Tällä seudulla on onnekseni hyvät polkupyöräreitit, etappeja paljon ja mukavia maisemia riittämiin. Poljin tänään hakemaan naapuritaajamasta pari kirjaa (mm. Peter Singerin Practical Ethics, Hans-Georg Gadamerin Truth and Method, Juri Lotmanin Universe of the Mind. A Semiotic Theory of Culture ja pääsemättömissä olevan Umberto Econ Kant and the Platypus. Essays on language and cognition.) ja poikkesin paluumatkalla kauppakeskukseen ostamaan bataatin, perunoita ja sen sellaista. Aurinko paistoi, ja vaikka viereinen tie olikin suhteellisen vilkkaasti liikennöity, sain myötätuulessa ihastella pitkiä etäisyyksiä, kumpuilevaa maastoa ja aluillaan olevia peltoja. Paluumatka oli aavistuksen kenkumpi, poljin mäkiä vastatuulessa, mutta samanaikaisesti olin tavattoman innoissani täällä-olemisesta, viriävän kesän luonteesta, joka näyttäytyi täällä jotenkin verrattain erilaisena kuin lännessä tai pohjoisessa. Maasto muistutti hiukan Nurmijärven seudun kesäistä maastoa, mutta samalla etenkin naapuritaajamassa oli jotain kummallisen kreikkalaista... Innostukseltani myhäilin vain, ettei minun enää tarvitse vetelehtiä (uuden) kotikaupunkini keskustassa, aivan kuin ne vuodet olisivat nyt jääneet – toki lorvailisin, harhailisin, sehän oli vapaapäivien suola esimerkiksi edellisessä kaupungissa, mutta tällä haavaa flâneuriin ei ole suoranaista tarvetta. Siihen kietoutuva Born to run -estetiikka ja alkukesän pakahtunut kaipuu vaativat kyllä omistautumista, ihan pian, mutta tällä hetkellä mieluummin liikun, luen, käyn töissä ja kaupassa. Ja pyöräilen. Toivoisin kyllä, että kesän myötä löytäisin jonkun mukavan puiston, kesät kun tulisi viettää ulkosalla, mutta joka suvi huomaan lopulta pakahtuvani ankeissa huoneistoissa. Mieluummin viettäisin aikaa ystävieni kanssa, vapaana kuin luonnon rakkaus tulenodotuksessaan.
Palataanko pyöräilyyn? Yläasteikäisenä poljin parhaimpina aikoina ystävien luo keskellä yötä sadan kilometrin matkan (alle viidessä tunnissa) useampaan otteeseen, jonakin kesänä asustelin isän ränsistyneessä ja hylätyssä lapsuudenkodissa viikonkin päiviä, ja ajelin päivittäin lähimpään taajamaan viitisentoista kilometriä suuntaansa. Illalla Lapinjärvelle palaaminen jännitti aina vähän, kuulisiko sitä lehtolapsen itkua vai näkisikö omia vai yhteisiä aaveita, mutta joka ilta isien ja äitien kamariin kuitenkin astui. Pyöräilyt värittyivät niiden tunnelmien mukaan, ja Motörheadin Ace of Spadesin.
Kun opin kävelemään, aloin kävellä. Siitäkin huolimatta, että kinusin isältä kirkkopyörää, ja isä hommasi sellaisen, ties mistä, osti parillakympillä joltakulta tutuntutun kaimalta, pyörä oli seissyt talvia hangessa, Keselet oli minulle tullessaan musta, valkoinen ja yltäpäältä ruosteessa. Keselet? Pyörästä haaveiltiin ja arvuuteltiin Crescentiä, se oli kuitenkin vanha luotettava Tunturi, mutta isän suussa sana mölkkysi, hyllyi ja muuttui kaikesta huolimatta Keseletiksi. ”Keselet, uljaana liitää Keselet”, hoki isä, kun karautin mutkasta kotikadulle ja kotipihaan. Luonteeltaan Keselet on liukas ja mutkaton, mainio kulkupeli ja hyvä kaveri.
Mutta kun opin kävelemään, aloin kävellä. Silloin pyöräily jäi pitkäksi aikaa. Kolmisen vuotta sitten kaivoin Keseletin kellarista ja ketjuistaan kuivunut Keselet kiukutteli ja narisi. Rasvattuani kaverini, laahasin pyörän takaisin kellariin josta se nousi päivävaloon vasta seuraavassa muutossa. Sitäkin seurasi vielä muutto, ja vasta tähän kaupunkiin tultuani Keselet pääsi taas päivänvaloon, toissapäivänä. Toissapäivänä herra ja minä poljimme parinkin taajaman kautta runsaan parinkymmenen kilometrin matkan, näimme hevosia, toukomarkkinat, valkovuokkoja ja metsäpolkuja. Keselet hymyili ja sanoi, ettei muistella viimekertaista pahalla, että ollaankos taas ystäviä – minä vastasin, että tottahan toki, nyt se meidän ystävyys vasta alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti