2000-luvun suomalaisessa rock-musiikissa on yksi yhtye CMX:n lisäksi, jonka luultavasti tulemme muistamaan valitettavan pitkään: Kotiteollisuus. Juuri Kotiteollisuus oli se naurettava macho-bändi, “Lappeenrannan Manowar” – kuten yhtye itseään mainosti joskus 1990-luvun puolenvälin jälkeen – joka vittuili faneille, kiroili, sammui suorissa yöchateissa, elosteli alkoholinkäytöllään ja teki siinä välissä köyhänpuoleisia ja iskelmähenkisiä kappaleita, jota myös ns. hevin ystävät saattoivat kuunnella. Siinä vaiheessa, kun yhtyeestä tuli esimerkiksi sinänsä surkean Soundi-lehden kestoviihdykettä, jokainen itsetietoinen musiikinystävä ja hipster oli jo aikaa sitten ajanut polkupyörällään mutkaista tietä näkymättömiin, pakosalle. Kuka sitä Hynystäkään nyt enää jaksaa... ja niin, eihän yhtye vieläkään ole poistunut kuvioista. Valitettavasti.
Tehdään tunnustus: kun vuonna 1999 Kotiteollisuuden toinen levy, Eevan perintö, ilmestyi, ihastuin jostain syystä sen raskauteen ja yhtyeen sinänsä tinkimättömään imagoon. Tuolloin emme tunteneet lainkaan sitä voipalleroturilasta, jonka “kasvojen” näkeminen lehdessä tai televisiossa on jokaiselle vähänkään kauneutta arvostavalle ihmisolennolle tänä päivänä käytännössä traumaattinen kokemus. (Siksi tässä blogikirjoituksessa ei ole aiheeseen liittyviä kuvia, koska kokemuksena jo yhdenkin tuoreemman yhtyettä esittävän kuvan silmäily vastaa kolmen viikon yhtäjaksoista lapsi- ja eläinpornon katsomista; mielikuva ei huuhtoudu pois, vaikka vetäisi tolua kaksin käsin.) Tarkoitan luonnollisesti Jouni Hynystä, Kotiteollisuuden laulaja-kitaristia ja yhtyeen imagon päällysmiestä, joka on sittemmin kunnostautunut myös “runoilijana”, “äijänä” ja kansankunnan ääliönä. Jostain täysin käsittämättömästä syystä Hynynen on myös toistuvasti äänestetty kotimaisen rockin seksikkäimmäksi mieheksi – ellen ihan väärin muista – mikä kertonee kansakunnan syväpsykoosista kauhistuttavan paljon. Tai ehkä joku arvostaa “miehekkäitä miehiä” aneemisten lapsipotilaiden sijaan, en minä tiedä.
Eevan perinnössä kuitenkin viehätti sen tuskan suoruus, raskaus, raamatullis-haavikkolainen kuvasto ja Sielun Veljiltä perityt riffit. Vetosi siinä iässä. 2000-luvulla nuo elementit ovat tietysti karisseet yhtyeen musiikista ja tilalle on tullut pelkkää omien huippuhetkien variointia, onttoa uudelleensoitantaa. Ehkä Hynynen sentään on “kehittynyt” hiukan lyyrikkona. Vielä vuosituhannen alussa hän uskalsi jopa tunnustaa lukevansa Mukkaa ja Aila Meriluotoa. Kuolleen kukan nimi (2002) oli kaiken lisäksi teemoiltaan velkaa John Miltonin Paradise Lostille; ja levyä voikin pitää koko yhtyeen korpuksen onnistuneimpana. Käsi sydämellä. Tietenkin sinnekin on eksynyt mauttomuuksia, mutta valtaosin se on parasta – Eevan perinnön ohella – mihin yhtye on yltänyt.
Hynysen vahakakut on kuitenkin mätetty naamariin jo aikaa sitten. Sitä on seurannut lähinnä viinanturvottaman spurgun ihmiskurimus ja henkinen umpikuja taiteilijana. Monet eivät tietenkään haluaisi antaa Hynyselle edes “taiteilijan” asemaa, hänhän on koko uransa ajan pilaillut tuon roolin ja stereotypian kustannuksella samalla asenteella kuin kaikki “tavalliset ihmiset” tekevät: baskeri päässä homostellaan ja sitä rataa. On luonnollisesti tympeää toistaa jo toistettua, mutta toistetaan vielä kerran: ennen kuin yhtyeestä tuli ilmiö, suuri, sen musiikki, sen teemat, koko yhtyeen imago oli parempi.
