Tietokykykapitalismissa – termi viittaa Jussi Vähämäen Itsen alistukseen (2009) – merkillepantavinta on työn luonteen muutos, jota yksikään puolue ei ole vielä tarpeeksi vakavasti ottanut huomioon, vaikka – kuten hedelmissä mainitaan juuri ilmestynyttä Radikaaleinta on arki -pamflettia (2010) koskevassa kirjoituksessa – prekariaatti ei ole enää mikään ihan pieni marginaali, jos pelissä on oikeasti yli miljoonan ihmisen työpanos. Mitä sitten tapahtuu, kun työ muuttuu? Ensinnäkin: työaika leviää kattamaan käytännössä koko ihmisen elämän. Samaan aikaan, kun niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa vaahdotaan eläkeiän nostamisen, työurien pidentämisen ja opiskeluaikojen lyhentämisen puolesta (ja vastaan!), ns. työikäisten keskuudessa on jo kauan ollut selvää, ettei työ jää työpaikalle, vaan seuraa perässä kotiin, harrastuksiin, lomille. Vapaa-aika katoaa, kun työntekijä on jatkuvasti tulemisen, potentian tilassa: hän on aina valmis vastaamaan puhelimeen, vastaamaan sähköpostiin, vastaanottamaan ja käsittelemään potentiaalisesti tärkeää informaatiota. Tärkeä kirjoitusaihe, tutkimukseen liittyvä solmu, päivän työrupeamaan liittyvä kehitysehdotus voi pulpahtaa mieleen vaikka perjantai-illan saunavuoron aikaan.
Toiseksi tietokykykapitalismi laajentaa ihmisen tarjoaman työpanoksen kehollisesta ja läsnäolevasta työpanoksesta mentaaliseen, sosiaaliseen, emotionaaliseen – ja jälleen potentiaaliseen – osaamiseen. Työntekijätkään eivät enää halua ottaa töihin ihmisiä, jotka osaavat jotain tiettyä asiaa, vaan ihmisiä jotka tämän lisäksi ovat aina valmiita mukautumaan, muuttumaan, uudelleenkouluttautumaan, kehittymään – ihmisiä, joissa on sellaista potentiaalia joka hyödyttää yritystä ja vie sen sisällä tehtäviä uudistuksia eteenpäin. Ja niitähän yrityksissä riittää. Samalla tietokykykapitalismi hyödyntää häpeilemättä niitä mahdollisuuksia, joita työntekijällä on, mutta joihin se ei tarvitse tämän ruumista ja kehollista läsnäoloa työpaikalla. Formalisoimalla ne työntekijä saadaan itse huolehtimaan omasta työpanoksestaan, jolloin työvoimaa yleensä voidaan vähentää. Työmäärä ei tietenkään poistu mihinkään.
Kolmanneksi yritysmaailman arvomaailman koveneminen (esimerkiksi herkkyys yt-neuvotteluille, irtisanomiset, työtapoihin liittyvät uudistukset) johtaa siihen, että palkkatyöstä on tullut yhä epävarmempaa. Siksi prekariaatti, epävarmuus, epäsäännöllisyys. Työurien pidentäminen tarkoittaa puolestaan myös sitä, että koska väkeä täytyy tulevaisuudessa – kuten jo nytkin – pakottaa töihin, elämisestä palkkatyön ulkopuolella – johon jokainen prekaari aika ajoin joutuu – tulee entistä vaikeampaa. Perustulosta ei puhuta siellä missä pitäisi, missä sen pitäisi olla jatkuva puheenaihe.
Koska työ levittäytyy kaikkialle ihmiseen ja tämän ajankäyttöön, on kohtuutonta, että juuri hänen toimeentulostaan näyttää tulevan elämän ja kuoleman kysymys: joko teet töitä (mitä tahansa työtä!) tai sitten juokset koulutuksesta kortistoon ja takaisin ja sinua piinataan ja kyykkytetään enemmän kuin laki sallii; ja sehän sallii. Mikä tässä nyt sitten on niin kohtuutonta, pitäähän ihmisen tehdä työtä? Juuri se, että työstä saatu korvaus on naurettavan pieni suhteessa työpanokseen, joka kuten sanottu on siinä, että ihminen on käytettävissä koko ajan. Tietokykykapitalismin keskeinen ongelma onkin, että jähmeät päätäntäelimet ja yritysmaailma katsovat työntekijää kuin vanhan maailman apinaa: ja kun tätä on katsottu tarpeeksi kauan, hänkin alkaa uskoa siihen – siis: että työntekijä on työntekijä vain jos hän tekee selkä kyyryssä palkkatyötä. Palkkatyön ulkopuolella ei ole työtä, on vain askareita, puuhailua, kehonhuoltoa ja vastaavaa. Kotityöt eivät ole töitä ellei niitä tee kodinhoitaja. Samaan aikaan yritysmaailma itse elää kuitenkin tätä päivää, eikä kaihda vanhasta luopumista.
Tosiasiassa tästä avautuu tietokykykapitalismin sisään vastarinnan mahdollisuus. Jos työelämä on pakottanut työläisen prekarisoitumaan, levittämään työn kehoonsa, mieleensä, sosiaalisiin suhteisiinsa ja ajankäyttöönsä, ehkä se tulisi nähdä keskeisimpänä aseena, jolla esimerkiksi vaatimusta perustulosta voitaisiin viedä aggressiviisestikin eteenpäin. Jos tietokykykapitalismissa on kehittynyt (jo nyt) sukupolvi, joka ei erota työ- ja vapaa-aikaa toisistaan, koska kaikki on työtä, koko elämä on työtä ja työ elämää, niin eikö se voisi toimia myös argumenttina palkkatyön herruuden murtamiseksi? Sillä katsotaanpa: myös ihminen, joka käy vanhan maailman malliin töissä, joista palaa neljältä jolloin hänelle teoreettisesti alkaa jokailtainen vapaa-aika, kohtaa saman kysymyksen: hänen iltansa, vapaatuntinsa ja viikonloppunsa täyttyvät esimerkiksi hoivatyöstä, jossa hän hoitaa lähimmäistensä ongelmia, ottaa vastaan näiden huolia, käyttää lapsiaan harrastuksissa, palvelee, luo henkisiä arvoja, tukee näitä ihan tavallisia ihmisiä, keskustelee ja niin edelleen. Miksi tämä ei muka ole työtä? Koska se ei tuota näkyvää ja suoraa taloudellista hyötyä. Välillistä se ainakin tuottaa: ihmiset, joiden tulevaa (ja väistämätöntä) burnoutia voidaan hoitaa ennalta ehkäisevästi, varmasti arvostavat sitä, että heillä on ollut ystäviä ja lähimmäisiä, jotka ovat kuunnelleet heitä vaikeuksissaan. Ja oletetaanpa, että joku näistä ystävistä tai lähimmäisistä olisi psykologi: hänkö napsauttaisi itsensä ja ammattinsa neljältä pois päältä, kun hänen kotona odottava aviopuolisonsa on masennuskierteessä ja kaipaa kuuntelijaa? Tuskin. Sellaista pidettäisiin äärimmäisen kylmänä ja epähumaanina, eikä sellainen olisi omiaan säilyttämään rakkaus- ja ystävyyssuhteita. Jos siis tietokykykapitalismi hyödyntää jopa ihmisen kykyä empatiaan tuomiten sen kuitenkin arvottomana silloin kun se tapahtuu palkkatyön ulkopuolella, eikö esimerkiksi juuri sen tulisi olla ihmisiä työtaisteluihin kannustava tekijä? Tuntevan, aistillisen, elävän olennon riistoa vastaan...
Tulevaisuutta koskeva kysymys on, millä edellytyksin haluamme esimerkiksi säilyttää ns. hyvinvointivaltion, jota esimerkiksi poliittinen populismi tuntuu niin kovasti rakastavan? Jos valtionvarainministeriä uskomme, ainoa mahdollisuus tällaisen ylläpitämiseen syntyy siitä, että ne, joiden eläkettä on jo lähtökohdiltaan heikennetty suhteessa suuriin ikäluokkiin, tekevät hiki hatussa koko elämänsä ajan töitä, viis millä palkalla ja viis millä elämällä ja vapaa-ajalla. Ja siellä missä on pakko, on myös vastarinta: on kasvamassa sukupuoli, joka ei edes halua tehdä palkkatöitä, niin kauan kuin se tuottaa elintasoa tietylle joukolle ja kasvattaa samalla tuloeroja ja tuottaa pitkällä tähtäimellä vain pahoinvointia. Miksi se haluaisi? Koska vanhemmat ikäluokat syyllistävät heitä kultalusikkasukupolveksi, jolle ei työ kelpaa, jotka haluavat vain pelata kotona pleikkaria ja biletellä. Ja mitähän edellytyksiä suurilla ikäluokilla on ymmärtää tätä kokonaiskysymystä työstä, kun he itse ovat pääosin välttyneet siltä, eläneet vanhaa aikaa, jolloin työ ja muutkin asiat olivat eri tavoin (eivät välttämättä paremmin)?
Vapaa tila työkykykapitalismin sisälle syntyy vain raivaamalla. Kieltäytymällä, pakenemalla, luovimalla keinot. Ja ehkä juuri niistä asioista, joista prekaaria polvea syyllistetään ja jonka vuoksi sitä kyykytetään, löytyvät myös vastarinnan edellytykset ja välineet. Jos kapitalismi uskontona “ei pyri sovitukseen tai pelastukseen, vaan syntiin ja syyllisyyteen, ei toivoon, vaan epätoivoon” (Vähämäki 2009, 168) ja uskontona sen tavoitteena ei ole maailman muuttaminen vaan sen tuhoaminen, niin ehkäpä meidän on vihdoin aika uudistaa myös synnin käsite, ottaa se uudelleen käyttöön ja kääntää se tuota uskontoa vastaan. Ei näin: harjoittakaamme syntiä ja irstailkaamme – vaan: olkaamme syntisiä ja kantakaamme siitä vastuu, ottakaamme kaikkien muidenkin synnit omalle kontollemme ja muuntakaamme tuo synti energiaksi, joka vapauttaa meidät siitä. Antakaamme synnin olla se, mitä se on, astinlauta hyvälle ja autuaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti