"Mitä mieltä Jumala ois?"

Kotimaisen Julma-Henrin julkaisulista alkaa olla jo suhteellisen komea. Kulttihitti Al-Qaida Finland (2007) on saanut seuraajia jo, mitä, neljä, mutta edelleen kaikki suhteutetaan ensimmäiseen levyyn. Henri totesi uudehkossa Basso-lehden haastattelussa, että tuota levyä kuvaa tilanne, ettei näe mitään, kaikki on mustaa ja synkkää. Uusi, vasta ilmestynyt ”Henri” (2010) sen sijaan on nähtävä useamman vuoden kehityskulun seurauksena (ks. Redrum-187:n haastattelu).

Itsekin aloin tutustumiseni juuri tuosta Julma-Henrin varsin korkeatasoisesta debyytistä. Olin vuosikausia ollut kahden vaiheilla kotimaisen rapin suhteen, pitääkö vai eikö pitää, ja tuossa palossa etsin sitten tuoreita ääniä. Aluksi Al-Qaida Finland inhotti minua, tietenkin, ja miksei olisi: päihteet, huumeet, rienaaminen, väkivalta – ne eivät kerta kaikkiaan kuulu omaan elämääni ja yritän pysytellä parhaani mukaan niistä erossa. Tutustumiseni aikoihin aloin kuitenkin huomata levyn soivan myös paikallisten autojen stereoissa, toreilla, iltaisin. Se huolestutti minua. Tutustuin verkon kautta Julma-Henrin fanikuntaan (joka tuntuu kehivän erityisesti Basso-lehden foorumilla) ja asia alkoi huolestuttaa minua yhä enemmän. Mitenkään heitä ivaamatta minua ihmetytti eritoten se, mikä Julma-Henrissä vetosi juuri heihin?

Kaiketi juuri näiden seikkojen kautta aloin päästä Henrin sanoituksiin sisään. Kyse ei ole – tietenkään – siitä, että räpätään pelkästään pahoinvoinnista. Vihaa tihkuvat sanoitukset tuntuivat kielivän jostain muustakin. Ymmärsin, että selvästikin kyse oli siinä määrin korkeataiteesta, että Henrin musiikki asettui tavallaan sellaiselle spektrille, jossa toisessa päässä oli pinnallinen samastuminen tekstin kerroksiin ja toisessa sosiologinen kartoitus suomalaisesta todellisuudesta. Lähestymistavasta riippuen sitä pystyi siis kuuntelemaan monella eri tavalla.

Siten on ymmärrettävää, että monet syrjäytyneet – me työttömät, vähäosaiset, narkkarit, hintit, spurgut, kouluttautumattomat – saamme Henrin teksteistä lohtua. ”Jos oot syrjäytynyt, ylös!” oli RikRekin (240306, Rikosrekisteri) ohella eräänlainen levyn anthem tälle ajattelutavalle. Samalla levy kuitenkin todella oivaltavasti mahdollisti asettumisen tuosta näkökulmasta erilleen, kutsuttakoon sitä nyt sitten vaikka levyn sosiologiseksi ulottuvuudeksi. Henrin musiikin kautta meillä siis on pääsy niihin tuntoihin, joita syrjäytyneillä on, voimme ymmärtää heitä ja voimme ymmärtää, ettei heidän tekemisensä aina johdu heistä itsestään: taustalla voi olla ”huonoa seuraa”, lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä, huumeongelmia ja vastaavaa. Tässä mielessä Henrin musiikki selvästi pienentää kuilua ”meidän tavallisten” ja ”syrjäytyneiden” välillä. ”Normaali on enemmistö, entä sitten kun me ollaan enemmistö... sä oot heikoilla, poika, sitten me pannaan sut hoitoon” (091006). Ja kun tarpeeeksi pitkälle mennään, kukaan meistä ei ole tavallinen. Kaikki me olemme omalla tavallamme syrjäytyneitä. Ainakin joskus.

Viimeistään Al-Qaidaa seuranneen mixtapen, SRJTNT:n tiimoilta ymmärsin myös, että Henri hahmona edusti myös jotain muuta kuin pahoinvoinnin keulakuvaa, tai jotain muutakin kuin kansanmies-Henriä tai tutkija-Henriä. Taustalla, pienissä välähdyksissä, oli myös ns. heikko, Jumalan olemassaoloa peräävä Henri. Tällä korvalla aloin kuunnella muutakin Henrin tuotantoa ja paljastui, että tämä teema näyttää kulkevan jatkuvana linjana läpi Henrin levytysten, aina Al-Qaidasta lähtien.

Yleensä nämä tarinat tiedetään: syvälle saastaansa painunut ihminen kokee Jumalan ilmestyksen ja pam! tulee uskoon. Alkoholistit, huumeriippuvaiset, vangit... ennemmin tai myöhemmin suurin osa tästä porukasta näyttää löytävän Jumalan ja yleensä kaikkein härnäävimmällä tavalla; heistä tulee herännäisiä – ja herännäisethän ovat monien mielestä niitä kaikkein vastenmielisimpiä kristittyjä. Puhe Jeesuksesta kuulostaa heidän suustaan falskilta, olivatpa nämä kokeneet sitten mitä tahansa.

Julma-Henrin ”usko” tuntuu sen sijaan jotenkin paljon uskottavammalta. Se ei falskaa. Ja miksi ei? Se kytkeytyy laajempaan ”epäilevän uskon” traditioon, jonka tunnetuimpana ilmentymänä voisi pitää Dostojevskin romaaneissa esiintyviä hahmoja – tai Dostojevskia itseään. Tämä yhteys on liiankin ilmeinen: Karamazovin veljeksien tunnetuin teesi ”Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittu” muuntuu Henrillä muotoon ”Ja jos ei Jumalaa ois, niin mikä mua ennää estää tappamasta teitä?” (8)

Tämä SRJTNT-levyn viimeisen kappaleen viimeinen säe voisi oikeammin nähdä suurena käänteenä Henrin tuotannossa. Tämän jälkeen suhde Jumalaan alkaa muuttua vähä vähältä myönteisemmäksi. Myönteisyys ei tietenkään tarkoita kritiikin puutetta. Sekä Outo nauha-kuunnelmalla (2009) että tuoreella ”Henri”-levyllä on pintatasolla selvää uskontokriitikkiä, mutta Jumala on kuollut -kappaleen kaltaiset nimet kertovat enemmän kirkon kaltaisiin instituutioihin kohdistuvasta tuhahtelusta kuin yksilön suhteesta Jumalaan. ”Torilla ne vääntää oikeesta väärää”, räppää Henri uuden levyn Punaiselle-kappaleessa.

Kaiketi yhteystyöhön liittyvistä ongelmista suivaantunut Universtas, mies joka sävelsi, soitti, nauhoitti ja miksasi ansiokkaan Psykoterapia-levyn (2010), mainitsi vihapäissään, että Henrin teemat on pöllitty eri tahoilta, mm. Zeitgeist-liikkeen dokumenteista. Henri itsekin on lisännyt Zeitgeist-linkkejä sivuilleen. Tämänkin perusteella on ilmeistä, että erityisesti Outo Nauhan suuryrityskritiikki on sukua Zeitgeistille, jonka ensimmäisessä elokuvassa myös pistettiin uskonnot nippuun melko karkealla ja summittaisella tavalla. Outo nauha onkin nimensä mukaisesti outo poikkeus Henrin tuotannossa. Vaikka sekä ennen että jälkeen Outo nauhan joissain Henrin lyriikoissa vilahtelee käsitys kirkon kaltaisten instituutioiden epäkohdista, Outo nauhan kriittisyys kytkeytyy enemmän näkemykseen uskonnosta epäonnistuneena yrityksenä vastata yhteiskunnan epäkohtiin tai ihmisyyden ongelmiin. Tai oikeammin: kuunnelmassa pappi saarnaa tuskissaan siitä, että jokaisen on otettava vastuu elämästään, ettei pidä suostua vääryyteen, että tietoisuuden on noustava jotta näkisimme mikä on oikeaa ja mikä on väärin, mutta kirkossa istujat vain tottuneesti hokevat aamenta – kuin ne klassiset lampaat. Papin saarna itse asiassa tukee kuunnelman kokonaisväitettä: rahajärjestelmän vastustaminen, eliitin vastustaminen ja köyhälistön muodostumisen vastustaminen ovat paljon olennaisempia käytännön tekoja kuin kirkossa istuminen ja käsien ristiminen – tämä ei nähdäkseni kuitenkaan tarkoita, etteikö rukoukseen liittyvää ”hengellisyyttä” tulisi harjoittaa, nehän eivät sulje toisiaan pois. Kokonaisuuden kannalta kohtaukset kirkossa tai papin kanssa ovat kuriositeetteja, vaikka kuunnelmassa suoraan esitetäänkin, että kirkko on opetuksineen monilta osin vanhentunut eikä tarjoa enää vastauksia viihteellä turmeltujen ihmisten kysymyksiin. Papit perivät isänsä asekauppoja. Ontot moraalikoodit eivät enää tunnu pelastavilta. Vastauksia on etsittävä jostain muualta.

Tämä on ydinteesi: vastauksia on etsittävä jostain muualta ja itse. Al-Qaidalla on kohtia, joissa tämä on vielä hakusessa: nitkuissa sekoileva Henri haluaisi Jeesukselta apua:

”Jeesus tietää, missä mä asun, kerroin sille kadunnumeron ja että haluun
Että se tulis käymään tai lähettäis jengiä tänne, mut ne ei taida selvitä tänne
Enkelit raiskataan jo matkalla, ja totta Mooses toivoa ei oo” (170306)

Samalla ”doupeimmat douppi seivaa vai oliko se Jumala? Vai sama asia?” (200306) ja ”Jumala on humala tai aines, se kertoo et tänään sun pitäis kuolla ” (170306). Näissä valottuu hyvällä tavalla se kaksoisrekisteri, jota Henri käyttää jatkuvasti: toisaalta sen voi tulkita vihaisena vastauksena uskovaisille – tällaiset ovat realiteetit – ja toisaalta taas epätoivoisena rukouksena, että Jumalan paikalle löytyisi muutakin kuin huumeet. Al-Qaidan ahdistus kulminoituu oikeastaan 020107-kappaleessa, laulussa riivaajista, jossa Henri kantaa taakkaansa ”aukiolla niin kuin Jeesus aavikolla” - mieleen tulee klassinen kohtaus Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumista (1964), jossa paholainen kiusaa Jeesusta erämaassa, mutta tämä pitää päänsä. Henrin luoma kuva on tietysti jo itsessään häikäisevä: (esim. Helsingin tai muun suuren) kaupungin keskustassa yksin harhaileva nuori on aina alttiina mainonnalle, viihteelle, ilkeille ihmisille, pilkkaajille, riivaajille – turmelukselle ja synnille. Hän ei ole kuin Jeesus – hän on Jeesus.

