Valuvirheelliset ja paha isoveli (toistamiseen)

Demokratia voi näinä aikoina edelleenkin hyvin huonosti. Lähetin edellisen kirjoitukseni hiukan muunneltuna kaikille kansanedustajille ja kahden päivän sisällä noin 20-30 kansanedustajaa on vastannut sähköpostiini, osa itse, osa avustajansa toimesta.

Korjattakoon ensimmäiseksi tekstiin lipsahtanut virhe. Vihreät eivät loppuvaiheessa enää suoranaisesti vastustaneet lakia, vaan tiistaisessa äänestyksessä ilmeisesti kaikki vihreät kansanedustajat äänestivät lain puolesta. Johanna Sumuvuori esitti vielä hallituksen esitykseen muutoksia, jotka kuitenkin hylättiin. Tämä lipeämä porvarillisesta yhteisrintamasta annettakoon pisteinä niille muutamalle Vihreälle (4 kpl), jotka vielä tukivat Sumuvuoren esitystä. Olennaisempaa - ja samalla surullisempaa - kuitenkin on, että tässäkin asiassa Vihreät antoivat periksi, koska istuvat hallituksessa. Oras Tynkkynen vastasi minulle olevansa yhtä mieltä demokratian huolestuttavasta tilasta, mutta hänen ohjattuaan minut blogiinsa, sain kokea pettymyksen: "Hallitus toimii niin, että kun hallituksen enemmistö on jonkin esityksen kannalle taipunut, myös vähemmistöön jääneiden odotetaan sitä tukevan. Jos vihreät lipeävät Lex Nokiassa, mikä estää keskustalaisia tai kokoomuslaisia lipeämästä hallituksen päätöksistä jossakin vihreille erityisen tärkeässä asiassa?"

Tynkkysen lausuntoa voi lähestyä myös siltä kannalta, mikä on "vihreille erityisen tärkeä asia"? Mitä luultavammin Vuotos, kuten joku keskustalainen taisikin jo eduskunnassa möläyttää - vaikka tosiasiassa Vihreät ei ole aikoihin ollut enää (kenties ei koskaan) vihreä puolue. Luonnonsuojelemisen kanssa puolueella ei ole juurikaan mitään tekemistä. Jukka Peltokosken mainiota Megafoni-kirjoitusta sivuten: Vihreät on kaupunkilaispuolue, jonka kivijalkaa ovat tietotyöläiset, tutkijat, mediatyöläiset ja palvelualan ammattilaiset - toisin sanoen moderni aivotyö, ne surulliset kasvot, jotka päivät pitkät istuvat näyttöpäätteillään. Jos Lex Nokian vastustaminen ei ole Vihreille se juttu, mikä silloin on? Tahallaanko Vihreät haluaa hylätä äänestäjänsä pettämällä heidät? Pelkään pahoin, että samoin, samaa taktiikkaa Vihreät on käyttävä parin viikon päästä yliopistolakiuudistuksen yhteydessä. Tynkkysen ja Heidi Hautalan - kiitos heille persoonallisista ja suopeista vastauksistaan - kautta paljastuu kuitenkin jotain äärimmäisen surullista itse puolueesta: "aikuisen mitat täyttävänä, uskottavana ja menestyvänä puolueena" se pelkää pyllistämästä kenenkään suuntaan. Aikuinen on kohtelias ja hyväkäytöksinen, kunnon liikemies attaseasalkkuineen ja paskapuheineen. Vihreät ei olekaan vihreä, vaan äärimmäisen väritön puolue - nykyisin huomattavasti värittömämpi kuin kolmen neljän vuoden takainen Matti Vanhanen - nykyäänhän jälkimmäinen alkaa muistuttaa jo seinähullua fasistia, jolta ei pidä kainalopierunparahduksia puuttuman (ks. tämänpäiväinen).

Tynkkynen ja Hautala myöntävät kyllä vaivaannuttavan tilanteensa (istua nyt ydinvoimaa puoltavassa ja NATO-myönteisessä hallituksessa), ja minä myönnän myös, mutta paremman vaikuttamismahdollisuuden toivossa Vihreät eivät ole tehneet käytännössä yhtään mitään hallitusaikanaan - ainakaan mitään, mitä voisi kutsua aidosti vihreäksi ajatteluksi. Odotteluun ei vain ole enää aikaa, eikä väritön puolue voita mitään puhumalla vähäpäästöisen ja kuitenkin nykyisen läpiteknologisoituneen elämän puolesta. Jos Vihreät haluaisi nimensä mukaisesti erottua, sen tulisi tehdä huomattavasti radikaalimpaa politiikkaa - mutta siihenhän ei ole valmis edes prekaari tietotyöläinen.

Ymmärrän kyllä, että puoluepolitiikan tekeminen on pitkälti kompromissien tekemistä. Siksikään en voi tuntea mitään yhteyttä puoluekarttaan: emme voi enää tehdä kompromisseja, niiden aika oli jo, juna meni jo. Perustavia yhteiskunnan rakenteita on alettava muuttaa ja nopeasti - ilmastonmuutos ei todellakaan hidastu millään jarruttelulla ja Hesarin automainoksilla. Siksi, jos ihan oikeasti realisteja ollaan, tarvitaan radikaalia politiikkaa ja vähän helvetin äkkiä.

Tästä pääsemmekin siihen, mikä voi kenties kuulostaa saivartelulta, mutta joka väistettiin aktiivisesti myös kansanedustajilta tulleissa sähköposteissa: koko lain merkitys. Miksi vääntää lopultakaan kättä suuryritysten eduista, kun pitäisi olla täysin päivänselvää, että kaikki yritykset on ajettava alas ja nopeasti. Kaikilla suomalaisen elämän tasoilla olisi käynnistettävä jollei (anarkistinen) shokkidoktriini niin kulutusyhteiskunnan täysivaltainen upottaminen ja mitä pikimmiten.

Politiikkojen lähiluku näyttää sekin suhteellisen olemattomalta. Etenkin Kokoomuksen kansanedustajat päätyivät nurisemaan ihan perättömiä ja ohi tekstini. Kyösti Karjula totesi: "Kyllä eduskunnassa on asiaan paneuduttu Helsingin Sanomien toimitusta paremmin. En ymmärrä Hesarin motiivia asiassa. Ilmeisesti poliitikot eivät enää riitä mollauksen kohteeksi. Nyt on löydetty lisävoimaa, kun hyökätään Suomen arvostetuinta yritystä vastaan. Itse asia on saanut kohtuuttomat mittasuhteet."

Suomen arvostetuin yritys on, latteaa metaforaa käyttääkseni, junankuljettaja, joka vie meitä väistämättömään ilmastokatastrofiin ja sitä ennen nykyaikaiseen insinööriorjuuteen. Imemällä suuren osan suomalaisesta insinööriaivovoimasta Nokia on menestystarinana ollut kiihdyttämässä aktiivisesti tuhoavaa elämäntapaamme ja sen luokan konsumerismia, etten toivo kuin yrityksen mahdollisimman nopeaa luhistumista ja sitä ennen kaiken imetyn aivovoiman palauttamista vapaille kansalaisille: toisin sanoen mahdollisimman vähäisiä vahinkoja ja mahdollisimman suuria henkisiä vahingonkorvauksia.

Jopa elämää suurempi porvari Ben Zyskowicz ilmaisi vastauksessaan asian seuraavasti: "Lainsäädäntövalta ei kuulu eikä sen tule kuulua sen enempää Nokialle kuin "valtakunnan johtavalle sanomalehdelle". Se kuuluu eduskunnalle."

Tarkempi tekstin lukeminen olisi paljastanut, että moitin eduskunnan päätäntävaltaa siitä, että a.) Hesari joutuu komentamaan sitä Lex Nokia-asiassa ja b.) Nokian painostama byrokratiakoneisto ja eduskunta näyttävät olevan yksi surullinen entisen kumpparitehtaan kumileimasin. Perustava ongelma onkin, etten näinä aikoina todellakaan pysty antamaan vapauttani tai henkeäni noin kyvyttömän eduskunnan hoteisiin - ja varsinkaan, jos sen lukutaito on yhtään verrannollinen ymmärrykseen, solidariaan ja ihmisten kuuntelemiseen. Loppujen lopuksi en antaisi sitä juurikaan missään oloissa kenenkään noin vastuuttoman ja vieraita arvoja palvovan olentojoukon hoteisiin. Surullista kyllä, päädyn toistuvasti miettimäänkin, miten syvää katastrofia todella tarvitsemme, että tilanne alkaa oikeasti mennä jakeluun, käytös muuttua ja edustuksellinen demokratia rapautua - että uskallamme ottaa itse vapautemme ja pelastusmahdollisuutemme omiin käsiimme?

"Kompuutteri kainalos vaan paha veli manaa kelii"

Demokratia voi näinä aikoina hyvin huonosti. Samalla kun yliopistolakiuudistusta ollaan ajamassa läpi Suomessa, meidän ikioma murheenkryynimme Lex Nokia hyväksyttiin sisältönsä puolesta eduskunnassa hallitusopposition ja vihreiden vastustuksesta huolimatta. Ensi viikon tiistaina eduskunta keskustelee laista vielä kerran ja tasan viikon päästä keskiviikkona äänestetään lain lopullisesta hyväksymisestä. Näyttääkin siltä, että enää suoranainen ihme voi estää Lex Nokian läpimenon - kiitos edustuksellisen demokratian.

Millainen nimittäin on yhteiskunta, jossa valtakunnan johtava sanomalehti joutuu ojentamaan hallitusta asiassa eikä tämäkään riitä, vaan ylikansallinen menestystarinamme Nokia saa painostettua hallituksen virkamiehet lain läpisaattamiseen? Kansallinen Kokoomus on asian suhteen täysin lieassa, eikä viestintäministeri Suvi Lindénin seinähulluutta tunnu enää mitkään määreet kuvaavan riittävästi. Eriävät mielipiteet sivuutetaan, onhan Jari Larikan (kok) mukaan kyse pelisäännöistä: "Ei tämmöinen laki ole ongelma ihmiselle, joka toimii yhteiskunnan pelisääntöjen ja työpaikan pelisääntöjen mukaan", toteaa Larikka Helsingin Sanomissa. Tervetuloa kerhoon, Jari! Paikka sammakonoksentajien saunavuorolla on sinun!

Kysymys kuuluukin: kuka haluaa kuulua yhteiskuntaan, joka asettaa ylikansallisten yritysten toimivallan valtiollisten rakenteiden ja ennen kaikkea yksilönvapauden edelle? Totta kai keskustan ja kokoomuksen äänestäjä voi saivarrella: "kyllä minun työsähköpostit voi lukea, ei niissä mitään salaisuuksia ole", mutta voiko hänkään väistää asian yleisempiä ulottuvuuksia: sitä, että askel askeleelta hallituksemme on rajoittamassa vapauksiamme (enkä puutu tällä kertaa edes naurettavaan hallituksen linjaukseen eläkeiän nostamisesta ja opiskelijoiden nopeammasta imuroimisesta yliopistotehtaisiin). Kyse on periaatteesta ja pitkän tähtäimen suunnitelmista . Nähtävästi oikeistohallituksella ei ole tästä laajemmasta perspektiivistä kuitenkaan mitään käsitystä. Yksikin pieni askel kontrollin lisäämiseen tekee seuraavan kontrolloivan askeleen entistä helpommaksi.

