Todenhehku nöyryydessä

Kaiketi viime vuoden viimeisistä kuukausista lähtien olen ollut melko apaattinen ja jotenkin kyyninen median suhteen. Se ei kiinnosta minua vähääkään. Tai kiinnostaa, mutta pelkään sen turmelevan minut taas, viskaavan minut takaisin päivittelyn ja raivoamisen luonnottomaan epäelonkehään. Siksi välttelen sanomalehtiä, uutisia, mainoksia ja keskityn sen sijaan lukemaan kirjojani, kuuntelemaan levyjäni, hellimään lähimmäisiäni. Facebookin suhteen olen käynyt entistä varovaisemmaksi, hiljennytkin osin; se on kaikkein raadollisin kommunikaation alue, joka vain tihkuu negatiivisuutta ja pahaa oloa. Alan ymmärtää sen vasta nyt. Tuntuu yhä tärkeämmältä osoittaa hartautta, nöyryyttä ja myötämielisyyttä arkipäivässä, kasvotusten.

Eräs tuttavani kirjoittaa blogissaan jatkuvasti jollain tapaa huutomerkeissä. Hän vaikuttaa onnelliselta, kehuu ja ylistää rakkautta. Kirjoittaa, että on tiedettävä mitä oikeasti haluaa. Luulen ymmärtäväni hänen hyvää oloaan, mutta en voi oikein kuvitella itseäni hänen asemaansa. Minulle olemassaolon perusjuonne on suruntäyteinen ilo, todenhehku nöyryydessä, jokin johon liittyy olennaisella tavalla armo. Kyllä, pyrin rakastamaan niin lähimmäistä kuin vierastakin, vastustamaan sitä mikä on ”kosmisesta näkökulmasta” - seikka jota Antti Nylén painotti eilen turkismielenosoituksessa – käsitykseni mukaan väärin, mutta perustila on se, että elämme – minä elän – langenneessa maailmassa. Se on radikaalisti erossa siitä, mikä on totta. Enkä minä elä totuudessa kuin harvoin, jos ollenkaan.

Minulle lohtua tuo katsoa esimerkiksi Pirjo Honkasalon Mysterionia (1991), dokumenttia Pyhtitsan nunnaluostarista Virossa. Pyhtitsa on 160 asukkaan omavarainen yhteisö, joka elää keskellä Viron saastuneinta osaa. Aluetta ympäröi n. 134 neliökilometrin alue, jossa on uraanikaivoksia ja niiden aiheuttamia ympäristötuhoja. Vesi on likaista ja raskasmetallien ja muun pärrön rikastamaa. Sen sijaan Pyhtitsan kuvissa näyttäytyy idyllinomaisempi luonto ja yhteisö, pitkät ja hartaat rituaalit, kova työ, jota nunnat tekevät muina aikoina; keritsevät lampaita, viljelevät maata, leikkaavat talvisin jäästä valtavia harkkoja, sienestävät, kokoavat halkotorneja.

Honkasalo tietää mitä tekee. Hän ei osoittele tai leimaa, vaan esittää yksittäisin kuvin, millaista elämä Pyhtitsassa on. Tietysti Honkasalo kuvaa tilannetta tavallaan: esimerkiksi pyhän veden teemaa, jossa Pyhtitsan vesi näyttää niin puhtaalta (kuvat ovat kuin Tarkovskin elokuvataiteesta), seuraa kaivoskuvaus, jossa vain muutamien kilometrien päässä vesi virtaa aivan toisennäköisenä. Kuten Orionin lappusessa mainitaan ”nunnaluostari on rationaalisen mielen ja kylmän insinööritaidon vastakohta” - mikä viittaa siis juurikin kontrastiin uraanikaivosten ja pienen, kuin kuvun alla elävän luostarin välillä.