Ja Al-Qaidan viimeinen, kertomuksen kertaava yhteensummaus lyö viimeistään nyrkin pöytään: elämäntapakritiikin – toinen olennainen linja Henrin tuotannossa – ohella yritetään tarjota vastaus:

”Älä usko minua, kaikki mitä sanon on valetta
kato itte, totuus on siellä, sisällä (KUUNTELE)
eikä kukaa oppis mitään jos vastaukset annettaisiin valamiiksi
ja vastaukset täytyy löytää itse
eihän ne muuten ois sun vastauksiasi
herra, luoja, allah, jumala
uskon asiaani uskon asialla
samaan paikkaan johtaa monta polkua
riippuen mistä oot tulossa
rikkinäisistä peileistä opittuja totuuksia
kukaan näistä homoista ei haluu jakaa omastaan (ei haluu)” (240107)

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jakaminen, toisestä välittäminen, tuntemattomankin rakastaminen – kaikki nämä eettiset ihanteet ovat loppujen lopuksi olemassa vain koska ihminen tavoittelee merkitystään, yhteyttä absoluuttiin. Eikä voida kieltää myöskään sitä, etteivätkö uskonnot tavoittelisi näitä samoja asioita; esimerkiksi kristinuskon parissa nämä ajatukset ovat olleet käytännössä koko uskonnon pohjana. Jeesus ei kuole ja ylösnouse itsessään, vaan meidän takiamme – tai paremminkin: Jeesus ei kuole ja ylösnouse yksinään, vaan me kuolemme ja ylösnousemme. Meidän kuolemamme, meidän ylösnousemuksemme. Ja muistetaan, mitä G. I. Gurdjieff esitti: oikea kristitty on kuin Jeesus, toimii kuin hän. On valmis jakamaan puolestaan, on valmis luopumaan omastaan toisen puolesta, on valmis rakastamaan vihollista. Näkee, mikä on oikein ja tähdellistä. Olemassaolo on lahja Jumalalle ja kättemme työt uhrauksia Jumalan puolesta Jumalalle.

Al-Qaida Finland on Julma-Henrin tähänastisen tuotannon rankin vaihe. Se on monilta osin tuskallista ja puistattavaa kuunneltavaa, mutta varsin kohtuullinen todellisuutensa kuva. Se auttaa meitä ymmärtämään. SRJTNT:llä kuullaan kuitenkin jo toisenlaista Henriä. Lukuunottamatta mixtapen ensimmäisiä kappaleita siinä esiintyy tutkivampi, empivämpi, selväpäisempi Henri. Dostojevski.

”Mun säkällä löydän itseni istumassa murhasta,
ja jumala onki olemassa ” (Avaa silmät)

”kaikki ongelmat päättyy aina kysymykseen, onko Jumala olemassa
uskon kuin lapsi, tai tapan itseni
pääsen taivaaseen, etkä pääse, tai kuolen
dokumentti, toivo, lasku kiitos, toivon valo” (Pimeessä hapuillen)

”Et voi tuntee ylintä ellet tunne alinta,
mut älä putoa mittaristolta (älä putoa!)
Ihmiset tulee järkiinsä ja lopettaa,
mikset vois olla järjissäs koko aikaa?” (lopeta!) (Avaa silmät)

Jälkimmäinen kielii jo pitkälti siitä, että ainakin osasta päihteistä on luovuttu. Henrikin mainitsikin Basson haastattelussa, ettei ole enää pahemmin baareissa pyörinyt – toisenlaista tukea löytyy ”Henri”-levyn ensimmäisestä raidasta, Mielen muutos -kappaleesta, jossa Henri perää tekstin Sinältä, miksi tämä pakenee itseään ja totuutta käyttämällä aineita, pulloja, pulvereita. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä korostaa – kuten jokaisen ymmärtävän ihmisen – ettei Henri viittaa tässä kirjoituksessa todelliseen henkilöön, siihen, joka elää kommandopipon tuolla puolen (Julma-Henrin kasvoja tai taustoja ei tunneta julkisuudessa, eikä se ole taideteoksen tulkinnan kannalta varsinaisesti edes relevanttia). Henri on fiktiivinen hahmo, henkilöhahmo, joka puhuu itsestään Julma-Henrinä. Se ei suinkaan tarkoita, että se, mistä hän kertoo olisi fiktiota, epätotta ,valetta, vaan että yksilön henkilöhistorialla ei ole näiden teemojen kannalta niin suurta merkitystä. Enemmän väliä on sillä, että asiat joista Henri räppää ovat todellisuutta. Vielä mielenkiintoisempia sävyjä Henri-hahmo saa uuden RPK:n kanssa tehdyn ”Henri”-levyn myötä, jossa Henri nimenä ja sanoittajana on jo heittomerkeissä. Heittomerkit taas kielivät enemmän siitä, ettei hahmo ole totta – ja levyn sisällöstä päätellen ”Henri” on enemmänkin ihmisen ego, valheellinen, himokas, syntinen olento. Se ei ole ihmisen todellinen luonne, vaan yhteiskunnallisiin vaikutuksiin – viihteeseen, puolueeseen, johonkin tiettyyn uskontoon, harrastuksiin, sosiaalisiin ominaisuuksiin – kiintynyt halujen kehikko joka kuvittelee olevansa todellinen. Sanotaan siis korostaen: Henri ei ole todellinen. ”Kaikki mitä sanon on valetta.” (240107)

Sama näkemys on olemassa jo aiemmin: ”ainoa joka kuuntelee on Jumala minun sisässä jolle olen minä enkä Henri” (Pimeessä hapuillen). Henri on joku josta puhutaan, josta me viihteen turruttamat pinnalliset ja hengettömät ihmiskoneet puhumme. Se on jotain, jota lokeroimme – ja Henrihän ei usko lokeroihin (mikä tulee esiin ainakin 3-4 kappaleessa pitkin uraa) – ja jota puhuttelemme, jonka varaan olento rakentaa identiteettinsä ja kuvittelee olevansa hereillä. Siksi myös kappale Avaa silmät. On herättävä.

Ja vielä toinen kohta, jossa Henrin valheellisuus tulee taitavasti esiin; Huonoa seuraa -kappaleen räppiosuus:

”Se otti vichyn varmaan polttanu savut,
tai vetäny nipsui, on liian hyvissä ja ei tarvi
Ei vittu ootsä selvinpäin?
Mitä vittuu ootsä selvinpäin?
Ota tosta mä tarjoon kossuu siihen vichyys,
bisse, isot lainit, nipsut, ota jotain
Miks vitussa sä oot selvinpäin?
Ota nyt vittu vai onks sust joku vitun hihhuli?

Mä kuulinkin jotain, mitä sä selität dinosaurukset?
Tiedätsä miten paljon ton nimissä on tapettu jengii?
Ota ny, mä tarjoon, Masalla on jatkot, se voi lainaa
sulle pari kirjaa, nii saat tietää lisää
Ei siellä rajan takana oikeesti oo mitään
Me ollaan eläimiä, nussitaan, juodaan, kuollaan ja that's it
Ota viskii, Jim Beamii, Jackkii Danielssii, mä tarjoon”

Tämä monille kieltäytyjille – absolutisteille, vegaaneille, toisinajattelijoille – tuttu tilanne tuo kaikesta arkisuudestaan huolimatta hyvin esiin egomme valheellisuuden. Ihmiset, me itse tietysti kaikkein eniten, olemme kiintyneet toistemme ulkoisiin ominaisuuksiin, totuttuun käytökseen. Kun käyttäytymisestä luovutaan, seuraa hätä. Samaa voisi arvuutella tämän bloginkin suhteen: lukijat, jotka ovat pitäneet Santeri Nemoa poliittisesti aktiivisena mediakriitikkona tai vastaavana höpertelijänä, saattavat olla hämmentyneitä muutaman tuoreimman postauksen ”tunnustuksellisuudesta” ja avoimista Jeesusta, rukousta ja uskonnollisuutta myötäilevistä peukutuksista. Koska kuitenkin ymmärrys asioista syntyy pitkällisen, ehkä tuskallisenkin tutustumisprosessin myötä – aivan kuten itse kohtasin Julma-Henrin tuotannon, inhosinhan sitä aluksi – voi olla paikallaan jatkaa eteenpäin. Tilanteet, joissa egomme joutuu vaivaannuttavaan tilanteeseen – jossa me tunnemme olemme epämukaviksi, suuttuneiksi, ärtyneiksi, itkuherkiksi – ovat niitä tilanteita, jotka kasvattavat meitä eniten, kohottavat meitä ylöspäin. Henri toistelee uudella levyllä termiä ”mukavuusalue”, jolta on hyvä lähteä välistä lipettiin.

Kokonaan oma lukunsa Julma-Henrin uskonnollisuuden kannalta on eräs suosikeistani, SRJTNT-mixtapen viimeinen kappale nimeltä 8. Se rakentuu toistettavan lainin ”mitä mieltä jumala ois?” ympärille ja lyyrisenä näytteenä se on selvästi yksi parhaista, moniulotteisimmasta runoista, joita Henri on saattanut julkisuuteen. Samalla on todettava, että kaiketi rapin muotokielestä johtuu, että monien räppääjien lyriikat ovat epäkeskoa suomea, ”väärää” kieltä, outoja lauseita, katkeilevia lauseita, subjektittomia lauseita, kuvien vyöryä ja vastaavaa. Tässä 8 on esimerkillinen. Kuvat vilisevät, jatkuvasti herää kysymyksiä.

Jumalan mielipiteen ohella siinä toistuu klassinen runokuva ympyrästä, kehästä, jatkuvasta paluusta. Ihmisen tehtävä on irrota siitä, nousta sen yläpuolelle:

”nousen pois, ruudukosta
mielen armoilta sattumanvarasta
kato ku raahaan paskani valoon
tässä ympyrässä on niin paljon keskeneräistä
matkalla jo sinänsä, olen päämäärässä”

Eikö tämä kuulosta jälleen sielun pimeältä yöltä? ”Kato ku raahaan paskani valoon”: syntinen ihminen Jumalan kasvojen edessä. Tämän jälkeen 8 muuntuu, totuuden saavuttaja näkee asiat eri tavoin silti samalla tavalla, hän näkee pimeässä rypevät ja yrittää auttaa. Saattaa totuuteen, ”tie totuuteen, mikä on tärkeää, rakkautesi, elämään”.

Se ei kuitenkaan riitä. Pelkkä totuuden näkeminen vaatii kumppanikseen avunannon, tekemisen, muuttamisen, aktivismin – jossa kuitenkin on hyvä pitää pää selvänä:

”Kiva nähdä taas, oon jo tulossa
vielä pari juttua, en myrkytä mielii, tyhjennän mielii
tyynellä merellä seilaa, luvattu maa
jota kukaan ei tunnusta, mitä mieltä Jumala ois
syön paskaani, hengitän paskaani
kierrätän roskani, tappamalla itseni
pelastan maailman sellaseen muotoon etten minä sinne enää mahdu
syö pullaa pilvilinnoissa, ei täällä oo pahaa nähty
sitä varmaan enää oo, mitä mieltä Jumala ois
työvoimatoimistossa, sossussa, leipäjonossa
mielenterveyshoidossa, myytte maani, yritykseni
mitä mieltä Jumala ois, muovipussien luvatussa maassa
tekopyhät menestyvät, ylhäältä auttavat, antavat almuja
olet aina ihanin, ja en haluais painaa liipasint
mut ne haluaa jauhaa lihasi ja ne nauraa minulle
tulee viel kalliiks, syntyy niin kauniiks
mitä mieltä Jumala ois, itken pois
enemmistö alistettu voiton tavottelun välineeksi”

Uskomaton säkeistö. Moniääninen. Monitahoinen. Monipolvinen. Taideteos jo itsessään. Samanaikainen Jumalan kieltäminen ja Jumalan kaipaaminen, vaatimus parantaa ihmisten elämää senkin uhalla että aina on vaara ”maailman pelastamiseen”, mikä jo itsessään voi viedä ihmiseltä toivon ja uskon. Pahaa on ja meidän on tehtävä töitä sen kitkemiseksi, paremman elämän saavuttamiseksi (muille), mutta mikä tärkeintä, meidän ei tule myrkyttää toistemme mieliä, vaan tyhjentää ne. Toistan isä Bartolomeosia: ”Niinpä uhrautumisen syvällisempi merkitys on kokemus vapaaehtoisesta itsen tyhjentymisestä, jonka tuloksena on täyttymys” (Bartolomeos 2008/2009, 106; ks. myös Uhri, rukous ja uskonnollinen taide). Meidän on edistettävä olosuhteita, että ihmiset voivat tyhjentää itsensä.

”älä poika imartele ittees, ku et sä totuutta tuhoo
ainoastaan oman näkemyksesi, itsesi, itsesi”

Siitä tästä on kysymys. Melumme sijaan meidän on tyhjennyttävä, annettava tilaa. Äärimmäistä aktivismia. Ja tätäkin parempaa on vielä tulossa. Suorin kädenojennus auttamisen puolesta tuli Outo nauhan jälkeen, kun Henri julkaisi yhdessä Universtaan kanssa tehdyn Psykoterapia-levyn. Se on musiikiltaan Kayo Dotin levyjen kaltainen matka, jonka päälle Henri latelee suoraa terapialuentoa, kekseliästä, polveilevaa, sulavaa. Ilmaista terapiaa niille, jotka eivät pääse hoitoon, vaikka haluaisivat. Tekona levy saattaakin juuri siksi olla voimakkaimpia ojennuksia 2000-luvun suomalaiselta kulttuurikentältä. Tekona se pyrkii nostamaan ylös – mikä on aina yksi hyvän taiteen tunnuspiirteistä.

Luentona se ei sisällä kuvauksia pahoinvoinnista – se tehtiin jo aiemmin – ei edes kirosanoja. Siksi se ei myöskään ole tuskallinen, vaan toivorikas levytys. Kaiketi juuri siksi sen sisältämät viittaukset uskoon ja uskomiseen ovat neutraaleja, eivätkä ironian värittämiä. Viimeistään tässä vaiheessa Jumala alkaa merkitä omien (lisä)merkitystensä ohella myös rakkautta lähimmäisiin, tuntemattomaan, maailmaan ja absoluuttiin sekä totuutta. ”Totuuden valo!”

Mutta kulttitaiteilijoilla on omanlaisensa ongelma. Kaiketi pienistä ekonomisista rahkeista johtuen ne jäävät pienen piirin asiaksi, eikä tämä piiri ole kaikilta osin täysin kompetentti taiteilijan tarjoamiin teoksiin nähden. Helmiä sioille. Ajatellaan raskaan musiikin saralla 1990-2000-luvun taitteessa vaikuttanutta Babylon Whoresia. Huonoa musiikkia, kömpelöä rock-musiikkia. Silti yhtyeen lyriikat ja koko olemassaolollinen konsepti on vertaansa vailla. Etenkin infantiilin hevimusiikin saralta on käytännössä mahdoton löytää vastaavia tapauksia, tekstejä joilla olisi yhtä korkealuokkaista potentiaa, tasoja, tuntemusta maailmankirjallisuudesta, filosofiasta tai aate- ja oppihistoriasta.

Henri potee samaa ongelmaa. Tämä ei tietenkään ole varsinaisesti Henrin syy; Henri tekee musiikkia ja Al-Qaida Finlandista lähtien hän on puhunut, ettei haluaisi edes tulla yhdistetyksi rap-musiikkiin. Mutta leima on pysyvä. Al-Qaida Finland on rap-kansan kaapin päällä. Torppaamaton, pyhä. Ja nyt kun viimeistään Henrin lyyrinen anti on noussut sille tasolle, että sillä on oikeasti muutakin annettavaa kuin lohtua, sehän on suorastaan filosofista runoutta, ei jotain musiikkia etkoille ja jatkoille, musiikkia jonka tahdissa ryypätä, kaukana siitä, niin nyt kultin puusilmäiset kuuntelijat keskittyvät epäolennaisuuksiin ja marmattavat, ettei kyseessä olekaan uusi Al-Qaida Finland. Tämä on tietysti kaiketi lähes jokaisen artistin ongelma. Mutta Henrin ja Babylon Whoresin erottaa monista muista artisteista se, että ne eivät taida koskaan tavoittaa niitä ihmisiä, jotka noita runouksia tarvitsisivat. Ja toivoisinhan minäkin: kylläpä olisi mukavaa, jos ihmiset kuuntelisivat näitä tyhjänpäiväisten pop-laulujen sijaan. Vakavan musiikin tekeminen viihteen saralla on kuitenkin toistuvasti tuomittu jäämään parin harvan ilahdukseksi.

Aika monen asian suhteuttamisessa ”Henri” nimittäin voisi auttaa. Tarttuminen Julma-Henrin ärsyttävään ääneen, välillä kömpelöön mutta lohkaremaiseen riimittelyyn tai RPK:n biitteihin väistää tosiasian, sen että taideteoksia voitaisiin ottaa vakavasti. Hyvä taideteos ei ole kulmaton. Se hankaa ja ärsyttää, puhuttelee, vittuilee, karahtaa joskus kivillekin. ”Henrissä” on halpojakin kielikuvia, karkeaa kielenkäyttöä, pauhausta, mutta myös mietiskeleviä sävyjä. Ja mikä olennaisinta, keskustelu on jatkuvasti minän, sinän, Henrin eri puolien ja joskus myös turuilla ja toreilla pyörivien julistajien kanssa käytäviä dialogeja. Enimmäkseen Henri kysyy Henriltä, kuka sinä olet, nimetön henki? Tämä korostaa entisestään, että Henri on fiktiota, jokin hahmo jonka kautta peilaamme itseämme, omien halujemme luontoa, oman ruumiimme ja mielemme luonnetta, sitä kuinka ne ovat meillä vain lainassa. Kokonaisuus muistuttaa minua esimerkiksi Patanjalin Joogasutrista.

Voi kuulostaa narsistiselta, vaikka kyseessä on oikeasti akuutti ongelma. Jos ihmisellä on tietoa, jonka hän haluaisi jakaa, koska se tieto on auttanut häntä pääsemään eteenpäin, tuonut onnellisuutta, rauhaa ja vastaavaa, miten kertoa siitä eteenpäin niille ilman että leimautuisi elitistiksi, moralistiksi tai kultinjohtajaksi? Tämä on olotila, jossa Julma-Henri artistina jatkuvasti tuntuu tasapainottelevan. Mikä ristiriita onkaan kommandopipon ja uuden videon puhujanpönttöjen välillä! Mikä ristiriita onkaan siinä, että Henri puhuu itsestään ja suurin osa ihmisistä ei kaiketi koskaan ymmärrä Henrin olevan mielemme kuva, rakenteeltaan ehkä objektiivisesti sama kuin me? Vaikka tulemmekin eri teiltä ja pyrimme eri päämääriin, jotkut ehkä samoihinkin, moni meistä kaipaa kaikesta huolimatta muutosta – ja muutosta nimenomaan parempaan, koski se sitten omaa tai yhteisön elämää. Viihdekulttuurin piirissä se on kuitenkin luvattoman pahankatkuinen ajatus, kukaan ei saisi muuttua paitsi tietysti kuulija/lukija, sillä artistin muuttuminen, se merkitsee ettei artistin teokset enää vastaa kuulijan odotuksia ja haluja.

Mutta ”Minä tiedän, että sinä haluat. Kerro kuka sinut omistaa!” (Halu)