Usko ja ateismi samalla nuotiolla

On kaksi puheenaihetta, jotka hiertävät minua erityisesti: maahanmuutto ja uskovaisuus. Molempiin kohdistettu kritiikki on Suomessa yleensä sen suuntaista, että haluaisin kovasti ymmärtää sitä ja sen lähtökohtia, mutta en pysty. En löydä vakuuttavia syitä kumpaakaan vastaan, vaikka tunnustan luonnollisesti, että molemmat ovat tuoneet mukanaan epäkohtia. Varovaisuudessa on kuitenkin asteita: epäkohdat voi kieltää sinisilmäisesti tai sitten paremman puutteessa voi asemoida itseään varovasti, mikä voidaan puolestaan aina tulkita pelkuruudeksi. Se varmasti olenkin, mutta suinpäin en mielelläni julista sellaista, mistä en mitään tiedä. Kovaäänisin tietää ja tuntee usein kaikkein vähiten, puhumattakaan siitä, joka provosoi eniten.

Olen viime viikkoina lueskellut Jeesuksen rukous -nimistä kirjaa, johon Valamon luostarin Igumeni Hariton on koonnut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien teoksista. Kirjan keskuksessa on itse rukous, sen luonne ja tapa toteutua. Vaikka teksti viliseekin tuttuja käsitteitä ja ilmauksia synnistä, himoja vastaan käydyistä taisteluista, Jeesuksesta Kristuksesta ja Jumalasta, itselleni kirjan lukeminen on ollut todella silmiä avaava kokemus. Otteissa tuntuu ilmenevän aivan toisennäköinen ja -oloinen kristinusko kuin minkä piiriin olen kasvanut ja millaisena se vaikkapa suomalaisessa mediassa ja etenkin ateistien ja vapaa-ajattelijoiden puheissa ilmenee.

Minulle tämä ei toisaalta ole uutta. Olen jo teini-iästä lähtien löytänyt minua puhuttelevimmat kristinuskon ulottuvuudet kristillisten mystikoiden (Juan de la Cruz ja Mestari Eckhart etupäässä) teksteistä. Lukemissani ortodoksisen kirkon piirissään pitämissä teksteissä on paljon samaa. Rukouksen käytäntöä, henkilökohtaista, aidonoloista, intiimiä.

Nyt Paavin sanojen takia tuhannet ihmiset ympäri maapalloa kärsivät. Etenkin katolinen kirkko on homofobinen, naisen aseman eväävä, patriarkaattinen, abortinvastainen – näistä ajatuksista osaa on löydetty Suomen evankelisluterilaisuuden piiristäkin. Erityisesti läntinen kirkko on syyllistynyt jopanaisiin kansanmurhiin ja sotien aikana tukenut armeijaa, vaikka sen dogmeissa tappaminen kielletäänkin. Nämä kaikki ovat relevantteja syytöksiä ja kirkon jäsenien ja edustajien on hyvä myöntää tämä myös julkisesti. Kysymys kuitenkin kuuluu: ovatko uskon tuomat edut niiden tuomia haittoja suuremmat? Vai voidaanko uskoa edes mitata etujen ja haittojen valossa?

Vaikeimmissa keskusteluissa ei olla edes valmiita myöntämään, että usko olisi tuonut etuja ihmiskunnalle. Paitsi tietysti lohdun – kaiketi ateistien joukossa on aina joku, joka möläyttää uskonnon olevan ”oopiumia kansalle” käsittäen sen siten, että ihminen on kuin huumattu, joku ulkopuolinen on saanut hänet pihteihinsä ja nyt hyväksikäyttää häntä. Usko saa ihmisen käyttäytymään kuin höppänä, uskomaan lapsekkaisiin asioihin.

Tässä kohtaa on usein tapana tuoda esiin luonnontieteiden ja muiden kovien tieteiden ansiot. Silloin peli on kuitenkin jo menetetty. Ei tiede ole kuin retoriikassa uskonnolle vastakkainen. Enemmänkin voisi ajatella, että uskonto ja kovat tieteet ovat toisilleen rinnakkaisia, ehkä jopa toisiaan täydentäviä metodeja. Ei ole mieltä hakata päätä seinään ja sanoa, että eikö uskosi ole älyllisessä riidassa sen vuoksi, että uskot ja kuitenkin tiedät myös, että ihminen on polveutunut apinasta?

