Torstaina 19. helmikuuta järjestettiin ympäri Suomen mielenosoituksia yliopistolakiuudistusta vastaan. Helsingissä mielenosoittajia oli joidenkin arvioiden mukaan jopa 1500, Tampereella 500, Joensuussa 400, Rovaniemellä 200-300, Oulussa 200 ja Turussa niinikään noin 200 henkeä. Lisäksi noin sadan hengen kokoinen joukko Jyväskylän yliopistolta saapui busseilla Helsinkiin varta vasten liittyäkseen osaksi kulkuetta. Helsingissä jyväskyläläinen moneus marssi opetusministeriöön, kun liki tuhatpäinen kolonna valtasi samaan aikaan Helsingin yliopiston hallintorakennuksen. Hallintorakennuksen valtaus kesti arviolta perjantaiaamu klo 10:een, minkä huipennukseksi tarjosimme töihinsä palaaville byrokraateille aamukahvit ja keskustelimme HY:n rehtori Thomas Wilhelmssonin kanssa – siivottuamme, tiskattuamme ja huolehdittuamme, ettei pullakahvivallankumouksemme jäljiltä jäänyt juurikaan vahinkoja, lähinnä joitakin velmuiluja ja hyväntuulisia pikkupiloja. Kaikkia hallintorakennuksen työntekijöitä tämä ei suinkaan miellyttänyt: osa päätyi purkamaan tuntojaan perättömästi hs.fi-sivustolle, osa marssi vihaisena ja jokseenkin röyhkeästi ohitsemme. Palaan tuonnempana yliopistomoneuden toimintastrategioihin – esimerkiksi siihen, miksi pullakahvivallankumous puolusti tällä kertaa paikkaansa; ensiksi kuitenkin hiukan yleistä yliopistolakiuudistuksesta.
Monien media- ja kansalaisarvioiden mukaan yliopistolaiset ovat liikkeellä varsin myöhään, onhan uudistusta hahmoteltu jo useita vuosia ja yliopistolaki annettiin 20.2 eduskunnalle. Samat arviot ottavat kuitenkin nieleksimättä sen oletuksen, että päätöksenteko olisi edennyt yliopistoissa demokraattisesti ja avoimesti. Tosiasiassa yliopistolaisten moneutta ei ole asiassa kuunneltu, kuultukin vain kursorisesti. Opiskelijoille ja henkilökunnalle lakiuudistuksesta on tiedotettu erittäin vähän, lähinnä tyyliin ”meneillään on tällainen uudistus, se ei vaikuta yliopistolaisen arkeen millään tavalla” - uskottelu, että opiskelijan arki pysyisi samanlaisena on saanut monet myös ohittamaan koko uudistuksen syvemmän tarkastelun. Opiskelijoiden etujärjestö SYL on ollut asiassa suhteettoman leväperäinen ja ilmeisesti eturistiriitojen pelossa se asettuikin alustavasti yliopistolakiuudistuksen puolelle. Uusimpien tietojeni mukaan HYY (Helsingin yliopiston ylioppilaskunta) on sen sijaan korjannut mielenosoitusten seurauksena oman kantansa lakiuudistusta kritisoivaksi.
Torstaiset mielenosoitukset saivat kiitettävän paljon huomioita eri medioissa, mutta haltuunoton välineenä media ei oikein onnistunut tuomaan sitä seikkaa esiin, etteivät yliopistolaiset edusta muutosvastarintaa ja haluttomuutta uudistuksiin sinänsä. Hei eivät välttämättä vastusta uudistusta. Nykyinen lakimuotoilu ja sen lopultakin aika kiireellinen läpivienti ja ylhäältä alaspäin työntyvä käskytys ei kuitenkaan syystä yliopistoväkeä miellytä. Yliopisto sinänsä kaipaa kipeästi uudistumista, mutta se ei toteudu kasvattamalla laitoskokoja, ottamalla yliopiston ulkopuolisia (esimerkiksi talouselämän) asiantuntijoita keskeiseen päätöksentekoon tai rankkaamalla yliopistoja. Viimeisen kohdalla Ylen haastattelema opetusministeri Henna Virkkunen vihjasikin epäsuorasti yliopistojen välisen rahoituskilpajuoksun oikeellisuuteen. Yliopistoväki on syystäkin huolissaan, sillä juuri tämänkaltaiset uudistukset ovat pieniä askelia pahempaan, kohti autoritaarista ja entistä hierarkisempaa yliopistomallia, jossa irrottamalla yliopistoa entisestään valtion alaisuudesta yliopistosta on tulossa talouselämän käsikassara ja kansalliseen kilpailukykyyn puettu elitistinen ja syrjivä automaatti, puolueellisen informaation pankki.