Oma tulosuuntani on tietenkin perheeseen ja omaan yritykseen (tai vähintäänkin työpaikkaan) uskovaan porvariin nähden liian radikaali: en oikeasti usko yhdenkään nykyisen yrityksen olevan niin arvokas, että se voisi ajaa yksittäisten ihmisten etujen tai edes yhteishyvän edelle. Yksikään tuhokulttuurin yritys, pieni tai suuri, ei ole todellisuudessa sen arvoinen. Jos minulta kysytään, lähes kaikki nykyiset yritykset tulisi ajaa ekoanarkistisen eetoksen nimissä alas. Ja mitä on viime kädessä Nokiamme? Ihmisoikeuksista, yhteiskunnista ja luonnosta piittaamaton suuryritys, joka mekaanisesti haluaa vain kasvattaa pääoman ylijäämäänsä ja sen virtaamista anonyymeille tahoille. Syöpäläinen, joka toimii "kuluttaja-" ei kansalaislähtöisesti yrittäen kehittää eloonjäämisen kannalta täysin turhaa ja pikemminkin tuhoisaa teknologiaa.

Yksin Nokiassahan Lex Nokia ei ole kiinni. Kyse on tietenkin viestinnän tietosuojalakiuudistuksesta, jossa palvelun tarjoaja saa valtuudet tarkkailla käyttäjiensä tunnistetietoja. Tämä koskee paitsi yrityksiä myös esimerkiksi taloyhtiöitä. Mitään tällaisten porsaanreikien korjaamiseksi ei ole tehty ja viestintäministeri Lindén on sen sijaan huumoristaan päihtyneenä hölissyt työnantajan mahdollisuudesta vaatia työntekijäänsä riisuutumaan työpaikalla. Huonoja vitsejä. "Ministeri siis vitsailee julkisesti sekoittamalla poliisin oikeudet, perusoikeudet ja työnantajan oikeudet mennen tullen", kirjoitti Hanna Kaarto oivallisesti päivän Hesarissa (HS 25.2.).

Tekisikin mieli ehdottaa jokaisen kansalaisen irrottautumista mahdollisuuksien mukaan kaikkien yhteisötilaajien alaisuudesta, mikäli mahdollista. Se olkoon pitkän tähtäimen suunnitelmamme. Nyt, tämän viikon aikana kannattanee ennemmin kirjoittaa itselleen oikeistopuolueiden kansanedustajille, etteivät nämä enää kertaakaan löisi päätään Nokian puhelimeen - oppositiohan melko varmasti äänestää "ei". Kansanedustajien sähköpostiosoitteet löytyvät esimerkiksi täältä.

Väki ja moneus eli yliopistoväki turuilla ja toreilla

Torstaina 19. helmikuuta järjestettiin ympäri Suomen mielenosoituksia yliopistolakiuudistusta vastaan. Helsingissä mielenosoittajia oli joidenkin arvioiden mukaan jopa 1500, Tampereella 500, Joensuussa 400, Rovaniemellä 200-300, Oulussa 200 ja Turussa niinikään noin 200 henkeä. Lisäksi noin sadan hengen kokoinen joukko Jyväskylän yliopistolta saapui busseilla Helsinkiin varta vasten liittyäkseen osaksi kulkuetta. Helsingissä jyväskyläläinen moneus marssi opetusministeriöön, kun liki tuhatpäinen kolonna valtasi samaan aikaan Helsingin yliopiston hallintorakennuksen. Hallintorakennuksen valtaus kesti arviolta perjantaiaamu klo 10:een, minkä huipennukseksi tarjosimme töihinsä palaaville byrokraateille aamukahvit ja keskustelimme HY:n rehtori Thomas Wilhelmssonin kanssa – siivottuamme, tiskattuamme ja huolehdittuamme, ettei pullakahvivallankumouksemme jäljiltä jäänyt juurikaan vahinkoja, lähinnä joitakin velmuiluja ja hyväntuulisia pikkupiloja. Kaikkia hallintorakennuksen työntekijöitä tämä ei suinkaan miellyttänyt: osa päätyi purkamaan tuntojaan perättömästi hs.fi-sivustolle, osa marssi vihaisena ja jokseenkin röyhkeästi ohitsemme. Palaan tuonnempana yliopistomoneuden toimintastrategioihin – esimerkiksi siihen, miksi pullakahvivallankumous puolusti tällä kertaa paikkaansa; ensiksi kuitenkin hiukan yleistä yliopistolakiuudistuksesta.

Monien media- ja kansalaisarvioiden mukaan yliopistolaiset ovat liikkeellä varsin myöhään, onhan uudistusta hahmoteltu jo useita vuosia ja yliopistolaki annettiin 20.2 eduskunnalle. Samat arviot ottavat kuitenkin nieleksimättä sen oletuksen, että päätöksenteko olisi edennyt yliopistoissa demokraattisesti ja avoimesti. Tosiasiassa yliopistolaisten moneutta ei ole asiassa kuunneltu, kuultukin vain kursorisesti. Opiskelijoille ja henkilökunnalle lakiuudistuksesta on tiedotettu erittäin vähän, lähinnä tyyliin ”meneillään on tällainen uudistus, se ei vaikuta yliopistolaisen arkeen millään tavalla” - uskottelu, että opiskelijan arki pysyisi samanlaisena on saanut monet myös ohittamaan koko uudistuksen syvemmän tarkastelun. Opiskelijoiden etujärjestö SYL on ollut asiassa suhteettoman leväperäinen ja ilmeisesti eturistiriitojen pelossa se asettuikin alustavasti yliopistolakiuudistuksen puolelle. Uusimpien tietojeni mukaan HYY (Helsingin yliopiston ylioppilaskunta) on sen sijaan korjannut mielenosoitusten seurauksena oman kantansa lakiuudistusta kritisoivaksi.

Torstaiset mielenosoitukset saivat kiitettävän paljon huomioita eri medioissa, mutta haltuunoton välineenä media ei oikein onnistunut tuomaan sitä seikkaa esiin, etteivät yliopistolaiset edusta muutosvastarintaa ja haluttomuutta uudistuksiin sinänsä. Hei eivät välttämättä vastusta uudistusta. Nykyinen lakimuotoilu ja sen lopultakin aika kiireellinen läpivienti ja ylhäältä alaspäin työntyvä käskytys ei kuitenkaan syystä yliopistoväkeä miellytä. Yliopisto sinänsä kaipaa kipeästi uudistumista, mutta se ei toteudu kasvattamalla laitoskokoja, ottamalla yliopiston ulkopuolisia (esimerkiksi talouselämän) asiantuntijoita keskeiseen päätöksentekoon tai rankkaamalla yliopistoja. Viimeisen kohdalla Ylen haastattelema opetusministeri Henna Virkkunen vihjasikin epäsuorasti yliopistojen välisen rahoituskilpajuoksun oikeellisuuteen. Yliopistoväki on syystäkin huolissaan, sillä juuri tämänkaltaiset uudistukset ovat pieniä askelia pahempaan, kohti autoritaarista ja entistä hierarkisempaa yliopistomallia, jossa irrottamalla yliopistoa entisestään valtion alaisuudesta yliopistosta on tulossa talouselämän käsikassara ja kansalliseen kilpailukykyyn puettu elitistinen ja syrjivä automaatti, puolueellisen informaation pankki.

Mediassa on korostettu humanististen tieteiden huononevaa asemaa tässä suuntauksessa (huolimatta siitä, että sekä Virkkunen että useat muut uudistusta ajavat tahot ovat retorisesti puolustaneet esim. taideyliopistojen asemaa), mutta yhtä suuren huolen voivat kerätä osakseen myös luonnontieteilijät. Empiirisesti ottaen lisäisinkin, että suuri osa niistä ”haihattelijoista”, ”uustaistolaisista”, ruuhkatukista” eli kooten ”virnistelevästä rastapäisestä pentusakista”, joka pysyi Helsingin yliopiston hallintorakennuksessa läpi koko valtauksen näyttikin tulevan juuri kovien tieteiden (esim. matematiikka) aloilta, eikä suinkaan humanistiselta sektorilta. Näillä aloilla yliopiston kytkeytyminen tiukemmin ”muun elämän tarpeisiin” saattaa pahimmissa tapauksissa tarkoittaa oppiaineen harjoittaman tutkimuksen typistymistä eräänlaiseksi hyväksi havaitun tiedon vaalimisen ja tuotekehittelyn konepajaksi. Vaikka opetusministeriö takaakin Virkkusen mukaan edelleen perustutkimuksen, en voi olla näkemättä kriittisen tieteen ja tutkimuksen kasvavaa ahdinkoa.

Mitä yliopistoväki haluaa sitten suojella? Tiedettä, tietoa ja vapaata kriittisyyttä. Oma kantani on, että tärkeitä askelia uuteen yliopistoon olisivat esimerkiksi opintopisteiden, massaluentojen ja oikeastaan myös koulutusohjelmien lakkauttaminen, ei niinkään "laadun" ja "huippututkimuksen" korostaminen. Tämä jo sinänsä karsisi joukosta ne, jotka käyvät luennoilla ja tenteissä lähinnä pakon sanelemina, ne joita ei oikeastaan kiinnosta koko yliopisto. Sitä vastoin mukaan saataisiin ne, joita oikeasti kiinnostaa - ja mielenkiintohan on erityisen tärkeä pohja oppimiselle ja "sivistymiselle".

Toinen tulosuuntani on, että yliopistoissa sivistyy tälläkin hetkellä sukupolvi, joka tarvitsee myöhemmin, yliopiston jätettyään, paljon yhteiskunnallis-henkistä pääomaa toimiakseen omatuntonsa mukaan. Yliopiston ei, kuten todettua, tule olla sellainen tuhon instituutio, läpikulkupaikka, jossa ihmiset haalivat kasaan opintopisteissä riittävän määrän osaamista ja päätyvät guattarilaisen ekologian kaikkia tiehyeitä iestäviksi turhan palkkatyökoneen osasiksi. Tässä mielessä olen vahvasti perinteisen sivistysyliopiston äänenkannattaja: koska (joukkoviestimien vaaliman sirpaleinformaation dominoima) yhteiskunta ei näinä päivinä tarjoa edes lukiolaisille riittävää itseymmärrystä ja kykyä kritiikkiin, yliopiston on jatkettava sitä monien kansalaisten kohdalla - myönnän itsekin saaneeni paremman ymmärryksen yhteiskunnallisuudestani vasta yliopistossa.

Yliopiston ei niinikään tulisi olla pelkkää luentosaleihin sidottua teoriaa, vaan vapaata informaation yhteistä käsittelyä. Jos ajattelemme kuluvan hetken ajan kokoomusopiskelijan kiiltävin ja opintopisteitä janoavin silmin olisi täysin relevanttia saada opintopisteitä myös hallintorakennuksen valtauksesta. Toisin kuin media ja useat asiaatuntemattomat mielipiteensä foorumeilla julkilausuvat ajattelevat, valtaus ei tässä(kään) tapauksessa pitänyt sisällään bilettelyä, riehumista, hulinointia ja tuhopolttoja. Päinvastoin: ilta ja yö käytettiin hyvin pitkälti toiminnan organisoimiseen, käytännön työhön työryhmissä ja demokraattisesti etenevään kokoustoimintaan. Suoraan sanoen oli ihastuttavaa huomata, kuinka aidon demokraattisesti yhdessätehtävä, alhaalta ylöspäin nouseva päätöksenteko voi oikeasti toimia: mielipiteitä ja kantoja kuunnellaan, mutta yhteinen työ etenee yhtä kaikki orgaanisesti ja avoimesti. Itse en voi sanoa olleeni vuosikausiin yhtä merkittävässä ajattelun ja käytännön liikkeessä kuin tuolla hallintorakennuksessa.

