Kritiikki ja uuslukutaidottomuus

Musiikkijournalismin taso puhuttelee minua toistuvasti. Sen kertakaikkinen surkeus. Etenkin kritiikeissä. Kirjoittaja käyttää usein valtaosan pienestä merkkimäärästään tyhjänpäiväisyyksiin ja mainitsee sitten arvostelun viimeisessä kappaleessa, että tällainen levy on tullut, siinä on tällaista musiikkia.

Monille lukijoille levyjen rankkaaminen tähdillä on hyvä tapa bongata uutuuksia. Kun tuttu artisti saa vähän tähtiä, sekin voi harmittaa: eikö kirjoittaja ole ymmärtänyt, mistä levyssä on kyse? Toisesta näkökulmasta tähditys kertoo vain köyhtyneestä taideymmärryksestä ja patologisesta tarpeesta vertailla taidetta keskenään. Taide ja ihminen kokemuksineen ovat niin kaukana toisistaan, että tämä voi tuntua jopa luonnolliselta. Laskeva järki hurraa.

Tuoreessa Voimassa (2/2011) on eräs arvio, joka kiinnittää samalla tavalla huomioni. Voima ei ole musiikkilehti ja monet sen kirja- ja musiikkiarvioista ovatkin pitkälti kaupallisessa tarkoituksessa sivuille painettuja – ja pitäähän lehdessä olla vaihtelua vakavien artikkelien seassakin. Menovinkkejä, pikkukaneetteja – ja levyarvioita. Jälkimmäiset ovat olleet lehdessä niin kauan kuin minä muistan, ja ne ovat joskus tuoneet esiin myös levyjä, joita varsinaisissa musiikkilehdissä ei ole pahemmin noteerattu. Se eduksi sanottakoon.

Huomion kiinnittänyt arvio on nimeltään Boyz n the Hood ja se käsittelee Julma-Henrin ja RPK:n uutta levyä (joko taas?). Kirjoitin aikoinaan graduni erääseen alaviitteeseen, että Umberto Econ Foucaultin heilurin suomennoksen takakansi vastaa hyvin vain markkinavetoisen kirjakauppatodellisuuden intressejä, mutta itse kertomuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Kirjan kohdalla merkille pantavaa on, että takakansitekstistä vain yksi lause vastaa edes jotenkuten kertomusta. Tämä muistuu mieleeni, kun nyt luen Jari Tammisen arviota. Siinä ”tosia” lauseita saattaa olla jopa kaksi.

Esittelyarvostelu koostuu periaatteessa kolmesta osasta. Käsitellään kutakin kerrallaan. (1) Tamminen kertoo eläneensä Itä-Helsingissä lapsuutensa ja nuoruutensa. Koska Itä-Helsinki on monien suomalaisten mielestä jonkinlainen suomiräpin kehto, Tammiselle avautuu arviossa mahdollisuus egorunkkaukseen. Idän vaarallisuudesta hän kertookin yli puolet arviosta, neljän kappaleen verran. Lyhyesti: lähiössä on kurjaa, tapellaan, vedetään huumeita, poliisit ovat kintereillä. Toisaalta kuitenkin Jari Tammisen omat kokemukset ovat kovin erilaisia: pientaloalueita ja mummoja, vaarallisia tilanteita korkeintaan Itäkeskuksessa. Siellä Tammisen kokemus kohtaa tarinoiden Itä-Helsingin: ”nistit tykittävät ränniin keskellä päivää ja näkyvillä”.

(2) Tamminen kertoo, että Julma-Henri asuu nykyisin myös Itä-Helsingissä. Sitä seuraa koko arvostelun pysäyttävin lause: ”Uusi ”Henri”-albumi tursuaa ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia”. Miksi lause pysäyttää? Koska se ei puolestaan vastaa ollenkaan omaa käsitystäni levystä. Johonkin Popedaan tai Reckless Loveen tai mihin ikinä verrattuna Julma-Henrin lyriikat ovat toki rajumpia, mutta ahdistus ei ole se sana, joka niissä painottuu.