Sivuhuomiona evoluutioteorian tyrkyttäminen on jopa pahempaa aivopesua kuin uskonnonopetus. En kiellä ensimmäistä tai sen merkitystä vaikkapa kouluopetuksessa, mutta se ehkä selvemmin saattaa olla jonkun toisen sinulle tarjoamaa opetusta, tietoa, jotain johon uskotaan, jota ei tiedetä. Voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoja siinä uskossa, että ihminen on kehittynyt muista luonnonolioista, mutta yhtä hyvin voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoista, kuinka meidät on luotu. Jälkimmäisen eduksi on sanottavissa, että ehkä usko ja uskovaisuus ”sisäisenä totuutena” muuttuvat kokemukseksi luomisen järjestyksestä. Samaa toki voidaan ajatella myös evoluutiosta, riippuu tietysti, syntyykö ”ymmärtämisen yhteys” havainnoijan ja havaitun, olennon ja olennan välille.

Ja juuri kokemus on tässä se olennaisin tekijä. Kun puhutaan paavin puheillaan tapattamista ihmisistä, ollaan jumissa. Tiedän, että toista ihmistä voi olla uskomattoman vaikea ymmärtää, mutta juuri tätä kokemusta ja sisäisyyttä eivät uskovat ole onnistuneet välittämään, eivätkä ei-uskovat ole onnistuneet sitä kohti lähentymään. Kun uskova puhuu, ihminen jolla ei ole hänen puheidensa viittauksista omakohtaista kokemusta, kokee ne ulkokohtaisesti. Synti on jotakin, jonka joku kolmas on sanonut olevan väärin. Tai korkeintaan: synti on itsesyytös, jolla ihminen ruoskii itseään, koska ei esimerkiksi peloissaan uskalla elää.

Voi olla totta, että jos Jumalaa ei olisi, emme vaipuisi sekasortoon ja tappaisi toisiamme silmittömästi. Voi olla, että Jumalaa ei ole ja olen vain pitkäkestoisen mielenhäiriön vallassa. Ei sekulaarilla Suomellakaan ole tällä hetkellä tarvetta sotia lähimaidensa tai omien kansalaidensa kanssa. Uskot näyttävät sen sijaan erityisellä tavalla lietsovan sotia, kaiketi juuri siksi, ettei uskosta puhuminen ole todellakaan mitenkään helppoa. Se johtaa enemmän kuin helposti myös väärinymmärryksiin. Toisaalta myös ateistit osaavat uskonvihaamisen: siitähän on hyvä esimerkki Neuvostoliitossa, jossa kaikki uskonnollinen propaganda kiellettiin vuoden 1929 jälkeen ja uskovaisia lähetettiin gulageille ja kuolemaan osan paetessa maasta. Onhan tämäkin tietysti vain toisenlaista uskoa.

Kysymys ei ole siitä, että meidän tulisi pitää ateisteja vaillinaisina – tai päinvastoin: uskovaisina höppänöinä ja lapsekkaina. Kysymys on siitä, että yritämme tulla toimeen keskenämme. Kaikki me koemme kauneuden, ylevän, rakkauden hetkiä, osa meistä vain mieltää ne Jumalan lahjaksi tai ilmentymäksi, osa ei. Kaikki me koemme omantunnon pistoksia – osa meistä kokee ne ymmärrykseksi synnistä, osa jotenkin muuten. Ja kun osa ihmisistä, monet uskovaiset, pitävät aikaamme jumalattomana, se ei johdu välttämättä ja suorasti näiden muiden kokemista tunteista, vaan yleisistä yhteiskunnallisista käytännöistä, joihin uskovaiset itsekin valitettavan usein osallistuvat – käytännöstä jotka tempaavat heidät pois Jumalansa palvelemisesta. Aika ja kulttuuri on jumalaton, enkä osaa sanoa, onko se itsessään, objektiivisesti huono asia. Ehkä monet uskovat saavat siitä jollain oudolla tavalla lisäsyyn uskoa – aivan kuten kaikkein alimmillaan – huumekoukussa ja rikoskierteissä – monet tulevat uskoon.

Samalla kaikkein banaaleimmat väärinymmärrykset uskovaisista ja ateisteista voidaan väistää, jos varovasti ajattelemme, että uskova kaipaa muutosta ja hän katsoo, että usko on itsestäänselvästi tapa muuttua. Toisaalta tämä on jälkeenpäin tuleva asia, tämä muutos: ennen sitä ihminen on kaiketi jo saanut osakseen armoa – tai niin hän on tuntenut. Tämä ei tarkoita, etteikö myös ateisti haluaisi vääryyksien korjautuvan maailmasta, olevansa itse ”parempi ihminen” kanssaihmisilleen eikä sitä, etteikö monet uskovat ulkoa nähtyä kuitenkin pysyisi paikoillaan; monille uskovaisille, toden totta, usko on vain eräs identiteetin lisäosa eikä heidän elämänsä näytä muuttuvan merkittävällä tavalla, hehän elävät täällä meidän keskuudessamme, ihan normaalia elämää. Kuvaan tätä siksi, että mahdollisesti ateistinen lukija havaitsisi paremmin uskon henkilökohtaisen ja intiimin käytännön, joista julkisuudessa etenkin tunnutaan vaikenevan.

Jeesuksen rukouksen siinä missä vaikkapa Shivapuri Baban opetusten kautta käy ilmi, että uskovaisuus on jatkuvaa harjoitusta. Se ei varsinaisesti ole mitään henkistä bodaamista, vaikka siinä onkin samoja piirteitä. Käsittääkseni uskovaisuudessa valmistellaan itseä, muokataan ihmistä tiettyyn suuntaan. Tehdä ihmisestä kestävä kohtaamaan Jumala, muuntaa ihminen ”takaisin” Jumalan lapseksi”, poistaa hänestä langenneen maailman kuona. Syyttä rukoilua ei ole verrattu vaikkapa joogaharjoitukseen. Syyttä D. T. Suzuki ei ole kirjoittanut kirjaa Mestari Eckhartin ja zenbuddhalaisuuden yhtäläisyyksistä.

Toki kyse on myös armosta, sen ”laskeutumisesta”. Mutta itse käsitän, että katumus, rukoilu ja Jumalan ajattelu ovat itsessään tekoja, joilla pidetään yllä yhteyttä Jumalaan, jolla mahdollistetaan armon laskeutuminen. Se ei siis ole hyvinvoivaa selällään makaamista, vaan enemmänkin ”suruntäyteistä iloa”, surua erosta Jumalaan, iloa siitä kaikesta hyvästä, mitä ihminen näkee ympärillään ja mitä voidaan pitää ilmoituksena Jumalasta.

Entä ateistit? En väitä ymmärtäväni heidän ajattelutavoistaan tai näkemyksistään paljoakaan. Elämä ilman Jumalaa on varmasti hyvää, eettistä, mielekästä – voi hyvin tuntua, ettei mistään ole jäänyt paitsi. Siinä on iloa siinä missä surua, rakkautta siinä missä vihastumistakin. Mutta ehkä meidän ei tulisikaan kiinnittää huomiota siihen, miten ateisti elää tai miten kristitty elää, vaan siihen, mitä ihminen on ja mikä hänen tilansa on. Yleensä.

Ihminen, jos itse sitä tarkastelen ja yritän nähdä asian uskonnottoman näkökulmastakin, elää puutteessa. Hän on paljon, hänellä on paljon, mutta hän on lähtökohtaisesti tuuliajolla, koska häneltä puuttuu jokin, pysyvyys, varmuus – uskovainen sanoisi Jumala, mutta sanokaamme me tällä kertaa että häneltä puuttuu se, mitä hän on. Hän on erossa itsestään. Hän on tunteidensa ja ulkopuolelta tulevien ärsykkeiden riepoteltavissa ja hänen onnellisuutensa on täysin riippuvaista siitä, millainen tuuli tänään on – ja kun tuuli käy vasten, ei hänkään ole onnellinen. Vaikka ei kysymys ole siitäkään, pitäisikö hänen edes olla onnellinen – voimmehan aina sanoa, että se on ihmisenä olemista, nämä myötä- ja vastamäet. Enemmänkin meitä, ainakin niitä meistä jotka olemme edes hetkellisesti kokeneet etäisyyttä omiin tunteisiimme, ajatuksiimme ja järkeilyihimme, kalvaa vahva käsitys siitä, ettemme me ole sitä, mitä meidän pitäisi olla. En tietenkään tarkoita tällä, että meidän pitäisi tulla menestyviksi pankinjohtajiksi, huippu-urheilijoiksi tai kirjailijoiksi. Tarkoitan, että tämän näkemyksen mukaan ihmisen tehtävä – riippumatta siis uskonnosta tai uskonnottomuudesta – on tulla itsekseen.

Näkymätön, huomaamaton prosessi. Asioilla on samat nimet, mutta jokin muuttuu harjoituksen edetessä. Tehtävä on tarkkailla itseään, tuntea itsensä, tulla itsekseen. Muiden puolesta en voi tietenkään tätä sanoa, mutta sanon omastani: minun tehtäväni on kesken.

Luonnollisesti tämä on vain yksi tapa nähdä uskovaisuus. Amerikkalaiset republikaaniuskovaiset olisivat varmasti täysin eri mieltä kanssani. Enkä sano, että he olisivat täysin väärässä ja että minä oikeassa. On nimittäin tärkeää huomata, että selvästi uskovaisuutta on monenlaista laatua, mutta mikä vieläkin huomionarvoisempaa, nämä monenlaiset laadut eivät välttämättä tarkoita, että ihminen kapitalismin puristamana valitsisi itselleen sen uskon, joka nyt sattuu miellyttämään, sen uskon joka tuntuu järkeenkäyvimmältä. Useimpien kohdallahan on, että usko valitsee ihmisen, ei toisinpäin. Se puhuttelee, silloin kun se puhuttelee. Ja tietysti ihminen on kovin nokkela myös muokkaamaan uskoaan osaksi identiteettiään siten että ensimmäinen palvelee jälkimmäistä ja silloinhan usko alkaa saada yhä mielenkiintoisempia muotoja. Ei tätäkään voi kieltää. Chögyam Trungpa on kutsunut sitä henkiseksi materialismiksi.

Siksi myöskään uskovaisuus ei ole niin homogeenistä kuin sen voisi haluta olevan. Kirkon jäsen ei edusta vain kirkkoaan vaan myös itseään. Ei ole kuitenkaan syytä johtaa tästä ajatusta, että jokaiselle Jumala on omannäköisensä, että ihminen kuvittaa Jumalan itsensä näköiseksi, että analogia ihmisestä Jumalan kuvana on kirjaimellinen. Tämä on retoriikkaa. Se ei tavoita kokemusta, joka ei ole pyri hallitsemaan muotoja, joka on elävää ja jollain tapaa virtaavaa. Ei kovinkaan monelle uskovaiselle Jumala ole jonkin näköinen, mutta monelle uskovaiselle Jumala varmasti mahdollistaa monia samoja asioita, kuten rakkauden ja kauneuden. Ne ovat näille ihmisille osoituksia Jumalasta. Ateistille ne kaiketi vain ovat, ne eivät viittaa itsensä ulkopuolelle... ja kun nämä kuitenkin muodostavat ihmiselämässä molemmille yhteisen pinnan, emmekö me voisi yrittää vaalia näitä asioita toistemme kanssa, rakkautta, kauneutta jopa omien etujemme vastaisesti?

”Sanotko, ettet voi olla loukkaantumatta ja vihastumatta? Vai niin – no, kanna kaunaa – mutta pahalle hengelle, ei veljellesi. Jumala antoi meille vihan miekaksi, jotta lävistäisimme pahan hengen eikä jotta iskisimme sen omaan ruumiiseemme. Pistä sillä sitten pahaa henkeä ihan kahvaa myöten, jos haluat, tunge kahvakin sisään saman tien, äläkä vedä koskaan ulos, vaan iske vielä toinenkin miekka. Tämän saamme aikaan tulemalla toisillemme lempeiksi ja ystävällisiksi. ”Menkööt rahani, tuhoutukoon kunniani ja maineeni – lähimmäiseni on minulle itseäni kalliimpi”. Näin puhelkaamme ja silloin emme vahingoita omaa luontoamme rahan ja maineen tähden.”

”Maailmassa ei ole oikeastaan kerrassaan mitään, minkä vuoksi kannattaisi kiivastua, sillä mikä on kalliimpaa kuin sielu ja sen rauha? Viha hävittää tämän rauhan. Kun ihminen on vihainen, hän kiihtyy ja lietsoo liekit suureksi roihuksi suurennellen mielikuvituksessaan toisen aiheuttamaa vääryyttä. Syynä tähän kaikkeen on se, ettei hän tarkkaile itseään – ja niin paha purkautuu ilmi. Syvällä sydämessämme pidämme tiukasti kiinni oikeudestamme tuomita ja rangaista synneistä toisia – itsemme sijasta. Siinä kaikki. Jos ihminen näkisi itsensä syntisenä ja olisi elävästi tietoinen syntisyytensä kaikista seurauksista, viha olisi kaukana hänestä.” (Jeesuksen rukous. 1999, Valamon luostari. s. 286 – 287.)