Palatakseni kuitenkin tiedon vapaaseen käytettävyyteen Virkkunen tuntuu hullunkurisine puheineen (sammakonoksentajan mantteli tuntuukin siirtyneen viime aikoina Keskustalta Kokoomukselle) implikoivan, ettei yliopistoissa vaalittavan tiedon tulisi olla (vastaisuudessakaan) vapaasti käytettävissä. Yliopistolakiuudistus nykyisessä muodossaan tuntuu tähtäävän samaan. Opiskelijan (ja itse asiassa aidon yhteiskunnallisen yhteishyvän) näkökulmasta olisikin mielekästä, jos yliopisto avautuisi muuhun yhteiskuntaan nimenomaan vapautensa kautta: kaikki halukkaat olisivat esimerkiksi tervetulleita yhteiseen toimintaan, joka muovautuisi luku- ja toimintapiireiksi hierarkisen luennoitsija-yleisö -jaon sijaan. Tenttejä, arvosanoja ja valmistumisia ei olisi. Lisää vastaavanlaisia ehdotuksia kannattaa jäsennellä esiin mainitusta Salmisen, Suorannan ja Vadénin Tulevasta yliopistosta. Yhtä kaikki kuitenkin: hyvistä aikeistaan huolimatta laadunparantaminen tarkoittaa paitsi yliopistollisen vapauden rajoittamista myös sivistysyliopiston raunioiden muuttamista lopullisesti tehtaaksi, jonka tarkoitus on tuottaa huippuosaajia ja huippututkimusta. Laadun yksipuolinen korostaminen uhkaa muuntaa yliopistot laitoksiksi, joka hylkii kartoittamattomia ja ei-paradigmaattisia tiedon esiintymisen ja liikkumisen muotoja.

Siinä missä valtaus yhtä lailla mielenosoituskin tarjoaa osanottajalle sellaista kokemuksellista tietoa, jota ei tavoiteta luentosalissa. Kun yliopistoväki jalkautui ja katkaisi pitkäksi toviksi Mannerheimintien liikenteen, tarjottiin tärkeä oppitunti julkisen tilan ja yhteisyyden vapaudesta: ainoastaan moneus mahdollistaa tänä päivänä julkisesti sovittujen sääntöjen, reittien ja ideologisten esteiden ylittämisen – liikenneruuhkassa yksin seisova ja liikennettä yksinään tukkiva on sen sijaan joko hullu, anarkisti tai jokin muu valikoitava ja arbitraari kategoria. Moneus puolestaan ei väistä, eikä tunne häpeää, ja kun moneus kytkeytyy sisällölliseen kriittisyyteen, se voimaantuu, osanottajat voimaantuvat. Samoin on laita muutoinkin mielenosoituskulkueessa: moneus on vapaa rönsyilemään, kulkemaan ristiin rastiin, keskellä katua, musiikin pauhatessa ja arjellisten sovinnaisuuksien menettäessä hetkeksi rajansa. Moneuden voimaantuminen tarkoittaakin tällöin ymmärrystä siitä, että julkinen tila – samoin kuin julkinen tieto – kuuluu kaikille. Se on yliopistoväellisen moneuden ensimmäinen toimintastrategia.

Moneuden taustalla on ajatus monadista, joka määrittyy toiminnan, ennen kaikkea toiminnan kokemisen kautta. Tämä kokemus kytkeytyy luomiseen, uuden avaamiseen. Siitä myös yliopistotoiminnassa on kyse: sen sijaan, että haluaisimme yksistään rikkoa sen tahtotilan, johon kokoomuslainen koulutuspolitiikka meitä on ajamassa, haluamme samalla luoda yliopiston uudelleen, avata siihen uusia mahdollisuuksia, kytkeä siihen eri näkemyksiä. Mielenosoitus sinänsä on myös tapa asettaa poliittinen ruumis käyttöön, saada keho puhumaan kieltä, jota vain yliopistoväki voi ymmärtää - ja kehon kautta yliopistollinen moneus oikeasti aktuaalistuukin, määrittelemättömänä voimana tai luomisen aktina. Yksikään hallintorakennuksen käytävällä yönsä viettänyt ruumis ei ole turha - särky ja ilo, jotka vievät kehonmitallisen tilaa käytävältä ovat nimenomaan moneutta, yliopistoväkeä itseään voimaannuttavaa vaikuttamista, toimimista, olemista.

Arvatenkin media hylkii moneutta. Syystä: se ei pysty ottamaan haltuun edellä sanottua, koska sanat ja palstatilat eivät riitä kuvailemaan moneuden tuhansia olemuksia ja kuitenkin yhtä, yhteistä päämäärää, jota lähestytään paitsi tiedon myös kokemuksen kautta. Eikä kyse ole pelkästään riittämisestä: media ei pysty siihen. "Keskittymisen ja yksikielisyyden organisoimisen myötä televisiosta tulee kone, joka muodostaa enemmistöjä, luo keskivertoihmisen ja muodostaa subjektiivisuuden standardeja, jotka kumoavat kaiken muutoksen ja asettuvat vastustamaan ainutkertaisuuksien sommitelmia ja niiden vähemmistöistä sikiämistä", kirjoittaa Maurizio Lazzarato. Yksikään tiedotusväline ei pääse käsiksi kokemukseen - ja se on nähtävä aseena, mahdollisuutena, itse luotuna ja asetettuna toimintatilana. Televisio puhuttelee yleisöä, mutta yrittäessään ammentaa tietoa yleisöstä se epäonnistuu aina kokemuksen tasolla.

Muiden yliopistollisten toimintastrategioiden suhteen uskoisin, että vahvempaa yhteenkuuluvuutta ja yhteistoimintaa ylipäätään saataisiin aikaan näinä viikkoina yliopistoväen jalkautumisen karnevalisoimisella: tulevan toimintapäivän, perjantai 13. päivän ei tulisi olla itkun ja hautajaisten, vaan ilon, naurun ja naurettavaksi tekemisen juhla. Se, mikä Helsingissä aktuaalistui 19. päivä kuluvaa kuutta, nimittäin lähes karnevalistinen mielenosoituskulkue ja sitä seurannut hyväntuulinen ja operatiivinen valtaus, tulee toistettaman, laajennettaman ja esiintymän entistä suurempana. Yliopistoväen mieliin on saatava nurinnauramisen hauskuus, nauru, joka pudottaa Virkkuset ja Wilhelmssonit alas palleiltaan ja kääntää asetelman päinvastoin, ylä- ja alapuolen nurinpäin. Jos Virkkunen puhuu mitä sattuu ja naurattaa meitä, naurakaamme vielä kovemmin! Vastakkainasettelu vakavan ja huolestuneen yliopistoväen ja toisaalta pihalla päästään ja siksi hymyilevän opetusministerin välillä on murrettava purkamalla tämä asetelma. Tämä onnistuu - samoin kuin median huijaaminen ja konsensuksen tavoittaminen - tekemällä yliopistoväestä karnevalistista ja houkuttelevaa moneutta, johon suuri yleisö, epäröivä osa yliopistolaisista ja lopulta kaikki yksittäiset monadit, kokemukselliset pinnat haluavat liittyä. Luvassa ei ole taistelu, vaan nurinnauramisen karkelo.

Kuvat: MR.

Muutos. Nyt.

Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta (2007) on tärkeä kirja huolimatta siitä, että se on "helppolukuinen" eli populaari ja "subjektiivinen tietokirja"; Toiviainen kertoo paitsi ilmastonmuutosteoreemoista myös omasta taipaleesta tunteikkaasta arkkitehtiopiskelijasta tiedetoimittajaksi. Kirja on tärkeä nimenomaan helppolukuisuutensa takia ja mieluusti näkisinkin ihmisten poimivan sen Seven-pokkaripainoksen Prismoista mukaansa - myös informatiivisuudessaan se on tuiki tärkeä ja lähentää subjektiviteetillaan kuluttajaa ja ilmastonmuutosta. Toiviainen ei synkistä teemoistaan huolimatta valita ja nau'u, vaan esittää ainoastaan eri alojen asiantuntijoiden avulla, että ilmastonmuutos on jo käynnissä ja toisin kuin luullaan, sen dramaattiset tapahtumasarjat ovat paljon lähempänä kuin haluamme uskoa.

Suomalainen ilmastokeskustelu onkin ollut läpi vuosien jokseenkin tyynnyttelevää, sävyä "kyllä Suomi selviää", mutta jotain kertoo asiasta, että Toiviaisen mukaan sekä Ilmatieteenlaitos että WWF ja Greenpeace ovat ottaneet kannakseen olla paljastamatta kaikkea ilmastonmuutoksen seurauksista, jotteivät totuudet ja todennäköisyydet aiheuttaisi "tavallisissa kansalaisissa" liikaa psyykkisiä vammoja ja hysteriaa. Sen lisäksi, että ilmastoskeptiset yritykset (mm. auto- ja öljyteollisuudesta) ovat perustaneet maailmoilla omia haarakonttoreitaan perustelemaan ilmastonmuutoksen perättömyyttä muoti-ilmiönä, hallitusten varsinaiset toimet ovat olleet - ja todennäköisesti tulevat olemaankin - jokseenkin ponnettomia, enkä valitettavasti jaksa uskoa, että edes Kööpenhaminan ilmastokokous joulukuussa 2009 tulee muuttamaan mitään. Todennäköisempää onkin, että kukin maa pyrkii pitämään huolta omista eduistaan, teollisuutensa pärjäämisestä. Samaten moni eurooppalainen laittaa toivonsa nyt Amerikan uuteen presidenttiin Barack Obamaan myös ilmastonmuutosasioissa, mutta tuudittautuu mielestäni näin siihen uskoon, että yksi ihminen saisi aikaan radikaaleja muutoksia maansa ja koko länsimaan infrastruktuurissa. Jos se energia, joka laitetaan tällä hetkellä vallitsevan järjestyksen - lue: tuhokulttuurin - ylläpitämiseen, käytettäisiin uuden ideoimiseen me kenties, kenties voisimme selviytyä. Nyt kuitenkin katsomme, että tuhoavan työn etsiminen ja tarjoaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin tuleva eloonjääminen samoin kuin katsomme, että ihmisen vapauteen kuuluvat autot ja sekaruoat. Jos edellä mainittua ideointia ei aleta pian toteuttaa, tulemme vielä tällä vuosisadalla näkemään vielä paljon pakottamista, rajoittamista, sodankäyntiä ja terroria.