2000-luvun keskeinen vitsaus on olla jatkuvasti saatavilla. Tällä en tarkoita tapaa, jolla ystäväsi tai työnantajasi voivat ottaa sinuun yhteyttä minä tahansa vuorokauden aikana, vaan enemmänkin tapaa, jolla me voimme olla jatkuvasti yhteydessä muihin, ja jopa sinänsä kasvottomiin sosiaalisiin vyöhykkeisiin. Sain esimerkiksi eräästä sattuman oikusta toisen puhelimen. Vasta viime vuoden puolella vaihdoin vanhan vähän uudempaan, malliin jossa on tekstiviesti- ja soittomahdollisuus. Ne riittävät minulle. Toista puhelinta en siis käytännössä tarvinnut. Nyt minulla kuitenkin oli kädessäni puhelin, jossa oli kameran ja navigaattorin lisäksi välitön, vain napin painalluksen päässä oleva yhteys verkkoon. Yhden illan uutta puhelinta hipelöityäni totesin hengenvaaralliseksi ja siirsin koko toosan syrjään.

Vaikka kyse on omista haluistani, omista synneistäni, tekninen kehitys kulkee täsmälleen väärään, päinvastaiseen suuntaan kuin haluaisin. Asioiden helpottaminen ja helpottuminen altistavat yhä enemmän synnille. Vaivannäkö sen sijaan tuo enemmän ja kokonaisempaa tyydytystä, saa ihmiset arvostamaan asioita enemmän. Vanhastaan tämä on tietysti jo tuttua: jo vuosia monet tietokoneella työskentelevät ovat joutuneet kamppailemaan kaikenlaisten kiusausten kanssa: jokohan olisin ansainnut tauon, voisinkohan kurkata uutisotsikoita, käydä facebookissa? Useimmat eivät edes ajattele, en minäkään aina, menevät vain, ja parin tunnin päästä huomaavat surffailleensa verkossa koko päivän. Kaikki se on pois ajasta, jonka voisi käyttää töiden tekemiseen, kirjoittamiseen, jne. Ihmiset saattaisivat jopa urheilla enemmän jos he eivät antautuisi niin helpolla himojensa ja hetkellisten mielenoikkujensa valtaan.

Tämä on tietysti marinaa. Olen heikko, kyvytön, syntinen. Elän langenneessa maailmassa. Honkasalon Mysterion on lohdullinen dokumentti siinä mielessä, että se esittää ihmiset jotenkin onnellisina, itkuisinakin ja surevina. He tuntuvat luonnollisilta. Elämän koko positiivinen kirjo on läsnä. Kun nunnat ja jotkut yhteisön työmiehistä raahaavat jääkuutioita jäältä tai istuvat kesällä maanviljelyksen lomassa tauolla, emme näe ivallista karetta miesten silmissä. On katsojasta kiinni, miten hän tilanteet näkee ja kokee.

Kun Honkasalon kamera kohdistuu nunnavihkimykseen tai joihinkin palvelusmenoihin, ei voi olla ajattelematta, mitä ei-uskova tai sekulaari Suomen kansalainen kuvista ajattelisi. Tuolla ne hullut menevät? Ovatpa ne kuin sokeita lampaita? Miksi miehillä on tuollaiset asut ja naisilla ei? Miksi kirkkoisät ovat isiä eivätkä äitejä? Tämä on itse asiassa laajempi kysymys, joka askarruttaa. Miten ei-uskovat näkevät ja kokevat uskonnolliset toimitukset? Onko heidän esimerkiksi vaikea ymmärtää, miksi joku alkaa nunnaksi – tai munkiksi?

Kun ortodoksisissa palvelusmenoissa asia ilmaistaan maailmasta luopumisena (siinä missä herännäiskristillisisissä piireissä ilmaus on arkipäivää), koska maailma on ”paha”, voi helposti tuntua siltä, että touhussa ei ole mitään järkeä. Niin kuin ei synnissäkään. Synti on kuin jokin piiska, jolla pidetään ihmiset maassa – jolla kielletään ihmisiä ajattelemasta itse, tuntemasta mitä he ”oikeasti haluavat” ja vastaavaa.

Tai en tiedä, miten ihmiset ajattelevat. Minä ajattelin vuosia synnin noin, vaikka lähi- ja tuttavapiirissäni oli niin kristittyjä, ateisteja kuin munkkejakin. En voinut käsittää, miksi kukaan tieten tahtoen alistuisi tuollaiseen alentuvaan käytökseen, konttaamiseen, ryömimiseen, järjenvastaiseen mokellukseen, kun kuitenkin muussa elämässä he käyttäytyivät kuin sivistymättömät barbaarit, etiikaltaan köyhät öykkärit kosmisessa alennustilassa. Jossain vaiheessa, useampi vuosi takaperin, synti alkoi kuitenkin merkillistyä minulle, joskin edelleen se tuntui, tuntuu vieläkin, jotenkin valheelliselta monien suissa – niin kaiketi minunkin. Voin kuitenkin kaikella vakavuudella sanoa, että olen tässä asiassa tosissani. Synti on täysin osuva ja adekvaatti käsite tässä ajassa.

