Liiaksi hiottu teksti ei puhuttele. Se soljuu, valuu, sillä on liian selvä, huomaamaton rytmi. Se ei ole väliin raskasta, väliin keveää, vaan se on ohitsekiitävää, ohittavaa, kuluneita polkuja seurailevaa. Se ei enää suunnista, menee vain. Sen koti on kansallispuisto, poluista ja reiteistä parsittu.
Ravinteeksi kieli tarvitsee mutkia. Vaikeita sanajärjestyksiä, poukkoilevia rytmejä, liian pitkiä lauseita, liian lyhyitä lauseita. Eksymisiä. Koirankäyntejä. Kohtia, jotka täytyy lukea uudestaan, vain jotta soljuvaan rytmiin tottunut ei uppoa itsetyytyväisyyteensä. Narsismiiinsa. Ja vaikeita sanoja. Itsekeksittyjä sanoja, älyttömiä umpimielisiä outoja suuntimia, epämääräisyyttä, klenkkaavia kuvia, jopa väkivaltaa ilmiön ja sitä kuvaavan verbin välille.
Hyvä, sulava rytmi on toki nautinto. Sitä on nautinto lukea. Mutta kuka sanoi, että lukemisen pitäisi olla nautintoa, nautinnollista, hurmahenkistä? Sulavan sanan olennaisin vaara on kuitenkin, että se sulaa, katoaa, liukenee – että tekstistä sukeutuu peliä tai palloilua, jossa jokainen lause tarkoittaa jotain, tähtää yhteen päämäärään, yrittää upota sukkana sisään. Vaivattomasti. Helposti.
Vastaavasti mongertava kieli on pahimmillaan paitsi laiskaa myös epäselvää. Merkitystä on vaikea tavoittaa, on hankala päästä samalle taajuudelle tekstin kanssa. Hätäisesti pykättyä kieli on, kun sen hengestä tai luonnosta ei ole aistittavissa vilpittömyyttä, se tuntuu keskeneräiseltä, kodilta jonka kalusteet ovat sikinsokin eikä missään voi olla, kalusteet on vain tuotu sisään, kevätsateilta, sulavalta lumelta ja tuulilta suojaan.
Kieli itsessään halaa toraa. Ei se tarvitse enää sitä lisää. Mutkainen kieli torailee kyllä tarpeeksi, ei sitä tarvitse erikseen korostaa, kattaa vihalla ja kaunalla. Kate korostaa välinpitämättömyyttämme kieleen ja rakkauttamme itseemme.
Joskus on tavattu sanoa, että kieltä voidaan käyttää maskuliinisesti ja feminiinisesti. On feminiinistä kirjoitusta, on ekonomista koripalloproosaa. Kokeiltaisiinkos toisenlaista jakoa, joka avautuu kielen sukupuolisuuden kautta? Kieli biologisena olentana ja kieli sosiaalisesti tuotettuna genderinä. Hapuiluna.
Entä jos kielen tora elää koko ajan sisäisesti biologian ja sosiaalisuuden, luonnon ja ihmisen välissä, emmekä me edes muista ensimmäistä, torailemme vain torailemasta päästyämme toistemme kanssa – ja luulemme vankikoppia elämäksi? Entä jos kielen biologinen olenta – ja sen yhteys maahan, jalansijoihin, olemisen ontologioiden tosiolevaisuuksiin – vetäytyy, tai on ainakin vaiti, sillä aikaa kun me täällä kirjoitamme sulavia lauseita ja nautiskelemme tahikka torailemme niistä? Entä jos koko kirjoituksen mieli on tosiasiassa yhdistää olenta olentaan, yksilö yhteen eikä kaikkiin ja kuitenkin siten, että yksi on monta moninaisuuksissaan; kielen olenta on yhtä mutta meidän suissamme monta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti