiivisuuden säestyksellä. Sanottava sanalla sanoen vähenee, ja mahdollisena vaarana on jossain mielessä käpertyminen omaan ”fiilistelyynsä”. Tämä ei tarkoita, että positiivisuuteen yltävä ihminen olisi vastedes tarkoituksellisen syrjäänvetäytyvä – pikemminkin hänen sanottavansa vähenee, koska hänellä ei välttämättä ole entisissä määrin yhteistä jaettavaa, yhteisiä sosiaalisia intressejä – kulttuurimme, keskustelumme, jopa lörpöttelymmekin kun perustuu liiankin usein kriittisyyden yksipuoliselle tulkinnalle ja sitä kautta soraääniselle olemiselle. Yhtenäkin vappuna kysyin silloiselta lähipiiriltäni, mikä kutakin on viime aikoina harmittanut, häirinnyt tai vaivannut. Ja katso! Lähestulkoon jokainen esitys verhoutui mieluummin johonkin muuhunkin mitä se paljaimmillaan oli: mieluummin kuin esitys tunnusti perustuvansa narsistisen itsen ja ympäristön kitkaan, se, valitus, yhdisti itsensä ihmisten typeryyteen, huonoon säätilaan ja niin edelleen. Rehellisimpänä esitys päinvastoin aukesi, kun esittäjä tunnusti oman tyytymättömyytensä itseensä.

Haluan peräänkuuluttaa, ettei liikkuminen pois negatiivisuuden auralta siis tarkoita, että maailmassa olevat ongelmat millään tavalla kiellettäisiin. Niitä on, mutta viime kädessä niihin – tai niiden muuttamiseen – on lopulta pääsy vain ja ainoastaan omia valintoja tekemällä, omia epäedullisuuksia syrjään siirtämällä. Kosmisen pahan kauhistelu ei sinänsä auta – vielä vähemmän auttaa kosmisen pahan kauhistelu muissa ihmisissä tai yliyksilöllisissä entiteeteissä; ainoa ”paha” jonka elintilaan ja olemukseen voin edes yrittää vaikuttaa on minussa itsessäni, laiskuuden, häilyvyyden, kärsimättömyyden demoneina ja vastaavanlaisina pahoina henkinä. Muut räyhähenget ovat ainakin omalla kohdallani pelkkiä olettamuksia. Toki suhtaudun niihin uteliaasti, mutta eivät ne lopultakaan ole – tai ainakaan ne eivät saisi olla – tärkeämpiä kuin oman maailmankokemisen tapojeni mahdollisimman rehellinen tutkiskelu.

Kirjoitan tätä siksi, että nähdäkseni yleinen negatiivisuus asioita kohtaan hämärtää holistista ymmärtämystä sekä asioiden että tarkkailijan luonteesta. Kun näen lähikaupassa poikajoukon ostamassa pilsneriä, mieleeni nousee melkein automaattisesti kuva pusikossa, baarissa tai grillin ääressä räyhäävistä laiskamielistä. Se ei kuitenkaan ole kuva heistä kokonaisuudessaan, vain välähdys, potentia, uni. Tai jospa kokeillaan parempaa esimerkkiä: kärsimättömän oloinen autoilija törmyää edestäni suojatiellä. Minussa herää negatiivisuutta, vaikka tiedostankin, että on (pienenkin pieni) mahdollisuus, että tuolla autoilijalla on jokin minusta, jopa hänestä riippumaton motiivi hurjastella edestäni, sanotaan vaikka lastentarhan pihalla odottava itkuinen lapsi, tympeä työpäivä, temppuilleet tietokoneet tai vastaavaa. Se, että asioilla on syitä, seurauksia ja erilaisia implisiittisiä motiiveja; se, että asiat ovat eräänlaisia eläviä entiteettejä, ja useimmat ihmiset haluavat vain ”päästä elämästä läpi” pyrkien siinä sivussa hyvään, on tavattoman jännittävää. Kun kaikki, jopa kotimatkalla nähty punainen aita tai pelastusarmeijan työllistämät entiset rikolliset hakemassa kalusteita, alkaa näyttää tavattoman kiinnostavalta ja jännittävältä, muuttuu koko ihmisen olemisen kenttä yhdeksi suureksi hulppeaksi seikkailuksi. Ja kuten kunnon Liisa ainakin, ei tuohon seikkailuun kuuluisi suhtautua tympeydellä, turhautuneisuudella ja välinpitämättömyydellä, vaan vilpittömän innostuneesti. ”Tällaistakin on!”

Positiivisuuden kautta edes elämäämme leimaavat kriisit eivät ole määriteltävissä ”pahoiksi”. Yksinkertaisimmillaan ne ovat omassa elämässään syrjääntyönnettyjen mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien uudelleenkohtaamista ja uusien tulkintojen tekemistä ihmisen omalle elämäntarinalle. ”Uudet totuudet” ja uudet selitykset vanhoille, merkitseville tapahtumille (esim. ns. traumoille tai elämän merkityksellisille tapahtumille, tuoksuille, ihmissuhteille, paikoille jne.) eivät tule nekään olemaan pysyviä, vaan tietyn ajanjakson painon kestäviä. Jo sen, että ihmisellä on miltei loputtoman monta mahdollista tulkintaa omalle elämälleen ja sen eri vaikuttimille, luulisi kiinnostavan ihmistä, mutta päinvastoin, meistä varmasti jokainen kiintyy mieluummin omiin rutiineihinsa, omiin selitysmalleihinsa ja omiin olemisen tapoihinsa, niitä varsinaisesti koskaan kyseenalaistamatta. Jos vain edes intuitiivisesti ymmärtäisimme, kuinka suuren osan elämämme merkityksistä sysäämme joka hetki syvälle itseemme, kuin syvään mustaan kaivoon (tai kuin takapihalle) voisi suhtautumisemme omaan olemiseemme muuttua hyvinkin radikaalisti.