Miksi ihminen haluaa omasta tahdostaan ”luopua maailmasta”? Miksi näin koominen ja pönöttävä ilmaus asialle? Luostareissa käytetään tätä nykyä internettiä siinä missä katsotaan Boratiakin. Itse ymmärrän kuitenkin luostaritoiminnan siten, että siinä ihminen olennaisesti luopuu jostakin ja ottaa käytännön arkeensa päivittäiset palvelusmenot, rukoilun, Jumalan. Luopuminen maailmasta merkitsee siis tavallaan joistakin asioista luopumista Jumalan eduksi. Ja ”jos ei Jumalaa ei ois”, kuten Julma-Henri ilmaisee (tästä lisää myöhemmin), eikö luopuminen tekona tuntuisi meistä muutoin oikealta, varsinkin nykyiset ekologiset ja sosiaaliset katastrofiketjut huomioon ottaen?

Olisi helppo sanoa, että ei, luopuminen ei ole oikein minusta. Minä en halua luopua mistään. En luovu saavutetuista eduista. Kovalla työllä ja itse olen raivannut tämän itselleni – ja tekninen kehitys on tuonut elämääni muun, paljon hyvää, lisännyt hyvinvointia, kasvuennusteista, vaurautta. Toisaalta omaa elämäämme tutkiskelemalla huomaamme varsin pian, että emme pidä läheskään kaikesta näkemästämme, ärsyynnymme helposti, meillä ei ole aikaa, olemme riippuvaisia tekniikasta, emme osaa kädentaitoja, emme pääse useinkaan luontoon, emme liiku tarpeeksi, käytämme liikaa alkoholia, jatkuva pullansyönti ja oluenjuonti on kasvattanut mahaa ja vastaavaa. Ja sokerina pohjalla: meillä on liikaa tavaraa. Aivan liikaa. Ylettömästi. Puhelimia, digibokseja, vasaroita, kirjoja, lehden vuosikertoja, vaatteita, leluja, piuhoja. Nämä kaikki ovat pois jostakin – jostakin, jota voisimme kutsua Honkasalon dokumentin ilmaiseman ”mysteerin” ohella vaikkapa keskittymiskyvyksi tai leppoisuudeksi. Keskittymiskyky taas on uskonnollisissa puitteissa hartautta, leppoisuus hiljaisuutta. Molempia voi taas pitää edellytyksenä mysteerin ilmenemiselle.

Voisi luulla, että Pyhtitsan nunnat olisivat riutuvia ja ruttuisia mummoja. Todellisuus yllättää: he ovat kovaa työtä arvostavia, ylipainoisia ja reheviä, nauravia ja kisailevia ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan jengoillaan. He arvostavat Jumalan heille antamaa elämää ja Honkasalo onnistuu dokumentoimaan tämän. Huonosti alkanut elämä on löytänyt uomansa. Kiusaukset heilläkin kaiketi on, se on varmaa, mutta tämän, aivan kuten yksityiset suhteet Jumalaansakin (kukaan nunnista ei kerro, mitä Jumala hänelle merkitsee, mitä nunnuus on jne.), Honkasalo on rajannut pois. Tämä todistaa, että luostarielämä ei tarkoita elämänilon puuttumista. Harhaluulon tästä voisi siis jo kitkeä.

Kaiketi juuri kaiken tämän vuoksi transsinomaisesta katselukokemuksestaan toivuttua voikin enää kysyä, pakottaa sen kysymyksen esiin, mihin suuntaan minä voisin elämääni viedä, riippumatta siitä uskonko eläväni langenneessa maailmassa vai ihan hyvässä vai kenties parhaassa mahdollisessa. Ei kysyä, mitä kasvottoman järjestelmän on tehtävä minulle vaan kysyä, mitä minä voin tehdä itselleni. Ja mitä teen itselleni – eikö se ole välittömässä vuorovaikutuksessa siihen, millaiseksi tahdon tämän langenneen maailman tulevan?