Mahdollisesti kouriintuntuvin osuus Toiviaisen kirjassa hänen hahmottelemansa "maailmanlopun anatomia", joka alkaa näillä kohdin (siis 2010-luvulla) kiihtyä ja huipentuu vuosisadan puoleenväliin, jolloin läntinen talousjärjestelmä viimeistään romahtaa usean asteen lämpenemisen, vedenpinnan nousemisen, kuivuuden, epidemioiden ja lopulta ydinonnettomuuden tuloksena (sivukaneettina huomattakoon, että ääliökin ymmärtää, kuinka väistämätön ilmastonmuutos nostaa merenpintaa - mikä kannattaisi muistaa ydinvoimaa ylistäessä). Toiviaisen skenaariossa 2040-luvulla "kaikkialla yhteiskunnat syöksyvät massatyöttömyyteen, kun muun muassa turismin, viihdeteollisuuden, rakentamisen, designin ja stailaamisen, raskaan teollisuuden, elektroniikan ja tietotekniikan, kaikenlaisen yleisen konsultoinnin sekä rahoitus- ja mainosalan ammattilaiset tyhjän päälle. Kysymys on yhtäkkiä eloonjäämisestä." (2007/2008, 332.) 60-luvulla yleistyy äärimmäisenä hätäkeinona kannibalismi ja 2070-luvulla, kun ilmaston on lämmennyt vuoden 1990 luvuista 4,3 astetta, ihmisrotu poistuu maan päältä.

Toiviaisen apokalyptiikka voi herättää jossakussa hilpeyttä, mutta kannattanee silti tarkastella tuota hilpeyttä - mitä hauskaa asiassa oikeasti on? Onko hilpeys vain kalvakka yritys peitellä mahdollista totuutta? Omasta puolestani sanonkin, että vaikkei välttämättä asiat etene Toiviaisen kuvaamalla vauhdilla, olen varma, että sadan vuoden haarukalla tulemme kokemaan ennennäkemättömiä kauheuksia. Siksi varustautuminen on aloitettava nyt. Ja kun tämän näkemyksen vavistamana lukee kokoomuslaisten tietämättömiä jokelluksia ja pölkkypäisiä möläytyksiä, ei enää edes naurata. Kulttuurin on muututtava nyt, eikä kompromisseihin ole enää varaa.

Leikkikouluja ja mulkosilmäkoiria

Sain Klementiiniltä kutittelun, josko avaisin meemipostauksen muodossa hiukan valokuvakansiotani, ja arveli näkevänsä luontokuvan. Mutta mihinpä koira karvoistaan ja kujeistaan pääsisi!

Otos on osa laajempaa kuvasarjaa, jonka keskiössä on sisarenpojalleni hankittu ristiäislahja, seesaminsiemenistä ja kierrätystekstiileistä koostettu mulkosilmäkoira. Sisareni perhe on kissaihmisiä, joten päätimme antaa jannulle myös hiukan erilaisen samastumiskohteen tulevaa elämää silmälläpitäen: enemmän eläimiä, vähemmän autoja. Lahjaa täydentää lupaukseni ottaa tulevaisuudessa poika yhdeksäksi päiväksi ja yhdeksäksi yöksi luoksemme, jolloin hänet initioidaan - kuten kunnon Odin ainakin - olemassaolon syviin mysteereihin. Tätä rupeamaa saanen kuitenkin odottaa vielä vuosikausia.

Itse kuva selittyy siis sarjana, jossa mulkosilmäkoira - en muista, minkä nimen koira sittemmin sai - vieraili kotonamme ja vaati kaiken huomiomme (sarjan kuvat on ripoteltu alle). Koira on tosiaankin sisäistänyt huomiotalouden säännöt!

Koska mulkosilmäkoiran funktiot lahjana olivat siis olla ennen kaikkea lapsen leikkimisen tukena, vastapelaajana, mutta toisaalta hiukan pedagogisetkin - ohjata lasta samastumaan leikin kautta enemmän eläimiin kuin myöhemmällä iällä paljon petollisempiin kapineisiin (joskin tiedän, että tuskin voin välttää näkemästä pojalla jonain päivänä leikkiautoa, onhan hän poika ja pojalla poikien leikkikalut) - ensimmäisen sivuuttaen keskityn seuraavassa koulutukseen, jota tovi sitten sivuttiin paitsi arkielämän myös eräässä tämän blogin keskustelussa ja joka on muutenkin nyt - näinä yliopistolakiuudistuksen aikoina - tapetilla.

Vastikään julkaistu Into-pamfletti Koulu ja valta (toim. Martina Reuter ja Ruurik Holm, 2008) on saman vasemmistolaisen ajatushautomon jälkeä kuin taannoin, aivan mainio, Vasemmisto etsii työtä (2008), joskin huomattavasti epätasaisempi ja heppoisempi. Aiheesta olisi saanut paljon kattavamman ja siksi onkin harmi, että kelvollisen pamfletin mahdollisuudet on ruutattu liian lyhyiksi kirjoituksiksi, joista osa keskittyy harmillisesti hyödyntämään vanhoja iskulauseita uusliberalismista ja markkinakapitalismista. Toki nekin koskettelevat koulumaailmaa, mutta osa näistä huomioista on jo kirjattu aikapäivää sitten.

Kuitenkin jo toimittajien esipuheessa mainittu kanta on hyvä: "Vanhemman ja opettajan tehtävänä on tukea oppilaan kasvua itsenäiseksi yksilöksi ja sen kautta vähitellen vapauttaa hierarkian alistavista piirteistä" (2008,6). Tälle näkökulmalle on tilausta, sillä olemme siirtyneet kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan ja yhä enemmän myös koululaitos nähdään markkinatalouden osana, jossa koulutetaan tulevia työntekijöitä pitämään kilpailukykyä ja kansantaloutta korkealla ts. olemaan osa täysiaikaisia ja osapäisiä jäseniä tuhoavassa kulttuurissa. Kansakoulumainen "opettaja hakkaa karttakepillä kuritonta lasta ja kaikki oppivat"-koulu on muuttunut vertaisarviointien, itsearviointien ja kaikenlaisten arviointien kautta tapahtuvaksi kontrolloiduksi ohjaamiseksi, joka Juha Suorannan tekstin pohjalta on muuttamassa myös yhteiskuntaamme sosiaalisesti entistä fasistisemmaksi (ks. esim. 2006, 34-35). Suorannan tärkeä huomio onkin, että toisin kuin oikeistolainen puhunta vakuuttaa, suomalainen menestystarina ei pohjaa yksittäisiin huippuosaajiin, vaan koko kansan suhteelliseen laajaan kouluttautumiseen. Sen suhteen minusta näyttääkin, että koululaitoksessa entistä tarkemmin harjoitettu syynittäminen, kontrollointi palkitsemalla julkisesti eliittilukioita, huippuarvosanojen saaneita ja muita osaajayksilöitä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mistä poliittinen puhunta käyttää mielellään nimeä "kansallinen menestystarina".

Siksi Koulu ja valta -pamfletin parasta antia onkin Megafonissa ja Tutkijaliiton erinomaisessa Polemos-sarjassa mukana häärivän Mikko Jakosen kirjoitus "Koulu tietokapitalismissa", joka kylläkin toistelee jo aiemmista Polemos-julkaisuista tuttuja teemoja, mutta asettuessaan näin uuteen yhteyteen tarjoaa tärkeän vastapuheenvuoron yleisemmälle, valittavalle vasemmistolle. Siinä Jakonen jakaa näkemyksensä prekaarista aivotyöstä, joka on jo syrjäyttänyt metallityöläisen ensisijaisena riistettävänä. Lainaan pitkän ja tärkeän kohdan Jakosen kirjoituksesta:

"Sosiaalinen liikkuvuus ja luokkaretket ovat menneisyyden liikkeitä, nykyisyyttä on prekariaatin keskinäinen kilpailu harvoista ja huonopalkkaisista töistä, jossa yksi jos toinenkin paukauttaa päänsä laajentuneen luokkajaon lasikattoon. Korkea koulutus ei takaa mitään, eikä akateeminen loppututkinto ole arvopaperi, johon kannattaisi investoida korkeakorkoista opintolainaa. Suuri osa nuorista tietotyöläisistä kokee tilanteen ahdistavaksi, mutta sopeutuu kuitenkin kiukuttelematta vallitseviin olosuhteisiin.
Hyvä elämä saa odottaa toisia aikoja, arkinen pärjääminen ja selviytyminen astuvat etualalle. Elämäksi muuttuneen työn laajenevia ja supistuvia rajoja paetaan reppureissuille, huumeisiin tai arkisemmin vain DVD:n ja kaljapullon pariin. Työkyvystä, tuosta ainoasta todella tärkeästä asiasta, pidetään huolta kuntosaleilla niin kauan kuin jaksetaan.
Yleisin prekaarin aivotyön aiheuttama tauti on loppuun palaminen ja masennus, jolloin ruumis ilmoittaa käyttäjälleen kuolevaisuudestaan ja työstä kieltäytymisen tarpeesta. Työelämä ei kuitenkaan pidä työstä kieltäytymisestä, vaan syöttää aivoille ennätysmäärän masennuslääkkeitä - ainoastaan siksi, että kaikki aivot tarvitaan tuotantoon, vaikka kaikille ei siitä makseta.
Koska tietoa ei voida ulkoistaa ja anastaa ihmisistä erillisiksi, on ihmisestä tehtävä "sopiva" ja funktionsa täyttävä osa suurta ihmiskonetta, kapitalistista Leviathania. Tietty määrä itsenäisyyttä, luovuutta ja oma-aloitteisuutta sallitaan, mutta innovaatiot ja ja irtiotot täytyy tehdä vallitsevan järjestelmän puitteissa. Kysymys ei kuitenkaan ole enää tiedostavasta kansasta, vaan hyvin toimivasta, täysin sosiaalistuneesta kapitalistisesta koneesta, jossa jokainen tekee pikkupätkinä osansa ja muuten pitää mölyt mahassa. Tämä ihmiskone on jännitetty vain ja ainoastaan lisäarvon tuotantoon ensisijaisesti ihmisen tietokykyjä hyväksi käyttäen." (2008, 44-45.)

Huippuosaajia syntyy siis kontrolloimalla koulutettavan kasvua oikeaan suuntaan. Peruskoulumallin purkaminen tekemällä lapsista persoonia kääntyy päälaelleen: jos vanha oikeistolainen puhunta pilkkasi peruskoulua tasapäistäväksi (kuten Sari Vesikansa pamfletin avaavassa kirjoituksessa väittää oikeiston tehneen) ja osin sitä tekivät myös muut individualismia ylistävät tahot, nyt parikymmentä vuotta kestävä persoonantuotanto tuottaa liukuhihnana maistereita ja tohtoreita, modernia "persoonallista" ja "luovaa" aivovoimaa, joiden pahoinvointi alkaa näkyä, mitä enemmän se tästä vielä kurjistuu.

Siksi onkin kiinnostavaa, kuinka Helsingin Sanomat joitakin päiviä sitten Koulutusliitteessään (HS 4.2.) julisti ammattikoulun voittavan tällä hetkellä lukion kilpailukyvyssään. HS:n toimesta Suomen Gallup oli haastatellut yli tuhatta yli 15-vuotiasta suomalaista. Tutkimus jakautuu kahteen osaan, jossa toisessa kysyttiin "Jos olisit peruskoulun päättävä koululainen, mihin jatko-opiskelupaikkaan hakeutuisit?" ja "Mihin omien lastesi tulisi hakeutua peruskoulun jälkeen?" Vastaus oli yllättävä. etenkin miesten kohdalla vastaaja olisi valinnut ensimmäisessä kohdassa ennemmin ammattikoulun kuin lukion, mutta samanaikaisesti mieluummin halunnut lapsensa menevän lukioon. Jakosen profetoiman suunnan suhteen ensimmäinen osa gallupin kysymyksestä on jossain määrin lohduttava. Jos haluamme nähdä suoran yhteyden lukion valitsemisen ja aivotyöläisen välillä, ammattikoulun valitseminen voi olla hyväkin vaihtoehto, myös kansallisen menestystarinan "ekologistamisen" vuoksi. Väitän kuitenkin, että tällöin kansallinen sivistystehtävä ei toteudu. Kasvaminen tietoiseksi vallan rakenteista, kriittisyys ja irrottautuminen "vanhempien totuuksista" alkaa kunnolla vasta peruskoulun jälkeen. ja tietääkseni ammattikoulussa ei ole aikaa sivistää, ainoastaan kouluttaa. Mahtavan esimerkin koko kuvasta tarjoaa Sean Pennin elokuva Into the Wild (2007), jonka tosipohjaisessa kertomuksessa päähenkilö Christopher McCandless käy collegen huippuarvosanoin loppuun, valehtelee vanhemmilleen jatkavansa yliopistoon, polttaa rahansa, hävittää omaisuutensa ja lähtee kiertolaiseksi päätyen Alaskaan. Sivistyneen maailman näkökulmasta tällainen aivotyön hukkaan heittäminen on tietenkin järkyttävää, mikä näkyy jatkuvasti pojan vanhempien huolestuneina kasvoina, yksityisetsivän palkkaamisena, pojan suoranaisena ajojahtina. Pojalla, Alexander Supertrampilla - kuten hän itseään nyt kutsuu - ei ole kuitenkaan aikomustakaan palata osaksi sivilisaatiota ja sen "helppoa elämää", mikä tosiasiassa tarkoittaa kouluttautumista (myös vuonna 1992, johon elokuva sijoittuu).

Tosiasiassa McCandless tekee osittain juuri sen, mitä nykyisen aivotyöläisen tulisi tehdä: pyrkii tiukempaan olemassaoloon niiden asioiden kanssa, jotka ovat ekologisesti ja eloonjäämisen kannalta tärkeitä. Kuten Jakonen kirjoittaa:

"Tietokapitalismin olosuhteissa on entistäkin tärkeämpää, että koulu ei tähtää hyvin toimivan, viattoman tietokoneen tuotantoon, vaan autonomisen ihmisen kasvun tukemiseen. "Skolen" - kreikaksi skholeion - pitää olla vapauden ja autonomian rakentamisen paikka. Itsenäinen ihminen kieltäytyy liiasta yhteiskunnalliselle, mentaaliselle ja ympäristön ekologialle tuhoisasta työstä ilman pelkoa ja tietää, että myös muut itsenäiset ja vapaat ihmiset tukevat hänen päätöstään. Ilman tällaista muutosta on koulunkäynnin ja koulutuksen mielekkyys asetettava harkintaan, sillä yhteisömme, mielemme ja ympäristömme, eivät kestä enää yhtään viatonta sukupolvea, jotka eivät osaa pitää huolta toisistaan ja itsestään." (emt., 48-49.)

Juuri näin! Annika Luther lainaa myöhemmin lukiokoulutuksen opetussuunnitelman perusteita, jotka Opetushallitus laati 2003: "Lukio-opetuksen tulee kannustaa tunnistamaan julkilausuttujen arvojen ja todellisuuden välisiä ristiriitoja sekä pohtimaan kriittisesti suomalaisen yhteiskunnan ja kansainvälisen kehityksen epäkohtia ja mahdollisuuksia" (emt., 78). Vaikea uskoa, että tällainen kehotus tulee "ylhäältäpäin", mutta yhtäkaikki,se on totta, eikä koske vain lukio-opetusta. Toisen asteen oppilaitosten on turvattava nuoren mahdollisuudet toimia autonomisesti ja tarvittaessa myös kyseenalaistaa koko järjestelmä, jollei siitä koidu hengenvaarallisia tilanteita ja jollei se ole elämää kunnioittavaa. Niinikään on annettava mahdollisuudet irrottautua tuhon kulttuurista ja luoda uusia mikromuotoja terveemmälle kulttuurille, jos yksilö sen asiakseen kokee, ilman että byrokratia, koululaitos tai mitkään yhteiskunnalliset instituutit sitä rajoittavat. Maaria lainasi tähänkin liittyen tärkeän kohdan viime päivinä esillä olleesta Antti Salmisen, Tere Vadénin ja Juha Suorannan Tulevasta yliopistosta (2009): "Perustulo luo vieraantuneen markkinajärjestelmän ulkopuolelle autonomisen alueen, jolla ihmiset voivat elää elämäänsä ei mitään varten. [...] Perustulo ei ole tukiainen eikä almu, vaan jokaiselle kuuluva luovuttamaton oikeus.[...] Perustulon avulla ihmisillä on mahdollisuus myös vapaaehtoiseen köyhyyteen".

Emme toisin sanoen tarvitse niinkään vallan vahtikoiria, instituutioiden kontrollia, vaan enemmän mulkosilmäkoiria, itsenäisesti ajattelevia, autonomisia olentoja ja tämän suuntauksen edesauttamiseksi koulutuksessa vallalla oleva persoonantuotanto, jossa koulutettavasta kerätään kaikki aivotyöläisen potentia ja ruokitaan sitä, on muutettava entistä vapaammaksi, arvosanattomaksi leikkikouluksi.

P. S. Meemin säännöt ovat siis seuraavat:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Haastankin jatkamaan seuraavat blogit: Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka, Maanalainen aurinko, Hirtetty ja Se kaluaa samaa luutaa.

Äänen kuunteleminen

Supersilent on norjalainen yhtye, joka improvisaatiossaan yhdistää mm. free jazzia, klassista avantgardea ja elektronista musiikkia. Yhtyeen muodostavat trumpetisti Arve Henriksen, useita ambient-kiekkoja tehnyt Helge Sten (aka Deathprod) sekä rumpali Jarle Vespestad ja kosketinsoittaja Ståle Storløkken. Supersilent on julkaissut tietääkseni kahdeksan levyä, joista jokainen on nimetty pelkällä järjestysnumerolla, samoin kuin kappaleetkin: esimerkiksi levyllä 4 (1998) kappaleet järjestäytyvät välille 4.1-4.7. Myös yhtyeen ulkomusiikilliset puitteet, tässä tapauksessa levyn kannet, ovat hyvin riisuttuja: jokaisen levyn kannet koostuvat samalla fontilla painetusta yhtyeen nimestä, levyn numerosta ja muutamista äänitystiedoista. Kansien värit vaihtuvat, mutta juurikaan kuvia ei esiinny (poikkeuksena tiettävästi vain se, että levyllä 1-3 on sisälehdellä kuva sotkeutuneista piuhoista). Myös Supersilentin levy-yhtiön Rune Grammofonin eräänlaisena tavaramerkkinä niinikään tietyissä puitteissa yhdenmukaiset kannet (samanlaiset fontit, samanlaiset digipackit) korreloivat oivallisesti yhtyeen imagoon.

Supersilentin improvisaatiolta voi periaatteessa odottaa mitä tahansa ja esimerkiksi muistikuvani yhteispakettina julkaistuista kolmesta ensimmäisestä levystä 1-3 (1997) on melko raaka ja äänentoistollisesti raastava. Musiikillisesti se läheneekin jonkinlaista noisen ja free jazzin yhdistelmää. Sen sijaan levy 4 on huomattavasti aiempiaan seesteisempi, kun taas 6 (2003) on jotain näiden välimaastosta. Siksi Supersilentin musiikkia ei kannata toistaa olosuhteissa, joissa ei sitä voi ottaa vastaan: väsyneenä, raakoja ääniä kaihtavana. Supersilent ei ole mitään muzakia. Siinä mielessä yhtyeen sointi vaatii kuulijaltaan täyttä avoimuutta (edellyttäen siis myös, että kuuntelija tutustuu yhtyeen levytykseen ensimmäistä kertaa), mikä yleisemminkin on lopulta se kaikkein otollisin metodi lähestyä musiikkia: vapautunut, ennakkoluuloton avoimuus.

Hienoa kuuluu olevan myös bändin sisäinen kemia. Yhtyeen jäsenet eivät keskustele keskenään musiikista, eivät harjoittele, eivätkä sovi mitään varsinaisia soinnillisia linjoja. Debyyttialbumi 1-3 oli seurausta tuntikausien vapaasta improvisaatiosta, jonka jäsenet käynnistivät huomattuaan ensiesiintymisensä Bergen Jazz festivaaleilla 1997 onnistuneen (johon he eivät myöskään millään tavalla harjoitelleet). Mitään päällenauhoituksia bändi ei hyödynnä, vaan kaikki ruutataan ulos yhtenä audioviruksena, elävänä kudosmassana, myös studiossa.

Arve Henriksen kuitenkin toteaa yhtyeen haastattelussa, ettei edes heidän kaltainen vapaaseen improvisaatioon pohjaava yhtye voi täysin vapautua rajoista: jäsenet tuntevat toisensa hyvin (Steniä lukuunottamatta bändi on soittanut keskenään vuodesta 1989) ja siksi heille on muodostunut musiikillisesta suunnasta kulloisessakin soiton hetkessä intuitio. Tuo intuitio on tietenkin - Henriksenin kantaa selventääkseni - intuitiota peirceläisessä mielessä: esirationaalinen toimintavalmius, jossa tulevat valintatilanteet (abduktio) kohdataan esikielellisesti esiymmärryksessä. Supersilentin jäsenille on toisin sanoen kasvanut kuin uusi elin: tiedostamattomassa operoiva kyky yhdistellä ympäristön - tässä tapauksessa äänten ja jäsenten tuottamien muiden avujen - ärsykkeitä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi, joihin reagoida.

Jarle Vespestad toteaa samaisessa haastattelussa Henriksenin soittavan nykyisin yhtenään rumpuja. Henriksenin vastaus tähän on uskomattoman ylentävä: "I can't play the drums, but I use it as a soundbank. It's great that I can do that." Punk-musiikin soittotaidottomuudesta on kuitenkin Supersilentin sointiin pitkä matka, sillä soundipankin käsite korottaa itse äänen muita tekijöitä (rytmi, iskevyys, asenne jne.) korkeammalle. Olen itsekin opetellut käyttämään ääntäni ja yrittänyt sitä kautta tutustua paitsi itseeni myös ääneen. Ihmisen kyky tuottaa ääntä on tietyssä mielessä energian tuottamista, mikä onkin seikka, joka valaisee huomattavasti myös kaikkia muita arkisia käytäntöjämme. Tärkeämpää kuin äänen tuottaminen on silti kuunteleminen, niin äänen kuin itsensäkin kuunteleminen. Siinä Supersilent tarjoaa tärkeän apuvälineen.

Lakritsipeniksen varjo

En voi olla ajattelematta Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan esseetä Georg Henrik von Wrightistä ja lakritsipeniksestä, kun lukee tuon kulttuurikonsensuksen omakseen ottaman valtionfilosofin tekstikokoelmaa Humanismi elämänasenteena (1978/1987). Jos vaikkakin von Wrightin varsinaiset ansiot ovatkin analyyttisen filosofian alalla, josta en muutenkaan erityisemmin perusta, hänen kulttuurikritiikkinsä on täysin ponnetonta, onnetonta ja hedelmätöntä.

Surullisinta antia on esimerkiksi kokoelman loppuun jätetty esitelmä ihmisestä, tekniikasta ja tulevaisuudesta, jossa von Wright kirjoittaa kuin lukiolainen itsestäänselvyyksiä, kuinka "teknologian kehitys meidän vuosisadallamme on syvällisesti vaikuttanut ihmisten elinehtoihin ja elämäntyyliin ja muuttanut niitä kaikkialla maapallolla" (1978/1987, 180) ja "tekninen kehitys koetaan itsetarkoitukseksi, ei asiaksi jota ohjailemme, vaan joka sokeasti ohjaa meitä tuntemattomaan päämäärään" (emt., 182). Von Wright edustaa juuri sitä saamatonta filosofipolvea, joka tyytyy tarkkailemaan, kuinka "legitimaatiokriisi" etenee ja arvioimaan uudelleen "ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, joka näyttää olevan tärkein meidän päiviemme ihmiskunnalle annettu älyllinen haaste". Von Wright pitää penkistään kiinni, vaikka huoneen seinät kaatuisivat, maailma hajoaisi ympäriltä. No, von Wright onkin omaksunut "humanismin elämänasenteena", joka tarkoittaa "sen puolustamista mitä sanotaan ihmisen parhaaksi. (Engl. "the good of man", saks. "das Wohl des Menschen".)" (emt., 165). Tämä "ihmisen paras käsittää kaiken, mikä on hänelle hyväksi ja mikä tekee hänelle hyvää" (emt., 165). Mikä onkaan harmillisempaa kuin selitellä sitä, miksi oman navan tuijottelu on niin kivaa ja olla kysymättä, miten hyvä määrittyy suhteessa muihin eläviin olentoihin?

Osaa von Wright kuitenkin näennäiskritiikkinsä. Tekniikka kärsii legitimaatiokriisistään, ekologia on tulevaisuuden kysymys jne. Joka toisessa lauseessa filosofimme on kuitenkin selvästi innoittunut teknologian eduista ja pitää mielettömänäkin ajatusta, että alkaisimme rajoittaa "teknologista imperatiiviamme", teknologisen kehityksen olemukseen "kuuluvaa 'autonomiaa' eli omaa 'logiikkansa', johon yksilöiden toiminta tai toivomukset eivät sanottavasti vaikuta" (emt., 181). Kauhistelu ei esimerkiksi tietokoneiden maihinnousun suhteen kuulemma auta, "kun puolijohdeteknologian kehityksen seurauksena nk. mikroprosessorit ovat valloittaneet työelämän" (emt.,181).

Teknisen kehityksen legitimaatiokriisin pohja on von Wrightin mukaan varhaisemmassa kysymyksessä ihmisen, luonnon ja jumalan suhteista, joka edelleen pohjaa juutalais-kristilliseen kulttuuriperintöön. Uskonpuhdistuksen jälkeen ihmiskunta on hiljalleen etääntynyt kirkon opeista sikäli kuin kirkko on menettänyt valtaansa. Tilalle on astunut teollistuminen ja luonnontieteellisen maailmankuvan esiinnousu. Pelastaako tällainen itsestäänselvyyksien latelu ketään? Von Wrightin kaltaiset akateemikot äityvät näillä seisomilla natustelemaan juurikin sitä, kuinka tällaisia syitä on etsittävä, mutta ketä oikeasti auttaa, vaikka tutkisimmekin kirkollisiin julistukseen sisältyneen tällaisia ideoita? Miksi kukaan tuhlaisi omaa ja muiden aikaa natustelemalla itsestäänselvyyksiä muuten kuin hidastaakseen meitä ymmärtämästä, mitä on tehtävä nyt, mikä on tämänhetkinen historiallinen tilanteemme ja mitä voimme tehdä parantaaksemme kosmologista koherenssiamme, harmoniaa ihmisen, muun luonnon ja jumalten suhteen? Von Wright katsoo kuitenkin mieluummin taakse kuin eteen, mikä näkyy ja kuuluu kauas, sellaistahan on kiivetä perse edellä puuhun - vaikka mieluummin von Wright kääntyy selin pohtimaan kuin Pasilan Pekka Routalempi kuinka "jännä juttu tämä ekologia on", kun hänen palkkaamansa metsuri kaataa tuon puun.

Sanalla sanoen von Wright haluaa tukea vätysmäistä puoluepolitikointia, joka tuomitsee yhteiskunnallisen muutoksen niissä määrin kuin se ei ole hänen ja hänen kaltaistensa ajamaa. "On turha toivoa ja väärin vaatia, että ihminen lakkaisi harjoittamasta tiedettä ja luopuisi teknologiasta. Ne ovat saavutuksia, jotka kestävät niin kauan kuin on olemassa sivistystä eikä ihmiskunta vaivu takaisin villin asteelle." (emt., 161) Ja samaan aikaa filosofi saarnaa "ihmisen parhaasta"! Miten yössä täytyy edes Minervan pöllön olla, ettei ymmärrä jaottelun villiin ja sivistykseen pohjaavan ennen kaikkea ylimielisyyteen ja tietämättömyyteen, filosofiaan joka perustuu vain "kasvukauden pituuteen"?

Jopa 1960-luvun opiskelijatoimintaan von Wright ottaa aikuisen miehen etäisyyttä:

"Vain vähän aikaa sitten nosti sama lohikäärme päätään länsimaissa - kenties ennakoiden paloa, joka ei vielä ole kasvanut täyteen loimuunsa. Tällöinkin muodostivat nihilismin purkaukset synkän varjon, joka liittyi aitoihin edistyspyrintöihin. Opiskelijat, jotka Pariisissa taistelivat barrikadeilla levottomuuksien loppuvaiheissa 1968, olisivat voineet ilmaista poliittisen ohjelmansa samoilla sanoilla kuin aikanaan Ukrainan mahnovtšina: 'Vain kumoamalla kaiken hallitusvallan, kieltämällä auktoriteetit, tekemällä lopun kaikista esivallan poliittisista ja taloudellisista valheista - tuhoamalla valtion ja kumoamalla yhteiskunnan voimme perustaa todellisen työläisten ja talonpoikien neuvostovallan ja toteuttaa sosialismin.' Tällaisesta kielteisestä menettelystä ei kuitenkaan ole tuloksena regnum hominis, vaan ihmispeto Calibanin yleismaailmallinen pakkovalta. Siksi täytyy taistelun, jota humanismi käy ihmisen vapauttamiseksi sorrosta ja vääryyksistä, samalla kohdistua meissä piileviin 'inhottaviin nilviäisiin', holtittomaan kielteisyyteen, joka uhkaa syöstä ihmisen uuteen ja entistä pahempaan orjuuteen." (emt., 167-168.)

Hyvä on, sosialismi on ehkä epäonnistunut eri kokeiluissaan monissa maissa, mutta nähtävästi kaikki poliittinen toiminta, joka ei ole nykyisenkaltaista valtionalaista ja sen demokratiakäsitystä tukevaa, on von Wrightille kauhistus. Filosofimme leimaa samalla kuvailulla useat erilaiset muutosvoimat pakkovaltaan ihmisiä ohjaavaksi taantumuksellisuudeksi. Ja kielteisyys! Hyi hyi, kielteisyys on iljettävä nilviäinen, joka on listittävä, riippumatta siitä, mihin se kohdistuu! Von Wright ei näytä haluavan ymmärtävän, että kielteisyys tarkoittaa monissa kohdissa tarpeellista, sellaisen paikan hakemista, joka olisi harmonisempi suhteessa muuhun luontoon ja jumaliin. Von Wright onkin nähtävästi oiva kristitty, kunnon kulttuuriperijä, joka pitää humanistisesti itsestäänselvyytenä ihmisen oikeutta käyttää luontoa hyväkseen. Teknologia ei tässä yhtälössä ole haitallista, vaan kuten todettua, ihmiselle hyödyksi ja hyväksi. Saavutetuista eduista ei luovuta, piste - vaikka se tuhoaisi meidät ja kaiken ympäriltämme.

Edellä esitetty on tietysti ristiriidassa sen kanssa, että "humanisti on valmis sanoutumaan irti kaikesta, mikä rajoittaa tai kahlehtii ihmisen mahdollisuuksia elää ihmisarvoisesti. Hän tietää kuitenkin myös, että nämä mahdollisuudet voidaan toteuttaa vain humaanisen, ihmisen parhaasta huolehtivan ja siitä oikeutuksensa saavan järjestyksen turvin" (emt, 172). Ainoastaan lainauksen loppu - sana 'järjestys' - särähtää korvaan. Erityisen luulotautinen ei tarvitse olla veikatakseen, että von Wright tarkoittaa tässä parlamentaristista demokratiaa ja valtion holhousta.

Huoli maailman tilasta on syvä. Kuitenkin yritykset, joissa yksilö murtautuu pois sekoavasta maailmasta, von Wright kokee kategorisesti surkeina vieraantumisen seurausilmiöinä.

"Joissakin se herättää sokeaa vihaa ja halua olemassaolevan yhteiskunnan hävittämiseen - kuten eräissä terroristiryhmissä. Toiset ovat pyrkineet romanttisesti pakenemaan todellisuutta - hyvänä esimerkkinä 1960-luvun hipit. Kuvaan kuuluvat myös monet yritykset pelastukseen johtavan 'sisäisen tien' löytämiseksi mystisten ja epäortodoksisten uskontojen avulla - mikä piirre ilmeni etenkin1970-luvun loppupuolen uususkonnollisuudessa ja uussubjektivismissa. Hyperrationaalisen teknologisen sivistyksemme toinen paradoksi on, että monenlainen taikausko ja irrationaaliset käyttäytymiskaavat ovat puhkeamassa sen rungosta kuin nopeasti kehittyvät syöpäkasvaimet." (emt., 187.)

Syöpäkasvaimet! Von Wright haluaa ihmisensä olevan ennen kaikkea rationaalinen humanisti, josta kaikki taikausko ja empatia on riisuttu pois. Mutta tämä ratio, joka on juuri teknologisen kehityksen takia vääristynyt, urautunut, välineellistynyt, vaatii pelastuakseen juuri näennäisen irrationaalisia käytänteitä, esimerkkejä, toimintaa joka ei toimi järjen, vaan aistin, luovuuden ja esteettisen ohjaamana. Vaikka von Wright on keskieurooppalaisine taideihanteineen estetiikankin ystävä, olemassa olevia taiteentekemisen muotoja hän ei halua tunnustaa, onhan von Wright ehta Minervan pöllö, nousee hämärän tultua, nostalgisoi, marisee menneen perään. Ianikuisen ja porvarillisen Mannin palvonnan sijaan tarvittaisiinkin tuhansia ja tuhansia taiteilijoita ja esteetikkoja, jotka tekisivät taidetta nimenomaan omaksi ilokseen, leikinkaltaisena toimintana, joka heijastuisi kaikkiin muihinkin käytänteisiin ja ongelmanratkaisutilanteisiin. Ne meidät pelastavat, ei Mannin haamu. Faustin natustelukin on enää porvarillisen valtiofilosofin turvallisuudenhakuinen ja kategorinen tuutulaulu, jonka sijaan von Wrightkin olisi voinut keskittyä toiminnan filosofiaan ellei olisi ollut niin rakastunut jaaritteluunsa ja itsestäänselvyyksiinsä. Ja lopuksi: mitä filosofiaa valtion suojeluksessa voi muka harjoittaa?

Oksennan pääministerin suuhun velkapommin ja muutoksen

Kumpi sekoaa ensin, ihminen vai maailma hänen ympärillään? Mikä on eettisen toiminnan perusta, kun maailma ympärillä näyttää hajoavan ja muuttuvan päivä päivältä kajahtaneemmaksi? Näyttääkin siltä, että ainoita ihmisen vapautumisen kannalta merkittäviä valintoja alkavat olla ne, joilla yksilö asettuu tietoisesti valtakulttuuriaan vasten. Vaikka nämä valinnat ovat myöskin hänen kuluttajan oikeuksiaan, katson että se, minkä yksilön eettinen omatunto katsoo oikeaksi on oikein, mikä edellyttää yksilön omatunnon jatkuvaa tarkkailua, eettisten tilanteiden punnitsemista ja oman aseman tiedostamista osana suhteiden verkostoa.

Ystäväni M:R:n mukaan kompromisseja ei nykyisessä ekologisessa murtumispisteessä tulisi enää tehdä esimerkiksi tilanteissa, joissa omatunto ja yhteisön vaalimat käytänteet asettuvat ristiriitaan. Katsoisin myös yleisemmin, että esimerkiksi tilanteissa joissa elävän olennon henki on edes potentiaalisesti uhattuna, ei ole "väärin" poiketa normeista, vaikka yhteisön jäsenet saisivatkin siitä mielipahaa. Niin ollen vaikkapa kieltäytymisessä maitotuotteista on kysymys ennen kaikkea omatunnon aktista, jossa ihminen kieltäytyy olemasta osa varastamista, kiduttamista ja murhaamista päivätoimenaan harjoittavaa maatalouskulttuuria. Tällainen syvä eettinen kieltäytyminen saa ehkä monien mielestä raittiusliikkeenkin sävyjä, mutta sen yhteydessä voidaan kuitenkin kysyä, miksi tukeutuisimme tässäkään kohtaa keskiarvottavan ja etiikassaan laimean valtakulttuurin "oikeaan" positioon ja alentuisimme hupailemaan marginaalisille moraalisaarnoille, joiden päämäärä on kuitenkin sama: ihmisen eettinen kasvu?

Tervettä järkeä voidaan tietysti käyttää: esimerkiksi lestadolaisuudessa ja monissa uskonnollisissa pienkulttuureissa oikeana pidetty ehkäisyn rajoittamatta jättäminen on elävien olentojen näkökulmasta "paha" (etenkin jos kulttuuri lokalisoituu keskellä öykkärimäiseen kuluttamiseen perustuvaa "hyvinvointi-Suomea") eikä voi olla ajattelematta kuin Pentti Linkolan pelastusveneparadoksia. Nämä "epähumaanit" äänenpainot joissa ihmisen "vapaus valita" synnyttääkö nolla, kaksi vai seitsemän lasta ovat uhkia ihmisen identiteetille ja tuottavat aina paljon kiivailua ja mielipahaakin, mutta jos elävien olentojen ja ekologian näkökulmasta jotain todella halutaan tehdä, on mm. syntyvyyttä alettava rajoittaa ja/tai samaan aikaan laskettava käsistä ne kulttuurimuodot, jotka kannustavat ylläpitämään nykyisyyttä.

Jo yhden sukupolven aikana tapahtunut kulutuksellinen yltymä yhdestä autosta kahteen ja kolmeen, yhdestä televisiosta viiteen, varusteltu ympäri vuoden lämpimänä pidettävä kesämökki ja vastaava kestämätön sijoittaminen kertoo karmeaa kieltään. Sekoamisen sijaan toivoisinkin, että ihminen aloittaisi itsestään tämän säännöstelyn sen sijaan, että odottelisi jotain pakotetta valtiota tai mikä pahempaa: ei uskoisi lainkaan säännöstelyyn, koska "kyllähän meitä tänne Suomeen mahtuu".

Muistaakseni parisen vuotta sitten nykyinen rakastettuni Matti Vanhanen kehotti suomalaisia lisääntymään, jotta saadaan pidettyä kansantalouspiikki ja työvoimapula kurissa. Näinä vuosina Suomessa on käynnissä laaja eläkkeellesiirtyminen, jossa "työvoima uhkaa supistua 190 000 ihmisellä vuoteen 2050 mennessä" (HS 23.1.2009). Samalla Suomenkin väkiluku kasvoi 24 700 ihmisellä, joista maahanmuuttajien määrä oli noin 14 200 Helsingin Sanomien mukaan. Jos tahti pysyy samana, Suomessa ei todellakaan tule olemaan minkäänlaista työvoimapulaa. Helsingin Sanomien mukaan kuitenkin "Suomi ei selviä ikääntymisestä", mikä käytännössä tarkoittaa, ettei Suomen talous kestä sitä ja ettei se pysty maksamaan suurelle ikäluokalle tuntuvaa eläkettä (jonka se itse on säätänyt).

Hintana on, että neljä vuotta sitten käyttöön otettu eläkeuudistus rajasi pahimman ongelman, suurten ikäluokkien pöyheän keskiluokan ulos ja loi eläkkeitä pienentävän elinikäkertoimen niille, jotka ovat syntyneet vuoden 1948 jälkeen. Tulevaisuudennäkymä on siis, että minun sukupolveni ja kaikki suurten ikäluokkien jälkeen tulevat joutuvat elämään palkkaorjuudessa (eläkeikääkin halutaan nyt nostaa, jotta ihmiset olisivat pidempään "työelämässä"), jotta Suomen talous voisi maksaa suurten ikäluokkien eläkkeet ja jotta meidän oma eläkkeemme olisi lopulta murto-osa tuosta eläkkeestä, jonka suuret ikäluokat saivat ja saavat. En halua kuulostaa katkeralta, mutta tässä tuntuu olevan kyse pahimmanlaatuisesta silmiinkusemisesta. Eikö kuulostakin Naomi Kleinin maalailemalta tuhokapitalismin shokkiterapialta se, että ikääntymisen "ongelmaan on kolme ratkaisua: verojen nostaminen, hyvinvointivaltion etujen leikkaaminen tai rakenteelliset muutokset"? Puuttuvat enää IMF:n rakenteellisten uudistusten ohjelmat.

Uskomatonta kyllä, sotia kokematon suuri ikäluokka on tehnyt itselleen hyvinvointivaltion, jonka se haluaa purkaa heti kun se alkaa itse väistyä. Rakenteelliset uudistukset voi kuitenkin tulkita toisinkin ja se onkin nähdäkseni ainoa mielekäs vaihtoehto, jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi palkkatyön konseptin purkamista, paikallistalouksia, kuluttajuuden lakkauttamista, valuutan uudelleenarviointia. Tämä, samoin kuin edellä mainittujen marginaalisten liikkeiden todellinen muutosvoima, pohjaa kuitenkin yksilön omiin valintoihin, hänen omaan oivallukseensa siitä, että yhteiskunta voisi rakentua toisinkin. Yksin kuluttajuudesta radikaalisti eroa hakeva toiminta on tietenkin jo rikos ympäröivän kulttuurin silmissä, onhan kuluttaminen niin erityinen osa toimintaamme, selvä automatismi. Ottamalla osaksi yksilön tietoisuutta laajempi perspektiivi ihmisen historiasta voitaisiin kenties paremmin ymmärtää, että edelleen jälkikapitalismin tuolla puolen on varteenotettavia vaihtoehtoja.

Mitä muuta olisi tehtävissä keski-ikäisen keskiluokan lahjoitukselle ja sille vaanivalle tuholle, jota odottaessa elämme? Kulttuurintekijöinä meidän kaikkien olisi esimerkiksi tuotava entistä aktiivisemmin sellaisia sisältöjä, jotka voisivat toimia apuvälineinä ihmisen "oivaltamiseen" (viitaten siis ihmisen kykyyn uudistaa itseään eettisesti ja luoda toiminnalleen mielekkäämmät puitteet, jotka ovat paremmin sopusoinnussa luonnon kanssa kuin nykyisen tuhokulttuurin käytänteet), sen sijaan että jatkaisimme vain sellaisten kulttuurituotteiden kuluttamista, jotka uusintavat ääliömäistä, taantumuksellista ideologiaa (kuten nyt esim. Älä ruoki lamaa -lyhytelokuva uusintaa). Samoin - ehkä Thomas Wallgren sittenkin oli oikeassa - olisi sankoin joukoin muiden "samanmielisten" kanssa mentävä politiikkaan (ja jos minulta kysytään purettava se pöhöttynyt parlamentarismi), niin kuvottavaa kuin se onkin: valittava vähiten kuvottava puolue ja ajettava yleiseen mediatietoisuuteen (mediasfääri, kuten muistaakseni Franco "Bifo" Berardi käsitteellisti) sellaista puhuntaa, joka puoltaisi ekologisesti kestävää muutosta.

Vaikka toisin voisi luulla, poliitikot ovat ihmisiä. Matti Vanhasella on ystäviä ja erilaisia viiteryhmiä, joiden kanssa tekemisissä ollessaan, ehkä, siis ehkä, hänkin voisi leppoistua ja päästellä vähemmän sammakoita suustaan. Ja vaikka kenties haluaisinkin salaa uskoa toisin, en koe että edes hänenkaltaisensa poliitikot olisivat päivät ja yöt ruutitorneissaan erossa ihmisistä joilla on ajatuksia, ja kulttuurista, joka tarjoaa informaatiota ja asenteita. Luulen kuitenkin, että tuo ikäluokka on jo tyystin seonnut ja parempi olisi päästä heistä eroon mahdollisimman pian. Mieluummin kääntäisin katseeni tuleviin sukupolviin ja tässä palataan kulttuurituotteiden merkitykseen. Enemmän Asaa, vähemmän Snoop Doggy Dogia yhden pienkulttuurin perspektiivissä. Nykynuoriso - tiedän että kuulostan kalkkeutuneelta - on median kasvattamaa ja jos tuo media tarjoaa tuhoon käyttäjänsä tuomitsevia käyttäytymismalleja, sen vastuu on suunnaton ja siksi se vaatisi vastapainoksi suunnattomasti tervehenkistä, jopa raittiuspakkoliikkeistä kulttuuripääomaa.

Joka tapauksessa "muutos", jos sellainen olisi mahdollinen, toteutuisi parhaiten yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena sillä tavalla pehmeästi, että tuottaessaan "parempaa" sisältöä kulttuuriin meistä jokainen joutuisi sellaisten arvojen kanssa tekemisiin, joissa kohtaisi oman maailmankuvansa ja etiikkansa rajallisuuden. Se taas auttaisi "oivaltamaan". Nyt pässikin näkee, ketä tai mitä valtamedia palvelee ja minkä asialla poliitikot ovat.

Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

Kaveriporukan puuhastelua Punavuoressa eli rintamaitomäkeläisyyden lyhyt oppimäärä

Suomalainen elokuva ei ole vuosikausiin - mahdollisesti ei koskaan - yltänyt laadussa ja syvyydessä muun eurooppalaisen elokuvan tasolla. Tämä on tiedetty jo pitkään. Suomessa on toki ollut muutama varteenotettava tekijä, mutta heidän aikansa päättyi jo parisenkymmentä vuotta sitten. Oma uniikki elokuvakieli on korkeintaan paljon hehkutellulla Aki Kaurismäellä. Satunnaisesti pieniä valonpilkahduksia tapaa silloin tällöin, sieltä täältä. Markku Pölöstä olen muistanut aina välillä hehkutella, mutta en ole aivan varma olenko ollut aina tosissani: hänen elokuvillaan on ansionsa ja kansantajuisessa hyvänsuopuudessaan ne puolustavat paremmin paikkaansa kuin kunnianhimoisemman Aku Louhimiehen iljettävä sosiaalipornografia. Kuultuani Pölösen viimeistelevän tällä hetkellä komediaa rallista, aloin kuitenkin nieleskellä. Ralliraita (2009) tulee kaikesta huolimatta ensi-iltaan maaliskuussa. Toisaalta on muistettava, että Suomessa on tehty myös rallikansaa kosiskelemattomia elokuvia kuten Risto Jarvan mieleenpainuva Bensaa suonissa (1970).