Kun Eevan perintö ilmestyi, emme tienneet Kotiteollisuudesta periaatteessa mitään. Yhtyeen soittajat mainittiin levyn kansissa sukunimillä; kansissa kaljuja, alastomia ja kultamaalilla sudittuja miehiä. Debyytti-levy Aamenen (1998) kansissa oli pieniä kuvia samoista miehistä poolopaidoissa ja sisätiloissa. Itse pidin imagosta. En tiennyt mitään heidän juopotteluistaan, eivätkä tienneet juuri ketkään muutkaan. Onneksi. Hynynen, Sinkkonen ja Hongisto olivat vain näitä satunnaisia ihmisiä, jotka juovat viinaa silloin tällöin, näitä perustyyppejä, joita on jokaisessa kaupungissa, jokaisessa lähiössä.
Raskas suomalainen musiikkikaan ei ollut vielä tuolloin nosteessa. Ei ollut ilmiötä nimeltä “suomenkielinen hevimusiikki”. Ei ollut sen lieveilmiöitä, typeriä sloganeita ("Saunan takana on vielä tilaa", "Minulle ei vittuilla!") huppareissaan esitteleviä perustyyppejä, “äijiä”. Hevi oli marginaalista, syrjäytyneiden nuorten musiikkia. Ainakin niin monet toivoivat sen olevan. Popedalla ei näyttänyt olevan perillisiä – niin ainakin rukoilimme.
Kotiteollisuuden kolmannen levyn (Tuhkasta ja tomusta, 2000) myötä yhtye sai kuitenkin enemmän julkisuutta. Ensimmäisenä hittinä voidaan kai pitää "Jos sanon" -kappaletta, jossa näyttäytyivät jo kaikki tulevan ilmiön puolet: musiikki oli vauhdikkaampaa, kevyempää, rockmaisempaa ja Hynysen lyriikat hiotummat, suulaammat. Hynynen jopa “lauloi”, ei huutanut – seikka, josta vielä tuolloin laulajan tulevista Frederik-henkisistä ääntelyistään tietämättömät ihmiset pitivät kai enemmän tai vähemmän; minua se ei miellyttänyt. Eevan perinnön raskauden ainoa muisto oli "Jos sanon" -kappaleen musiikkivideossa, jossa samat alastomat miehet takoivat alasinta ringissä, kolmen sepän patsaan hengessä. Hyvä ja tunnelmallinen video, mutta sen jälkeen mikään ei ollut entisensä.
Yhtyeen maine kasvoi tämän jälkeen levy levyltä. Kuolleen kukan nimen jälkeen yhtye julkaisi Helvetistä itään -albumin (2003), josta irrotettiin singlelohkaisuna "Minä olen" – yhtyeen ensimmäinen positiivissävytteinen kappale ja luultavasti koko bändin historian musiikillisesti kevein laulu. Siinä on nähtävä myös kaupallistumisen ja ilmiöksi nousemisen kulminoituminen: jos hevin ystävät olivat kuunnelleet tähän saakka Kotiteollisuutta, "Minä olen" tarjosi myös suuremmalle yleisölle kosketuspinnan. Kappaleesta tuli jopa radiohitti. Vanhojen fanien oli nieltävä kitkeryytensä. Yhtyeestä oli nähtävästi tullut suuri.
Yhtyeen menestystä oli varmasti auttamassa samalla rintamalla tapahtunut Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen menestys. Rautiainenhan käyttäytyi julkisuudessa huomattavasti Hynystä siistimmin, mutta luultavasti juuri hänen ansiotaan on, että suomalaista miestä korostava rock-myytti alkoi taas nostaa päätään. Samoja teemoja oli tietysti käsitellyt myös Hynynen. Suomalainen mies oli se pinta, johon molemmat samastuivat: juro, kitkerä, vahva ja kömpelö. Myytin elvyttäminen riistäytyi kuitenkin käsistä.
