Muodon erotiikasta

1960-luvulla Susan Sontag kirjoitti klassikoksi muodostuneessa esseessään Against Interpretation (jonka V. S. Luoma-aho suomensi vastikään Nuoren Voiman numeroon 4–5/2009) auki joitakin niistä tendensseistä, jotka ovat vallalla modernina aikana. Teos pyritään hävittämään tulkitsemalla se, korvaamaan sen ilmisisältö piilosisällöllä. Pyritään selittämään se sosiologisesti, teologisesti, allegorisesti ja selittämään se ennen kaikkea tyhjiin – samasta ongelmasta mainitsi mm. Wolfgang Iser eräässä 1970-luvun kirjassaan (Der Akt des Lesens, 1976). Joillakin taiteen alueilla taide vielä onnistui puolustautumaan tältä ”poroporvarin” aggressiiviselta tyytymättömyydeltä ja hallitsemisen himolta – ja jos Sontagin sivusta mainitaan, myös pakenemaan merkityksineen lukijaa (tätä ideaahan kehitteli pidemmälle mm. Jacques Derrida).

Ilmeisimmän, avantgarden, rinnalle Sontag kohotti elokuvan. Joissakin elokuvissa, kuten Bergmanilla, Godardilla ja Truffaut'lla esiintyi teoksissaan ulottuvuuksia jotka muodollaan lumosivat siinä määrin katsojan, että teos ikään kuin potkiutui eroon poroporvarikatsojan himokkaasta syleilystä. Tätähän opetetaan itsepuolustuskursseillakin: kun vieras ihminen käy sinuun käsiksi, potkaise sitä munille tai tuikkaa sormilla lähelle silmiä – tuo hätkähtämisen hetki on se, jolloin voit vapautua otteesta.

Muodon lumo antaa siis muutakin analysoitavaa kuin vain sisällön. Tai paremminkin: kun yksittäiset kuvat häikäisevät meidät, emme edes tule ajatelleeksi tulkitsemista. Tätä on taiteen erotiikka.

Muodon korostaminen houkuttelisi viemään ajatuksiamme kohti ns. postmodernismia, mutta termin kulahdettua jo 20 vuotta sitten jonkinlaiseksi nukkavieruksi hansikkaaksi jolla loukata vastustajia, on ehkä parempi puhua asioista niiden oikeilla nimillä – tai välttää koko käsitettä. Sen verran kuitenkin palaan tähän kvartaalivuotiseen mediaspektaakkeliin, josta on kehkeytynyt monilta osin liioiteltua ja olemukseltaan infantiilia mekastamista ja joka siis kiertyy Perussuomalaisten taidepoliittisen ohjelmanjulistuksen ympärille, että lainaan Helsingin Sanomissa tänään (HS 4.3.) haastatellun Perussuomalaisten varapuheenjohtajan Vesa-Matti Saarakkalan vastauksia aiheesta. Niistä nimittäin paljastuu, kuinka hukassa suurin osa mekastamiseen mukaan lähteneistä on ollut, ja kuinka lopultakin kyseessä on jälleen kerran vain yksi typerryttävä puheenvuoro, josta hyeenamaiset, alati ihmisen pahuutta ja heikkouksia ympärillään näkevät reppanat saavat vettä myllyynsä. Äkkiähän kaikki näyttävät yhtyneen ”postmodernistisen taiteen” ylistykseen, vaikka muutoin pitäytyisivätkin omassa tusinaviihteessään tai modernismin klassikoissaan (joissa kummassakaan ei tietenkään ole mitään vikaa sinällään). Tämän kirjoituksen jälkeen vaikenen aiheesta.

Tietysti Saarakkalan vastaukset ovat ympäripyöreitä ja poliitikolle ominaisia latteuksia. Se on sitä samaa sopertelua, joka aina seuraa manifesteja. Myrsky syntyy usein siitä, että pienissä päissään yksittäinen, monilta osin todellisuudesta vieraantunut ja kaiketi omasta mielestään hyvinkin kekseliäs ryhmittymä kirjoittaa jonkinlaisen manifestin ja tätä sitten päivitellään viikkokaupalla mediassa. Tämän jälkeen on vain sopertelua: emme me käsittäneet, että tämä voisi kasvaa näin suureksi...

Manifesti on toiminnan filosofiaa. Jotain halutaan tapahtuvan. Kaivataan muutosta. Tai paremminkin: se on marssimisen filosofiaa. Yhteenkäyvät askeleet, tasainen rytmi, suorat rivit. Se väenpaljous, jolle manifestia sitten saarnaataan – saarnaamisestahan tässäkin on kyse – ei kuitenkaan välttämättä halua muuntua takaisin kansaksi ja alkaa marssia. Se suhtautuu julistajiin epäluuloisesti – kuten kuuluukin. Nämä ihmiset, jotka väittävät tietävänsä väkeä paremmin, mikä on meille kaikille parhaaksi, ovat luonnostaan epäilyttäviä. Toisaalta uskon, että on ihmisiä, joilla on enemmän esimerkiksi hengellistä ymmärrystä maailman luonteesta kuin minulla, mutta Veltto Virtanen ei ole yksi heistä.

Kun siis Perussuomalaiset tuovat esiin oman regeneroitumisen manifestinsa, moni tässä ajassa elävä ihminen ryntää lapsenomaisesti niiden tahojen helmoihin, joihin ei yleensä kiinnittäisi edes huomiota, tai jotka muutoin jopa tuomitsisi. Emme halua takaisin 50-luvulle – olkootkin, ettemme kaikki ole tuolloin vielä eläneetkään. Yhtä kaikki olemme äkkiä, kiitos median lietsonnan, pakotettuja ottamaan kantaa, muodostamaan mielipiteen ja kaiken tämän vastentahtoisenkin mekastamisen avulla saattelemme Perussuomalaisia hallitukseen – olkootkin, että toisin kuin pahimmat pärskijät uskovat, mitään diktatuuria tästä maasta ei tule, onhan politiikka eduskunnassa kuitenkin vain oman ohjelman eteenpäin hivuttamista ja kompromissia kompromissin perään.

Saarakkala mainitsee, että hän haluaisi enemmän sellaista taidetta, jossa tuodaan ”esille enemmän omaa näkemystä”, ”ei vain näkemystä sitä, mikä maailma on, vaan siitä mllaiseksi sen pitäisi muuttua”. Kuvailun sijaan siis myös rakentamista. Mikäpä siinä; itsekin jossain vaiheessa pidin erityisen tärkeänä tarjota vaihtoehtoja, siis juuri näitä ”omia näkemyksiä”. Toki Saarakkala on jossain määrin myös oikeassa. Esimerkiksi kotimainen proosakirjallisuus ei näyttäydy ainakaan minulle erityisen monitasoisena, kunnianhimoisena taiteen tekemisen alueena. Monilta osin tyydytäänkin ”vain” kuvailuun. Mutta kirjailijat eivät ole filosofeja saati yhteiskuntateoreetikkoja. En tiedä, pitäisikö heidän olla. Ainakin heidän tulisi olla taiteilijoita, mieluiten täysiverisiä sellaisia, itsensä haastavia, kunnianhimoisia, vaikeankin kautta meneviä. Omine kielineen, omine tapoineen tehdä. ”Omine näkemyksineen”.

Tietysti ”oma näkemys” voi tarkoittaa mitä tahansa, myös muodon korostamista – mikä kaiketi on Perussuomalaisten työryhmälle kauhistus, olkootkin että sen määrittely painottaa enemmän totuuksien katoamista ja anything goesia. Muoto on kuitenkin asia, johon voisi kiinnittää huomiota enemmänkin. Sontag oli väärässä kuvitellessaan, että tulkinta liittyy väistämättä sisältöön, eikä ilman sisältöä ole tulkintaakaan. Päinvastoin: myös muotojen lukeminen on tulkintaa. Tulkinnan ei myöskään tarvitse olla määrittelevää, sulkevaa, hallitsevaa, vaan ainoastaan kuvailee, omalle kielelle kääntävää. Tulkintahan on olemuksellisesti kääntämistä. Muoto puolestaan on tekstissä aina läsnä.

Väittäisinkin, että enemmän kuin sisällöllistä ”kuvailua” ja ”hämmentämistä” (Saarakkala: ”Me emme puolueena ole sellaisen taiteen takana, joka ei usko minkäänlaisten totuuksien olemassaoloon vaan sellaiseen hämmentämiseen”), Perussuomalaiset puolustavat taidelinjauksessaan muodon samanlaistamisen ideaalia. He eivät halua erilaisia muotoja, sillä erilaisuus on muutoinkin se sana, jota he kavahtavat: erilaisuus toden totta voi hämmentää.

Sontag mainitsi myös esseessään, että aito taide ärsyttää, hiertää, eikä aina tunnu hyvältä. Sekin hämmentää. Näin ollen on pääteltävä, että Perussuomalaiset haluaisivat taidetta, joka sopisi heidän käsityksiinsä, ja joka nimenomaan silloin muuntuisi kulutustavaraksi. Taide joka uppoaa kuin se kuuluisa nyrkki perseeseen, on ajantäyttöä, viihtymistä, itsetyytyväistä pullukkaa rasittamatonta myhähtelyä. Taide, joka ei hämmennä, ei myöskään puhuttele, ja kun se ei puhuttele, se on pikkukivaa ja nopeasti ohitettavissa. Siinä mielessä ongelma ei ole, että Perussuomalaiset – mikäli siis Saarakkalan vastauksia on uskominen – haluavat ”kansallista taidetta”, vaan että he haluavat taidetta, joka tyydyttää heidän kapeaa käsitystään tietystä muodosta ja edelleen taidetta, joka ei hierrä, jonka voi ottaa haltuun ja ymmärtää (Sontagin sanoin ”tulkita”). Ja tällainen taidehan ei ole taidetta laisinkaan.

Olen toki samaa mieltä Saarakkalan kanssa siitä, että taiteessa tulee käsitellä myös ihmistä. Pohtia ihmistä. Olen myös samaa mieltä siinä, että pelkkää tyytymättömyyttä ”ylikansallisia systeemejä ja kiirettä” kohtaan on toistettu vähän liiankin kanssa, ja voisi olla paikallaan, etsiä tapoja päästä eteenpäin. Tavat muuntua löytyvät kuitenkin tästä päivästä, ja itse ainakin herään joka aamu siihen tunteeseen, etten tiedä missä olen, ja millaisessa maailmassa elän. Joitakin perusasioita luulen tietäväni, mutta en paljoakaan. Kirjallisuus ja taide yleisemminkin auttavat minua käsittämään siitä edes vähän, hengellisyys ja tiede hieman lisää. Ja ovathan esimerkiksi Harry Salmenniemen Texas, Sakset (2010) tai Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa (2010) tarjonneet minullekin paljon. Saarakkalalle ne kaiketi ovat postmodernismia, minulle vain hyviä teoksia, eheitä ja jollain tavoin myös uutta suuntaa esittäviä. Ja kyllä, tietenkin ne ärsyttävät, hankautuvat vasten. Mutta toisin kuin Saarakkala ja Perussuomalaiset, minä tunnustan mielelläni heikkouteni.