Valtaosa suomalaisesta elokuvatuotannosta on tehty palvelemaan mittavissa määrin sivistymätöntä, yhtäältä amerikkalaisesta elokuvasta toisaalta suomalaisesta mentaliteettioletuksista tyydytystä ammentavaa väestönosaa. Pahinta on, että vuodesta toiseen elokuvia tekevät ne ohjaajat ja näiden tuotantotiimit, joiden lopputulokset uusintavat suomalaisessa mielenmaisemassa iljettäviä ja taantumuksellisia asenteita. Tälläkö suomalaiset pidetään herran nuhteessa? Esittämällä uudestaan ja uudestaan kertomuksia epäonnistujista, nurkkaan ajetuista pikkurikollisista, jotka eivät pääse kaidalle polulle ja tarttuvat siksi vesuriin?

Suomalainen elokuva ei tarvitse enää yhtäkään elokuvaa kolmikolta Louhimies-Westerberg-Selin, mutta vielä vähemmän se tarvitsee umpisurkean ja viihdyttävän toimintaelokuvan suurinta hännystelijää, Aleksi Mäkelää. Lähes joka vuosi Mäkelä palaa surkimusmaisine ideoineen, jotka on nyysitty palaveripöydällä lojuvasta Seiskasta vahingossa ja jotka esittelevät vässyköitä ja pikkurikollisia tyylikkäästi ja komiikkaa viljellen, mutta kuitenkin haluten tehdä näistä normaaleja kuolevaisia. Surullista kyllä, tuottaja Markus Selin ja Aleksi Mäkelä ovat vastuussa Suomen tiettävästi kaikkien aikojen menestyneimmästä elokuvasta katsojaluvuilla mitaten.

Nyt ensi-iltaan tuleva Rööperi, "rikollisen hyvä elokuva" pohjautuu osin Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin romaaniin ja ilmeisen etäisesti myös "tositapahtumiin": Nykäsen ja Sjöbergin romaani perustui Punavuoren rikollisuutta muistelevien haastatteluihin. Kuten elokuvissa Pahat pojat (2003), Vares - yksityisetsivä (2004), Matti (2006) ja V2 - jäätynyt enkeli (2007)- luoja meitä armahda kaikelta tältä - Mäkelän dramatisointi näyttää tälläkin kertaa tarkoittavan todellisuuden uudelleensepittämistä, huonoja vitsejä ja väkivaltaa, karrikoituja rikollishahmoja ja ennen kaikkea sellaisten olentojen käsittelyä, jotka eivät tarvitse sitä. En sano, etteikö "jokainen ihminen olisi laulun arvoinen", mutta Mäkelän tietotaito ei kerta kaikkiaan riitä tekemään kertomusaineksesta millään tavalla kiinnostavaa.

Suomalaisen elokuvan mahdollisesti keskeisin ongelma on, että vähäisen määränsä takia sen tulisi edes jollain tapaa ottaa huomioon, millaisia kertomuksia se tarjoaa katsojille ja kantaa siitä vastuu. En ole populismin kannalla, sillä en halua, että Mäkelän kaltaiset tunarit ohjaavat enää yhtään Varesta tai Mattia; mutta haluan sanoa, että suomalaisen elokuvan kentälle tarvitaan kipeästi teoksia, jotka puoltavat yhteiskunnallisen mielikuvituksen ja uudistumiskyvyn kannalta tärkeitä arvoja, kuten optimismia, kuvittelun mahdollisuutta, vaihtoehtoisuutta.

Jos siis on välttämätöntä luoda trendejä, kuten ilmeisesti Selin haluaa kaikella viihdehakuisuudellaan tehdä, nostettakoon suomalaisen elokuvan eturintamaan uusia, kestäviä arvoja, eikä anneta tekohengitystä kuolleelle genrelle ja siinäkin epäonnistuen. Jos quentintarantinojen ja guyritchien katselu ei tee hyvää kenellekään, ei sitä tee myöskään suomalaiset yritykset tyylillisesti ja ideologisesti apinoida näitä. Gangsterielokuva on lähes kaikilla ihmisyyttä puoltavilla mittareilla iljettävä genre, enkä vielä tänäkään päivänä ole ymmärtänyt, miksi tuhannet, mahdollisesti miljoonat ihmiset ihailevat esimerkiksi The Godfatheria (1972), Once upon a Time in Westiä (1968) tai Scarfacea (1983). Umpimielisyyden uhallakin olen sitä mieltä, että vaikka on toisaalta ihan hyvä, että katsojille on esitetty versioita rikoksen ja vallan turmelemisesta, ohessa tuleva tyylikkyyden, rahan ja vallan kuvasto itsessään on hyvin sumeilematta ajanut itse sanoman ohitse. Samoinhan on laita myös niissä sotaelokuvissa, joiden alkuperäiset intentiot ovat olleet pasifistisia. Genreä vain tietyllä tavalla lukevien silmissä ne ovat muuttuneet elokuviksi, joita katsoessa silmät kiiluvat ihastuksesta, kun niiden tulisi samentua kauhusta ja pelosta.

Tässä on tietenkin kyse luonnollisesti katsojan kompetenssista katsoa elokuvia - ja juuri se tulisi Suomen kokoisessa elokuvamaassa ottaa huomioon. Tässä mielessä Pölösen elokuvat toimivat huomattavasti paremmin: niiden pohjavire on elämänmyönteinen, kannustava, niissä rikollisuus puuttuu lähes kokonaan, ne ovat yleistajuisia ja tavoittavat potentiaalisesti laajoja ryhmiä. Klaus Härö tavoittaa niinikään tuhannet katsojat ja esteettisen alueella operoidessaan molempien elokuvat saavat katsojan mielellään mukaansa, ratkaisemaan myös niitä arkisen elämän ongelmatilanteita joihin arkijärki ei löydä vastausta (ks. Sentimentaalinen elokuva). Mäkelä sen sijaan nysvää päinvastaisella tavalla ja vie meidän lokaaleita kulttuureitamme alaspäin luomalla elämänvastaisia tursottimia, joissa ongelmat ratkaistaan kirveellä, viinapullolla, hidastuksilla sun muilla "tyylikeinoilla".

Tällaisenaan Mäkelän elokuvat vetoavat samaan, sosiaalisen rakenteen iskostamaan haluun ihmisessä, joka saa ostamaan iltapäivälehtiä, enkä usko että tällaisen halun uusintamista tarvitaan enää yhtään enempää. Mäkelän elokuvat ovat paitsi elokuvia, joiden henkilöhahmoissa on "läsnä samanaikaisesti sekä herkkyyttä, lämpöä että huumoria: ominaisuuksia jotka pakottavat katsojan pitämään heistä, itkemään ja nauramaan heidän kanssaan – ja heidän puolestaan." myös monien mielestä "harmitonta viihdettä". Viihde ei kuitenkaan koskaan ole harmitonta - kuten sanottu, myös Pölösen elokuvat ovat viihdettä, mutta niiden taustalla on eettinen pohjavire joka pyrkii kohottamaan tukahduttamisen sijaan. SolarFilmsin verkkosivulla kerrotaan Mäkelän elokuvista myös mm. seuraavaa: "Mäkelän elokuvia yhdistävät lajityypistä riippumatta miehinen näkökulma, reipas toiminta ja poikamainen huumori." "Lajityypistä riippumatta" on selvää, että tämä näkökulma on mielenvikaisen infantiilin tulosuunta. Aika olisi jo suomalaisenkin elokuvan kypsyä.

Samojen naamojen kierrättäminen vuodesta toiseen tuottaa kaiken lisäksi sumentavan ja ummehtuneen auran elokuvan ylle. Mäkelä ei ole missään vaiheessa edes halunnut tehdä kunnianhimoisesti elokuvaa ja siksi on surullista, että tällaiset kaveriporukan puuhailut pääsevät näin vahvasti esille suomalaisissa teattereissa. Hyvä on, Mäkelä on tietyillä amerikkalaisilla mittapuilla parantanut teknistä osaamistaan kuin sika juoksuaan, mutta siinäkö kaikki? Elokuvat, jotka muuntuvat insinööritaidon ja tekniikan jatkeiksi, ovat sieluttomia ja onttoja. Ville Laakso kirjoittaa arviossaan Ylen verkkosivulla, kuinka "kerronnallisesti elokuva painottaa välillä enemmän aikakauden kuvausta, välillä panostetaan ympäristön kustannuksella draaman kaareen. Varsinkin loppukohtaus lunastuksineen on lainattu suoraan oppikirjasta." Mitä on luettavissa rivien välistä? Mäkelä heilastelee jälleen kerran raiskatun Aristoteleen kanssa ja painottaa elokuvan sisäisen voiman kannalta täysin epäolennaisia seikkoja. Puusilmäiset arvostelijat, enkä puhu nyt vain Laaksosta, tuntuvat puolestaan ummistavan silmänsä kaikelta rikollisuudelta, jota paitsi Mäkelän henkilöhahmot myös Mäkelä itse harjoittavat. Kunhan "bisnekset menevät hyvin", kriitikot kirjoittavat samaa mairittelevaa roskaa vuodesta toiseen ja Mäkelä tekee elokuviaan.

Näyttääkin itse asiassa, että Mäkelä onnistuu tekemään lähes kaikista elokuvistaan sananmukaisesti itsensä ja tuotantotiiminsä näköisiä: ne ovat kuvauksia hurtista Vintiöt-joukosta, jotka näyttelevät hahmoja, jotka ovat heidän itsensä näyttelijöitä. Opittuaan oppikirjallisen verran muodon sääntöjä Mäkelä onnistuu uudestaan ja uudestaan hämäämään ja kusettamaan kriitikoita ja katsojia niin paljon, että hänelle siunaantuu toistuvasti mahdollisuudet elokuvantekoon. Mitenkö kusetus onnistuu? Juuri tuomalla keskiöön kertomusaineksia, joita "yhdistävät lajityypistä riippumatta miehinen näkökulma, reipas toiminta ja poikamainen huumori" ja maustamalla niitä teknisellä osaamisella Mäkelä kätkee itsensä ja kaveriporukkansa ringissäpiereskelyn - mikä tietysti kuuluu postmodernin muotoestetiikan perustavimpiin sääntöihin: kätke itsesi rakentamalla tekstuuri joka koostuu useista teksteistä, useista aiemmista elokuvista ja konsensuksista. Ja tässä Mäkelä on taitava. Jopa syntyneen tekstuurin muoto on niin ulkoaopitun oloista ja näköistä, että ellei rintamaitomäkeläläistä seurapiiriä pidettäisi yllä kerhomaisella roolijaolla, ei mitään Mäkelää edes välttämättä edes huomaisi. Se ei kuitenkaan riitä syyksi edes visiteerata Rööperissä, ei anneta katsojina Mäkelälle enää uutta mahdollisuutta, eihän?