Jonkin verran levyyn syvennyttyäni olen huomannut, että levy tematisoi yksilön muutosta, yhteiskunnan muutosta ja näiden välistä suhdetta. Tavallaan levy on ikuisen paluun kiekko, jatkuvan tulemisen ja muutoksen kuvaus, jonka voi näkökulmasta lähtien aloittaa joko alusta tai loppupään Punaiselle-kappaleesta, jossa kertoja nousee puhujapönttöön ja alkaa saarnata. Levyn alkupuoli aina Naurua ja valoa -kappaleeseen asti on analyyttista itsen tarkkailun kuvausta, henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuuksien punnitsemista. Vaikka levyn alkupäässä on levyn loppupäähän verrattavaa yhteiskuntakritiikkiä (mikä tarkoittaa, että kun yksilö alkaa muuttua hän ensiksi kyseenalaistaa enemmän ympäristöään kuin itseään), oikeastaan olennaisin ulottuvuus alkaa hahmottua vasta kun kuulija suhteuttaa nämä kaksi alkua toisiinsa.

Eli levyn ensimmäinen kertomus menee seuraavasti: erään luupin päässä oleva ihminen alkaa havainnoida itseään, halujaan, ongelmiaan ja vähitellen, ensin muiden kanssa keskustellen, sitten yksinään ollessaan ymmärtää Totuuden. Tämän jälkeen hän palaa vuorelta kuin Zarathustra, mutta huomaa, ettei ”jengi tajuu vittuukaan”, nämä vain makaavat selällään ja rakastavat halujaan, minkä johdosta hän nousee turhautuneena puhujapönttöön ja alkaa messuta – aivan kuten niin monet häntä ennenkin. Saarnaajana hän on tietysti uusien etsijöiden pilkan ja raivon kohde. Ja yrittäessään välittää totuuden puhujanpöntöstä, hän alentuu käyttämään vanhaa kielenkäyttöään, koska sitä ihmiset voivat helpommin ymmärtää kuin hänen itsepohdiskelujaan.

Ja niin, onhan se kiintoisaa, että luultavasti Julma-Henrin levyn kuuntelijoista Ongelma ristii kädet ja Jumala on kuollut – nuo puhujapöntöstä lausutut kappaleet – ovat kaikkein helpoimmin avautuvia kappaleita. Sen sijaan levyn 13 ensimmäistä kappaletta ovat mielenmuutoksen jälkeistä ajattelua, jota on vaikeampi ymmärtää, jollei halua antaa jotain itsestäänkin, asettua alttiiksi muutoksen mahdollisuudelle.

Joten: levyllä on ”pahoinvointia” – jos niin haluaa nähdä, ehkä kahden kappaleen verran. Toisin kuin Tamminen haluaa antaa ymmärtää, se ei todellakaan tursua ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia. Tai ehkä Tamminen näkee enemmän kuin haluaisi: ehkä levyn kuunteleminen on ollut hänelle niin tuskallinen itsetiedostuksen prosessi, että haluamatta nähdä pahaa itsessään hän projisoi sen yhteiskuntaan. En minä, mutta kun ne muut...

Jari Tammisen arvosteluesittelyn toisen osan loppupuoli kertoo sitten lopulta itse levystä. On doomeja taustoja, dupstep-pulputusta ja dramaattisen läskejä bassoja. Mutta taas Tammisella tulee hätä: ”Kaikkea vihataan, ja kaikki on päin persettä”. Päinvastoin: kaikkea ei vihata, eikä kaikki ole päin persettä: kun ihminen keskittyy muuttumiseensa, monet asiat jäävät kelkasta, myös viha. Viha on tunne, joka vähenee, kun ihminen lähestyy Totuutta. Vihaa tihkuu ainoastaan kappale Kaikki vs. Kaikki, jonka alkupuoli haukkumanimityksineen on sanottu tavallaan halujen näkökulmasta: me pidämme hyvänä erottautua, luoda eroja, pilkata, koska se on tapa puolustautua ja puolustaa egoa – ja ego tarvitsee jatkuvasti itsekehua ja pönkittämisiä. Mutta ego on jollei valetta niin valheellisesti suuntautunutta. Erossa Totuudesta.

Tammisen aivopieru on kuitenkin eräänlainen silta arvostelun kolmanteen (3) osaan, jossa hän kertoo paitsi pakollisen tiedon – Al-Qaida Finland se vasta hurja levy olikin! - lisäksi että Julma-Henri ”on kuulemma vähän seestynyt noista päivistä, mutta sitä ei sanoituksista arvaisi”.

On ilkeämielistä panetella arvostelijaa, joka ei ole edes kuunnellut levyä. Tai oikeammin: juuri niin pitää tehdä. Tammisen faktat ovat niin pielessä, että on vaikea uskoa, ettei hän olisi ymmärtänyt, mitä Julma-Henri levyllä latelee. Eivät ne tekstit nyt niin vaikeita ole! Seestyminen on silmiinpistävää. Pahimmankin puusilmän luulisi käsittävän, että artistin tekstien kehittyminen (jota olen kuvannut tekstissä ”Mitä mieltä Jumala ois?”) on päivänselvää eikä mitään akatemioiden analyysimateriaalia yksinoikeudella, eikä Tammisen luulisi lukeutuvan puusilmiin, hänhän vaikuttaa muiden Voima-artikkeliensa perusteella kuitenkin ihan järjen ihmiseltä. Mutta jos on totta, että hän oikeasti on perehtynyt levyyn ja kuunnellut sitä useammankin kuin kerran, voi vain todeta, ettei hän ymmärrä taiteesta vähääkään.

Mitenkäs ne tähdet? Tamminen antoi viisi tähteä. Täydet viisi tähteä! Bileet! Eihän tässä sitten pitäisi olla mitään nillittämistä?

Ongelma ei tietenkään Tammisen arviossa sinänsä. Olisi pikkusieluista keskittyä vain siihen, kun kyse on journalismia yleisesti vaivaavasta uuslukutaidottomuudesta. Lukijan ja lehdissä ilmestyvien kritiikkien välillä on suuri epäsuhta ja jokaisen lehden kohdalla on mietittävä pitkään, miksi tämä ja tämä kritiikki on kirjoitettu ja miten. Mitä tarkoitusta varten.

Ehkä kirjoittaja haluaa nostaa tärkeäksi kokemansa artistin tai kirjoittajan esiin, muuten sama, mitä itse arviossa sanotaan. Yksityisen ihmisen tekemää mainosta. Tai lehden haluamaa mainosta. En silti halua uskoa, että kaikki kriitikot ovat ääliöitä ja lukutaidottomia pässejä. Eivät ne ole. Silloin vaihtoehtoja jää (ainakin) kaksi: joko muoto pakottaa kirjoittajat kirjoittamaan mitä sattuu, mihin sisältyy se, että kritiikit asetetaan mainoksiksi lukijoille eikä kiinnostaviksi tekstin jatkeiksi tms., tai sitten kirjoittajat kirjoittavat liikaa kritiikkejä ja se on liukuhihnatyötä. Lyhyiden kritiikkien tekstit tuntuvatkin usein pakotetuilta ja jotenkin intohimottomilta. Tähdet ovat lukijoita varten, kirjoittajat ovat antaneet ne mekaanisesti.

Niissä toistuu usein myös tietty kaava, erityisesti musiikkiarvioissa. On kerrattava artistin aiemmat levyt. On tartuttava ulkomusiikillisiin asioihin, ehkä jopa omiin kokemuksiin. Toisaalta ulkomusiikillisissa puitteissa ei ole välttämättä mitään suoranaista haittaakaan, jos se tehdään muuten kuin kertomalla artistin aiemmasta päihderiippuvuudesta tai vastaavasta. Enemmänkin kaipaisin kritiikkejä, joissa tehtäisiin yllättäviä yhdistelmiä, kehiteltäisiin joitain tekstin ajatuksia pidemmälle. Jokainen osaa sanoa, onko jokin hyvää tai huonoa. Se ei ole mikään taito. Taitoa on punnita, miksi se on hyvää tai huonoa – ja edelleen: taitoa on löytää huonoonkin teokseen tulokulma, joka tekee siitä kiinnostavan. Tulokulman löytäminen puolestaan tuo nautinnon lukemiseen ja kuuntelemiseen ja toivon mukaan kritiikistäkin sitä kautta voi välittyä intohimo, tai edes kiinnostus ja paneutuneisuus asiaan.