Toinen merkittävä tekijä yhtyeen menestymisessä oli Hynysen kirjalliset taidot. Kuten CMX, myös Kotiteollisuus aloitti jo kolmannen levyn aikoihin säännöllisen julkisen päiväkirjan pitämisen ja kysy-palstan. Jälkimmäisestä ei ole mitään sanottavaa – kukaan selväjärkinen ei koske siihen pitkällä tikullakaan –, ensimmäisessä sentään välittyi välillä ihan hyväntahtoinenkin huumori. Nimenomaan päiväkirja kuitenkin loi Kotiteollisuuden: ryyppäävän, remuavan ja enimmäkseen alastoman teinipoikakatraan, joka puhui pillusta, hevistä ja härnäämisestä. Joskus Hynynen sentään oli pitkänmatkanjuoksija ja hiihtäjä, sittemmin enää oman alkoholistinelämänsä kestävyysurheilija.
Yhtyeen imagon ymmärtämiseksi on kuitenkin mentävä tätä syvemmälle. Yhtye nähdäkseni aloitti toimintansa vaihtoehdon tarjoamisen kautta: se halusi tehdä musiikkia, ja musiikin lieveilmiöihin, rocktähteyteen ja haastatteluihin jne. se suhtautui, kuten jokainen järkevä ihminen tekisi muutenkin, nuivasti. Se ei ymmärtänyt, että sille alkoi kerääntyä faneja – ja kun fanit etsivät yhteyttä yhtyeeseen, se vastaisi vittuilemalla. Kuin hädässä. Aluksi varmasti käyttökelpoinen strategia. Huvitti monia, mutta säilytti etäisyyttä rocktähteyteen.
Tästä syntyi kuitenkin kierre. Kun juopotteleva lapsilauma ja vittuilu yhdistetään fanien umpimielisyyteen, kotimaiseen viihde- ja populaarimusiikinlehdistöön, tuloksena on kurimus, pudotus, sumppu josta on vaikea päästä pois, ulos, edes taiteellisilla ratkaisuilla. Kun yhtyeellä ei selvästikään näyttänyt olevan kykyä uudistua – edes imagon tasolla – siitä muodostui 2000-luvun Popeda. Yleensä yhtyeillä on tällaisissa tilanteissa enää kaksi vaihtoehtoa: joko lopettaa tai jatkaa saman kappaleen esittämistä hamaan tappiin asti. Kotiteollisuudella on kuitenkin kolmaskin: alkoholimyrkytys.
Surullisinta tässä kaikessa on se, että käsi sydämellä: Kotiteollisuudella oli tarjota 2000-luvun alkupuolella ehkä parhaimmistoon lukeutuvaa lyyristä antia, mitä suomalaisessa populaarimusiikissa tuolloin oli antaa. Hynynen ei ollut suuri taiteentekijä, mutta riittävän hyvä. Hänen sanoituksensa eivät olleet kaikilta osin kauheita, päinvastoin, oivaltaviakin. Harrastekirjoittaja hänkin oli, mutta kuitenkin keskitasoa parempi. Kaikki tämä hukkui viinan ja mökellyksen alle.
Ja entä "Minä olen", tuo Kotiteollisuuden radiohitti? Periaatteessa aika hölmöjen nyky-Suomi-aiheisten säkeistöjen keskellä oleva kertosäe “Mutta minä olen ja elän ja hengitän /yhtä suurta jumalaa, elämänhalua / Sen temppeleinä toimivat kapakat, ilotalot, /markkinat, marketit, kaupunkien värivalot” on edelleen kaikessa mutkattomuudessaan lähes loistava. Ja traaginen. Samanaikaisesti. Traagista on nimenomaan se, että radiot ja suuri yleisö ottivat kappaleen omakseen, radio ja suuri yleisö joka myötäilee kapitalismia – jonka nykyluonnetta kappale kokonaisuutena selvästi kritisoi. Kertosäkeessä on kuitenkin kiinnostava jännite: ”Mutta” ja ”elämänhalu” tekevät pesäeron säkeistöjen Suomi-kritiikkiin, jolloin syntyy mielikuva, että kappaleen kertoja pystyy edes joskus nauttimaan elämästään, tuntemaan onnellisuutta, olemaan olemassa. Ja kuitenkin: missä? Temppeleissä, joina toimivat kaikki irstailun ja mammonan tyyssijat. Vilpitön elämänilo sulaakin äkkiä kapitalistiseen yhteiskuntajärjestykseen, eikä kertosäe todellakaan tarkoita, että kertoja nauttisi elämästään siinä; hänen onnensa ikään kuin imetään hyödyttämään iestävää taloudellista järkeä. Ja sitten radio ottaa tämän omakseen ja saa koko kansan hoilottamaan yhteen ääneen elämäniloaan autoissa, turuilla, toreilla, tanssipaikoilla ja supermarketeissa, kaikissa noissa huoraamisen temppeleissä!
Tämä ei tietenkään ole ainoa kohta Kotiteollisuuden sanoituksissa, jolloin vastaavaa tapahtuu. Itse asiassa yhtyeen lähes jokainen laulu kuvaa tätä ristiriitaa omalla kömpelöllä tavallaan. Siis: olen heikko, yritän olla onnellinen, mutta heikkouteni takia minut imetään mukaan kaikkiin typeryyksiin, ahneuteen ja Saatanan toimiin. Kuten sanottu: kaikessa kömpelyydessään nerokkaampaa ilmaisua saa hakea!
On kuitenkin yksi mutta: vanha mutta. Kun runoilija, taiteilija, lyyrikko, teoreetikko, ihminen esittää tällaista, hän useinkaan ei toimi tämän asian tiedostamisen myötä syntyvän vastaliikkeen airueena. Päinvastoin: hän on alistunut, piesty eläin, nahea kyynikko, A. W. Yrjänä – joka taitaa olla jo tätä ilmiötä kuvaava käsite – surkea reppana, joka ei pysty tai kykene muuttumaan. Hän ei koskaan ole esimerkkinä. Hän on heikko. Mutta annetaan tämä tämän kerran anteeksi, meidänhän on pyrittävä ymmärtämään ihmistä, ei pieksämään häntä hengiltä. Anteeksiantamattompaa sen sijaan on, että ihmiset jotka kuuntelevat – sadat, tuhannet ihmiset – tätä lausujaa, tätä laulajaa, eivät hetkeksikään vaikutu tämän esittämästä musiikista niin paljoa, että sallisivat heissä käynnistyvän muutoksen. Eivät he tällöin edes kuuntele yhtyeen musiikkia; he nauttivat omasta narsismistaan, omasta paskassaköyrimisestään, ja kulttuuriteollisuuden ylläpitämästä tähtikultista, fanittamisesta, vaikkei Jouni Hynysessä ole mitään fanittamista. Nämä ihmiset ovat laiskoja, vätyksiä, surkimuksia. He eivät millään tasolla kunnioita taidetta tai taidekokemusta. He sulkevat taideteoksen merkityksen, sen vastarintaisen ja radikaalin luonteen, ulos tietoisuudestaan, koska musiikki on vain musiikkia, rentoutumista, ei mitään vakavasti otettavaa. Korkeintaan se ”tulkitsee tunteita”, muttei koskaan muunna niitä.
Tätä kesyttämisen projektia, jota tähtikultti ja populaarimusiikin koneisto viljelee, olen aina ihmetellyt. Siksi en voi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes vihata Hynystä ja Kotiteollisuutta. “Annan kaikkeni – täydet 85 %” merkitsee omalla tavallaan, että yhtye on jo kauan sitten imetty täysin tyhjiin: koneisto imee jokaisen siihen pyrkivän, alisuoriutujankin. Se on syöpä, ja voiko syöpäpotilaita enää kuin sääliä?
P.S. Pyydän myös vilpittömästi anteeksi todellisen elämän hynysiltä, hongistoilta, sinkkosilta ja yrjänöiltä: joiltain osin ehkä katkeransävyinen ja loukkaavanoloinen kirjoitukseni koskettelee ennenkaikkea fiktiivisiä, osittain median luomia henkilöitä, ei aktuaalisia, elävän elämän ihmisiä (joista en luonnollisestikaan tiedä mitään: en tunne näitä, teitä todellisen elämän hynysiä, hongistoja, sinkkosia ja yrjänöitä). Eläkää rauhassa, ihmiset, ja eläkää hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti