Muutos. Nyt.

Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta (2007) on tärkeä kirja huolimatta siitä, että se on "helppolukuinen" eli populaari ja "subjektiivinen tietokirja"; Toiviainen kertoo paitsi ilmastonmuutosteoreemoista myös omasta taipaleesta tunteikkaasta arkkitehtiopiskelijasta tiedetoimittajaksi. Kirja on tärkeä nimenomaan helppolukuisuutensa takia ja mieluusti näkisinkin ihmisten poimivan sen Seven-pokkaripainoksen Prismoista mukaansa - myös informatiivisuudessaan se on tuiki tärkeä ja lähentää subjektiviteetillaan kuluttajaa ja ilmastonmuutosta. Toiviainen ei synkistä teemoistaan huolimatta valita ja nau'u, vaan esittää ainoastaan eri alojen asiantuntijoiden avulla, että ilmastonmuutos on jo käynnissä ja toisin kuin luullaan, sen dramaattiset tapahtumasarjat ovat paljon lähempänä kuin haluamme uskoa.

Suomalainen ilmastokeskustelu onkin ollut läpi vuosien jokseenkin tyynnyttelevää, sävyä "kyllä Suomi selviää", mutta jotain kertoo asiasta, että Toiviaisen mukaan sekä Ilmatieteenlaitos että WWF ja Greenpeace ovat ottaneet kannakseen olla paljastamatta kaikkea ilmastonmuutoksen seurauksista, jotteivät totuudet ja todennäköisyydet aiheuttaisi "tavallisissa kansalaisissa" liikaa psyykkisiä vammoja ja hysteriaa. Sen lisäksi, että ilmastoskeptiset yritykset (mm. auto- ja öljyteollisuudesta) ovat perustaneet maailmoilla omia haarakonttoreitaan perustelemaan ilmastonmuutoksen perättömyyttä muoti-ilmiönä, hallitusten varsinaiset toimet ovat olleet - ja todennäköisesti tulevat olemaankin - jokseenkin ponnettomia, enkä valitettavasti jaksa uskoa, että edes Kööpenhaminan ilmastokokous joulukuussa 2009 tulee muuttamaan mitään. Todennäköisempää onkin, että kukin maa pyrkii pitämään huolta omista eduistaan, teollisuutensa pärjäämisestä. Samaten moni eurooppalainen laittaa toivonsa nyt Amerikan uuteen presidenttiin Barack Obamaan myös ilmastonmuutosasioissa, mutta tuudittautuu mielestäni näin siihen uskoon, että yksi ihminen saisi aikaan radikaaleja muutoksia maansa ja koko länsimaan infrastruktuurissa. Jos se energia, joka laitetaan tällä hetkellä vallitsevan järjestyksen - lue: tuhokulttuurin - ylläpitämiseen, käytettäisiin uuden ideoimiseen me kenties, kenties voisimme selviytyä. Nyt kuitenkin katsomme, että tuhoavan työn etsiminen ja tarjoaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin tuleva eloonjääminen samoin kuin katsomme, että ihmisen vapauteen kuuluvat autot ja sekaruoat. Jos edellä mainittua ideointia ei aleta pian toteuttaa, tulemme vielä tällä vuosisadalla näkemään vielä paljon pakottamista, rajoittamista, sodankäyntiä ja terroria.

Mahdollisesti kouriintuntuvin osuus Toiviaisen kirjassa hänen hahmottelemansa "maailmanlopun anatomia", joka alkaa näillä kohdin (siis 2010-luvulla) kiihtyä ja huipentuu vuosisadan puoleenväliin, jolloin läntinen talousjärjestelmä viimeistään romahtaa usean asteen lämpenemisen, vedenpinnan nousemisen, kuivuuden, epidemioiden ja lopulta ydinonnettomuuden tuloksena (sivukaneettina huomattakoon, että ääliökin ymmärtää, kuinka väistämätön ilmastonmuutos nostaa merenpintaa - mikä kannattaisi muistaa ydinvoimaa ylistäessä). Toiviaisen skenaariossa 2040-luvulla "kaikkialla yhteiskunnat syöksyvät massatyöttömyyteen, kun muun muassa turismin, viihdeteollisuuden, rakentamisen, designin ja stailaamisen, raskaan teollisuuden, elektroniikan ja tietotekniikan, kaikenlaisen yleisen konsultoinnin sekä rahoitus- ja mainosalan ammattilaiset tyhjän päälle. Kysymys on yhtäkkiä eloonjäämisestä." (2007/2008, 332.) 60-luvulla yleistyy äärimmäisenä hätäkeinona kannibalismi ja 2070-luvulla, kun ilmaston on lämmennyt vuoden 1990 luvuista 4,3 astetta, ihmisrotu poistuu maan päältä.

Toiviaisen apokalyptiikka voi herättää jossakussa hilpeyttä, mutta kannattanee silti tarkastella tuota hilpeyttä - mitä hauskaa asiassa oikeasti on? Onko hilpeys vain kalvakka yritys peitellä mahdollista totuutta? Omasta puolestani sanonkin, että vaikkei välttämättä asiat etene Toiviaisen kuvaamalla vauhdilla, olen varma, että sadan vuoden haarukalla tulemme kokemaan ennennäkemättömiä kauheuksia. Siksi varustautuminen on aloitettava nyt. Ja kun tämän näkemyksen vavistamana lukee kokoomuslaisten tietämättömiä jokelluksia ja pölkkypäisiä möläytyksiä, ei enää edes naurata. Kulttuurin on muututtava nyt, eikä kompromisseihin ole enää varaa.