Mediassa on korostettu humanististen tieteiden huononevaa asemaa tässä suuntauksessa (huolimatta siitä, että sekä Virkkunen että useat muut uudistusta ajavat tahot ovat retorisesti puolustaneet esim. taideyliopistojen asemaa), mutta yhtä suuren huolen voivat kerätä osakseen myös luonnontieteilijät. Empiirisesti ottaen lisäisinkin, että suuri osa niistä ”haihattelijoista”, ”uustaistolaisista”, ruuhkatukista” eli kooten ”virnistelevästä rastapäisestä pentusakista”, joka pysyi Helsingin yliopiston hallintorakennuksessa läpi koko valtauksen näyttikin tulevan juuri kovien tieteiden (esim. matematiikka) aloilta, eikä suinkaan humanistiselta sektorilta. Näillä aloilla yliopiston kytkeytyminen tiukemmin ”muun elämän tarpeisiin” saattaa pahimmissa tapauksissa tarkoittaa oppiaineen harjoittaman tutkimuksen typistymistä eräänlaiseksi hyväksi havaitun tiedon vaalimisen ja tuotekehittelyn konepajaksi. Vaikka opetusministeriö takaakin Virkkusen mukaan edelleen perustutkimuksen, en voi olla näkemättä kriittisen tieteen ja tutkimuksen kasvavaa ahdinkoa.
Mitä yliopistoväki haluaa sitten suojella? Tiedettä, tietoa ja vapaata kriittisyyttä. Oma kantani on, että tärkeitä askelia uuteen yliopistoon olisivat esimerkiksi opintopisteiden, massaluentojen ja oikeastaan myös koulutusohjelmien lakkauttaminen, ei niinkään "laadun" ja "huippututkimuksen" korostaminen. Tämä jo sinänsä karsisi joukosta ne, jotka käyvät luennoilla ja tenteissä lähinnä pakon sanelemina, ne joita ei oikeastaan kiinnosta koko yliopisto. Sitä vastoin mukaan saataisiin ne, joita oikeasti kiinnostaa - ja mielenkiintohan on erityisen tärkeä pohja oppimiselle ja "sivistymiselle".
Toinen tulosuuntani on, että yliopistoissa sivistyy tälläkin hetkellä sukupolvi, joka tarvitsee myöhemmin, yliopiston jätettyään, paljon yhteiskunnallis-henkistä pääomaa toimiakseen omatuntonsa mukaan. Yliopiston ei, kuten todettua, tule olla sellainen tuhon instituutio, läpikulkupaikka, jossa ihmiset haalivat kasaan opintopisteissä riittävän määrän osaamista ja päätyvät guattarilaisen ekologian kaikkia tiehyeitä iestäviksi turhan palkkatyökoneen osasiksi. Tässä mielessä olen vahvasti perinteisen sivistysyliopiston äänenkannattaja: koska (joukkoviestimien vaaliman sirpaleinformaation dominoima) yhteiskunta ei näinä päivinä tarjoa edes lukiolaisille riittävää itseymmärrystä ja kykyä kritiikkiin, yliopiston on jatkettava sitä monien kansalaisten kohdalla - myönnän itsekin saaneeni paremman ymmärryksen yhteiskunnallisuudestani vasta yliopistossa.
Yliopiston ei niinikään tulisi olla pelkkää luentosaleihin sidottua teoriaa, vaan vapaata informaation yhteistä käsittelyä. Jos ajattelemme kuluvan hetken ajan kokoomusopiskelijan kiiltävin ja opintopisteitä janoavin silmin olisi täysin relevanttia saada opintopisteitä myös hallintorakennuksen valtauksesta. Toisin kuin media ja useat asiaatuntemattomat mielipiteensä foorumeilla julkilausuvat ajattelevat, valtaus ei tässä(kään) tapauksessa pitänyt sisällään bilettelyä, riehumista, hulinointia ja tuhopolttoja. Päinvastoin: ilta ja yö käytettiin hyvin pitkälti toiminnan organisoimiseen, käytännön työhön työryhmissä ja demokraattisesti etenevään kokoustoimintaan. Suoraan sanoen oli ihastuttavaa huomata, kuinka aidon demokraattisesti yhdessätehtävä, alhaalta ylöspäin nouseva päätöksenteko voi oikeasti toimia: mielipiteitä ja kantoja kuunnellaan, mutta yhteinen työ etenee yhtä kaikki orgaanisesti ja avoimesti. Itse en voi sanoa olleeni vuosikausiin yhtä merkittävässä ajattelun ja käytännön liikkeessä kuin tuolla hallintorakennuksessa.
Palatakseni kuitenkin tiedon vapaaseen käytettävyyteen Virkkunen tuntuu hullunkurisine puheineen (sammakonoksentajan mantteli tuntuukin siirtyneen viime aikoina Keskustalta Kokoomukselle) implikoivan, ettei yliopistoissa vaalittavan tiedon tulisi olla (vastaisuudessakaan) vapaasti käytettävissä. Yliopistolakiuudistus nykyisessä muodossaan tuntuu tähtäävän samaan. Opiskelijan (ja itse asiassa aidon yhteiskunnallisen yhteishyvän) näkökulmasta olisikin mielekästä, jos yliopisto avautuisi muuhun yhteiskuntaan nimenomaan vapautensa kautta: kaikki halukkaat olisivat esimerkiksi tervetulleita yhteiseen toimintaan, joka muovautuisi luku- ja toimintapiireiksi hierarkisen luennoitsija-yleisö -jaon sijaan. Tenttejä, arvosanoja ja valmistumisia ei olisi. Lisää vastaavanlaisia ehdotuksia kannattaa jäsennellä esiin mainitusta Salmisen, Suorannan ja Vadénin Tulevasta yliopistosta. Yhtä kaikki kuitenkin: hyvistä aikeistaan huolimatta laadunparantaminen tarkoittaa paitsi yliopistollisen vapauden rajoittamista myös sivistysyliopiston raunioiden muuttamista lopullisesti tehtaaksi, jonka tarkoitus on tuottaa huippuosaajia ja huippututkimusta. Laadun yksipuolinen korostaminen uhkaa muuntaa yliopistot laitoksiksi, joka hylkii kartoittamattomia ja ei-paradigmaattisia tiedon esiintymisen ja liikkumisen muotoja.
Siinä missä valtaus yhtä lailla mielenosoituskin tarjoaa osanottajalle sellaista kokemuksellista tietoa, jota ei tavoiteta luentosalissa. Kun yliopistoväki jalkautui ja katkaisi pitkäksi toviksi Mannerheimintien liikenteen, tarjottiin tärkeä oppitunti julkisen tilan ja yhteisyyden vapaudesta: ainoastaan moneus mahdollistaa tänä päivänä julkisesti sovittujen sääntöjen, reittien ja ideologisten esteiden ylittämisen – liikenneruuhkassa yksin seisova ja liikennettä yksinään tukkiva on sen sijaan joko hullu, anarkisti tai jokin muu valikoitava ja arbitraari kategoria. Moneus puolestaan ei väistä, eikä tunne häpeää, ja kun moneus kytkeytyy sisällölliseen kriittisyyteen, se voimaantuu, osanottajat voimaantuvat. Samoin on laita muutoinkin mielenosoituskulkueessa: moneus on vapaa rönsyilemään, kulkemaan ristiin rastiin, keskellä katua, musiikin pauhatessa ja arjellisten sovinnaisuuksien menettäessä hetkeksi rajansa. Moneuden voimaantuminen tarkoittaakin tällöin ymmärrystä siitä, että julkinen tila – samoin kuin julkinen tieto – kuuluu kaikille. Se on yliopistoväellisen moneuden ensimmäinen toimintastrategia.
Moneuden taustalla on ajatus monadista, joka määrittyy toiminnan, ennen kaikkea toiminnan kokemisen kautta. Tämä kokemus kytkeytyy luomiseen, uuden avaamiseen. Siitä myös yliopistotoiminnassa on kyse: sen sijaan, että haluaisimme yksistään rikkoa sen tahtotilan, johon kokoomuslainen koulutuspolitiikka meitä on ajamassa, haluamme samalla luoda yliopiston uudelleen, avata siihen uusia mahdollisuuksia, kytkeä siihen eri näkemyksiä. Mielenosoitus sinänsä on myös tapa asettaa poliittinen ruumis käyttöön, saada keho puhumaan kieltä, jota vain yliopistoväki voi ymmärtää - ja kehon kautta yliopistollinen moneus oikeasti aktuaalistuukin, määrittelemättömänä voimana tai luomisen aktina. Yksikään hallintorakennuksen käytävällä yönsä viettänyt ruumis ei ole turha - särky ja ilo, jotka vievät kehonmitallisen tilaa käytävältä ovat nimenomaan moneutta, yliopistoväkeä itseään voimaannuttavaa vaikuttamista, toimimista, olemista.
Arvatenkin media hylkii moneutta. Syystä: se ei pysty ottamaan haltuun edellä sanottua, koska sanat ja palstatilat eivät riitä kuvailemaan moneuden tuhansia olemuksia ja kuitenkin yhtä, yhteistä päämäärää, jota lähestytään paitsi tiedon myös kokemuksen kautta. Eikä kyse ole pelkästään riittämisestä: media ei pysty siihen. "Keskittymisen ja yksikielisyyden organisoimisen myötä televisiosta tulee kone, joka muodostaa enemmistöjä, luo keskivertoihmisen ja muodostaa subjektiivisuuden standardeja, jotka kumoavat kaiken muutoksen ja asettuvat vastustamaan ainutkertaisuuksien sommitelmia ja niiden vähemmistöistä sikiämistä", kirjoittaa Maurizio Lazzarato. Yksikään tiedotusväline ei pääse käsiksi kokemukseen - ja se on nähtävä aseena, mahdollisuutena, itse luotuna ja asetettuna toimintatilana. Televisio puhuttelee yleisöä, mutta yrittäessään ammentaa tietoa yleisöstä se epäonnistuu aina kokemuksen tasolla.
Muiden yliopistollisten toimintastrategioiden suhteen uskoisin, että vahvempaa yhteenkuuluvuutta ja yhteistoimintaa ylipäätään saataisiin aikaan näinä viikkoina yliopistoväen jalkautumisen karnevalisoimisella: tulevan toimintapäivän, perjantai 13. päivän ei tulisi olla itkun ja hautajaisten, vaan ilon, naurun ja naurettavaksi tekemisen juhla. Se, mikä Helsingissä aktuaalistui 19. päivä kuluvaa kuutta, nimittäin lähes karnevalistinen mielenosoituskulkue ja sitä seurannut hyväntuulinen ja operatiivinen valtaus, tulee toistettaman, laajennettaman ja esiintymän entistä suurempana. Yliopistoväen mieliin on saatava nurinnauramisen hauskuus, nauru, joka pudottaa Virkkuset ja Wilhelmssonit alas palleiltaan ja kääntää asetelman päinvastoin, ylä- ja alapuolen nurinpäin. Jos Virkkunen puhuu mitä sattuu ja naurattaa meitä, naurakaamme vielä kovemmin! Vastakkainasettelu vakavan ja huolestuneen yliopistoväen ja toisaalta pihalla päästään ja siksi hymyilevän opetusministerin välillä on murrettava purkamalla tämä asetelma. Tämä onnistuu - samoin kuin median huijaaminen ja konsensuksen tavoittaminen - tekemällä yliopistoväestä karnevalistista ja houkuttelevaa moneutta, johon suuri yleisö, epäröivä osa yliopistolaisista ja lopulta kaikki yksittäiset monadit, kokemukselliset pinnat haluavat liittyä. Luvassa ei ole taistelu, vaan nurinnauramisen karkelo.
Kuvat: MR.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti