Päivä päivältä vaaleanvihreää on yhä enemmän. Kun sataa, lehdet vihertyvät entisestään ja aiemmin jo mainitun kohinan kuulee – elämä sieltä viriää, rakkaus, tuhteus, vehreys ja vehmas. Vuodenaikojen vaihtelu on itsessään tuonpuoleinen ja ikuinen. Jos itseään katselee niiden kierrossa, akselin keskeltä, kohtaa ensin tyhjyyden, sitten pysyvyyden, sijan josta näkee paremmin kaiken tämän yli, kaiken tämän ja kuinka siunatussa tilassa se onkaan.
Keitän kidney-papuja ja tarkkailen sadetta. On satanut koko aamusta alkaen. Kaikki on paikoillaan, ja minäkin, keskittymällä pieniin, yksinkertaisiin asioihin, alan ymmärtää, missä olen. Narratiivin nimissä on tietenkin sanottava, etten vielä täysin osaa hahmottaa tämänhetkistä sijaani, mitä olen jättänyt taakse ja mitä on edessä, mutta uskon, että tulkitsemalla ajan ja tilan merkkejä, pääsen ymmärrykseen syvempien ktoonisten virtojen luonteesta ja suunnasta, ja tiedän mihin suuntaan kulkea. Alusta alkaen olen pitänyt muuttoa tänne pohjimmiltaan aika hedelmällisenä, vehmaana, ratkaisuna. Vielä täytyy löytää polut, pientareet ja ojanposket, rutiinit, rajat ja olevaisen saumat. Kaikkea siunattua teille, ystäväni, nauttikaa vihreästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti