“S. B. […] Suffering; it comes from sin. It is out of that. Already you know in your Christian religion, man is born with sin! Original Sin.
J.G.B. Yes, it is not only from our own personal sin; but from the fact that the whole of mankind has turned away from God and broken His law. That we have come under the law of sin and with it the law of suffering.
S.B. Yes. But, if we live this right life, with these disciplines, sufferings will be very, very much less. Many sufferings will go away. But still some sufferings will remain, that one should not mind. One should have the law of the mind to follow.
J.G.B. So the real question, Babaji, is not what is the origin of suffering, but what is the origin of sin? This is a more difficult question to answer.
S.B. Yes, but the thing is this: until we know God, we cannot get to the final answer. A simple answer may be this – because we live in a wild way, not in a civilized way.
J.G.B. But where did it start? God did not make man so that he should sin, did he?
S.B. It started out of desire to enjoy life. Yes.”
(John G. Bennett: Long Pilgrimage. The Life and Teaching of the Shivapuri Baba. 1965/2006. Kathmandu: Giridhar Lal Manandhar. s. 69-70.)
Hindupyhimys Shivapuri Baba, oikealta nimeltään Swami Govindanath Bharati, omisti 137 elinvuodestaan monta kymmentä vuotta ihmisten kuuntelemiselle, näiden auttamiselle yli uskontorajojen. Hänen opetuksensa kiteytyi kolmeen velvollisuuteen: keholliseen, moraaliseen ja spirituaaliseen. Ensimmäinen liittyy kehon kuuntelemiseen ja ylläpitämiseen, sen hyvinvoinnin turvaamiseen. Toinen liittyy yhteisöön, väkeen, yhteiskuntaan: mitä velvollisuuksia ja tehtäviä ihmisellä hänellä niiden suhteen on. Toisaalta se liittyy selvästi siihen etsintään, jossa ihminen hakee ja tunnistaa itsestään ne puolet, jotka selkeästi ovat hänen parhaat taipumuksensa tai taitonsa joilla hän voi hyödyttää yhteisöään. Kolmas ja tärkein on Jumala. Baban mukaan Jumalaa on ajateltava lakkaamatta; kaikki muut ajatukset on tuhottava tai saatettava palvelemaan Jumalaa.
Tämä opetus avaa mielestäni kristallinkirkkaasti eteemme myös käsityksen synnistä, josta Baba ja John Bennett lainauksessa puhuvat: synti on näiden velvollisuuksien laiminlyömistä. Ensiksikin keho: kehon saastuttaminen väärällä ja sopimattomalla ruoalla – tai “ruoalla” kuten nykyisillä eineksillä ja lisäaineiden ja tehotuotannon runtelemilla ruoilla -, kohtuuttomalla päihteidenkäytöllä, vääränlaisilla ruokailutavoilla, ylettömällä seksuaalisuudella, fyysisen kunnon rappeuttamisella ja vastaavalla on selvästi yhteinen piirre, joka on luettaviksi synniksi.
Toiseksi synniksi voidaan lukea tottumukset ja tavat, joilla ihminen kieltäytyy hyödyttämästä yhteisöään. Tällaisena voidaan lukea paitsi klassinen työnvieroksunta myös monet nykyisistä palkkatöistä, joissa työntekijä on edesauttamassa väärien halujen, väärien korostumien tunkeutumista ihmisen elämään; räikeimpänä esimerkkinä voisi pitää vaikkapa jonkin mainostoimiston työntekijää, sillä mainoksethan yksilötasolla lamaannuttavat mielemme ja niillä on yksioikoisesti vain yksi päämäärä: saada ihminen ostamaan tuote – eli babalaisittain: himoamaan asioita, jotka vievät hänen ajatuksensa pois Jumalasta. Mainostoimiston AD on selvästi synnillisempi olento kuin vaikkapa kirkon ulkomaanavussa työskentelevä ihminen, kun kyse on tästä toisesta, yhteisöllisestä tai yhteiskunnallisesta velvollisuudesta. Toinen velvollisuutemmehan on edesauttaa ja parantaa yhteisön luonnetta, onnellisuutta, hyvinvointia jne. Tässä on tietenkin tulkinnanvaraa, mikä tekee siitä erityisen vaikean.
Kolmas synti – ja paitsi kaikkein vakavin, myös kaikkein yleisin – on ajattelun, energian, toiminnan suuntaaminen pois Jumalasta, kiintyminen elämänhaluun, iloon ja vihaan, positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Tukahdutetun aistillisuuden aikakaudella, jolloin on syntymässä – ja jo syntynyt – monia aistinelämän muotoja, joiden tarkoitus on ylittää myöhäiskapitalistisen yksiulotteistavien tv-tunteiden valta, tämä tietysti kuulostaa järkyttävältä. Miksi taantua – sitenhän ajatellaan, kun kyse on Jumalasta ja etenkin synnistä – takaisin sortavien koneistojen alaisuuteen, höperöön taikauskoon, kun meidän tulisi etsiä tapoja, joiden avulla voisimme kokea toisin, uudistaa yhteisöelämää, uudistaa ihmisen esteettistä ymmärrystä, päästä massaviihteen latteasta taikapiiristä? Koska yksin Jumala on hyväksi elämälle. Muuta en voi sanoa. Tässä kohtaa ajattelu sassaroituu, järki tapaa rajansa. Järki tietää, että tämän takana on jotain, johon sillä ei ole pääsyä.
Kamppailu on kuitenkin jossain määrin yhtenevä, sillä poliittisesta näkökulmasta myös uskovan on tultava toimeen samojen ongelmatekijöiden – kuten modernin konsumerismin – kanssa kuin aistien vallankumousta hamuavien tai kenen tahansa kuluttajan. Juuri kuluttajuus on perustava este sille, että Jumalaa voitaisiin edes mietiskellä. Kuluttajuus on kuitenkin opittu luonto: luonto siinä mielessä kuin satunnaiseen maastoon on istutettu siihen ennestään kuulumaton kasvi, joka on äkkiä alkanutkin menestyä ja yllättäen tukahduttanut kaikki alueen muut kasvit. Tai kuluttajuus on kuin kotikissa: vieras Suomen luonnossa, mutta meille niin kovin rakas, huolimatta siitä että se on paikallisten ekosysteemien valossa lähinnä syöpäläinen.
On kuitenkin huomattava, etteivät yhteiskunnalliset kamppailut yksistään riitä: muutos alkaa ihmisen omien taipumusten ja tottumusten tarkkailusta ja muuttamisesta. Kuten Baba sanoo: synti on perisyntiä. Se on päässyt heti syntymisen jälkeen kerrostumaan, villiintymään, valtaamaan pihamaan: ja oikeammin jo syntymässä lapsen pihamaa on vesojen peitossa, sillä synti on aina myös edellisten elämien kerrostumaa. Ja synti säilyttää ja lisää kärsimystä, joka on läsnä alati normaalin ihmisen mielessä.
Enkä tarkoita tässä nyt esimerkiksi tällä hetkellä tapetilla olevaa homo-keskustelua – että homous olisi jotenkin syntiä – enemmänkin suurin osa niistä reaktioista, joita kohdistamme tuohon keskusteluun on synnin tahrimia. Vihaa suvaitsemattomuutta kohtaan, vihaa liian suvaitsevaisia kohtaan, vihaa kirkkoa ja sen vuosisataista traditiota kohtaan. Viha voi puhdistaa ilmaa hetken ajan, ja sen ilmaiseminen voi tyydyttää, mutta hyvin nopeasti se on jo saanut vallan mielestä, pihamaasta, kaikesta siitä missä voisi kasvaa hyvää. Eikä moraalinen velvollisuutemme todellakaan ole vihata.
Synti pakottaa kuitenkin meitä ajattelemaan kristinuskoa. Moderneina yksilöinä liitämme sen helposti mieluusti kymmeneen käskyyn ja toisaalta kristillisten kirkkojen julkilausumiin koskien ihmisten elämäntapoja. Etenkin jälkimmäisen valossa kirkon opetukset näyttävät auttamattoman suvaitsemattomilta ja vanhanaikaisilta. Kirkko tuntuu seksuaalikielteiseltä, kirkko syrjii vähemmistöjä (toistan vanhan kysymyksen: milloin kristillinen kirkko on viimeksi ollut ylin auktoriteetti seksuaalisissa asioissa edes kirkkoon kuuluvalle tapauskovaiselle?). Tässä kohtaa on helppo livetä ajatukseen, että kirkosta eroaminen on ainoa oikea ratkaisu: emme halua tukea laitosta, joka toimii periaatteidemme vastaisesti samoin kuin emme halua tukea puoluetta, joka ei aja hyviksi kokemiamme arvoja. Kirkon erottaa kuitenkin puolueesta se seikka, ettei kirkko ole niinkään velvollinen hankkeistaan ja dogmeistaan ihmisille kuin Jumalalle. Kirkko edustaa traditiota. Ja vaikka sen arvot tuntuisivatkin meistä entistä vieraammilta nyt, meidän on pakotettava kysymään, mikä kirkossa meitä todellisuudessa hiertää? Sekö, että kirkko asettaa keskipisteekseen Jumalan, eikä ihmistä? Sekö, että kirkko joutuu tasapainottelemaan Jumalan sanan ja historiaansa sidottujen ihmisten oikkujen välissä? Tästä juontuu esiin vielä eräs elementti: vaikka emme haluakaan suvaita suvaitsemattomuutta, emmekö me selvästi ymmärrä, että jos kirkko myöntyy kaikkiin ajanhenkeen sidottuihin näkemyksiimme, se menettää traditionaalisuutensa ja muuntuu meidän kuvaksemme? Silloin se lakkaa olemasta kirkko, jokin (periaatteessa) ei-historiallinen, yli sukupolvien kulkeva “ikiaikaisen viisauden” välittäjä ja siitä tulee jotain, joka miellyttää meitä tässä ja nyt. Silloin sen tehtävä typistyy pelkästään sielunhoidolliseksi, eikä pelkkä sielunhoito riitä turvaamaan kirkon tulevaisuutta. Vaikka voihan tietysti olla, että kirkon kuuluukin nyt kadota takaisin katakombeihin...
Mikä tahansa kirkon institutionaalinen asema tuleekaan jatkossa olemaan, synti on todellista. Se on yhtä todellista kuin iho yllämme, yhtä todellista kuin hengitys. Se ei lakkaa, vaikka kirkko lakkaisi. Jopa jokainen vapaa-ajattelija tunnistaa tämän, mutta (luultavasti) erehtyy pitämään sitä elämään kuuluvana morkkiksena, uupumuksena, luonnollisena tunteena. Synti on yhtä luonnollista kuin homous tai viha, mutta tässä sekoittuu useampi kerros erilaisia puhuntoja. Homoudesta ei tarvitse päästä eroon – vaikka se luonnollista olisikin ja onhan se – sillä se on välittömiin tarpeisiin ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä energeettinen napa: se hakeutuu samanlaisia napoja kohti. Mutta synti ja viha ovat selvemmin jotain, josta voimme yrittää opetella eroon, joiden yhteydestä voimme tietoisen harjoituksen avulla päästää irti. Oikeuksien ja vapauksien sijaan me tarvitsemme velvollisuuksia ja nämä velvollisuudet ovat objektiivisesti totta, koko ajan läsnä. Meidän tarvitsee enää muistaa ne.
8 kommenttia:
"jos kirkko myöntyy kaikkiin ajanhenkeen sidottuihin näkemyksiimme, se menettää traditionaalisuutensa ja muuntuu meidän kuvaksemme"
Missä menee uudistumisen raja? Eikös jo 1500-luvun reformaatiota voida pitää yhtenä kohtana historiassa jolloin "kirkon" oppeja on hyvinkin voimakkaasti muokattu ajanhenkeen sopivammiksi? Mikä on tradition luonne, mikä sitä ylläpitää? Yhtä "kirkkoa" ei ole ollut sitten idän ja lännen kirkkojen jakautumisen. Mistä puhutaan kun puhutaan kirkon traditiosta?
- Jorgos
Hyviä kysymyksiä, joihin valitettavasti minulla ei ole kovinkaan hyviä vastauksia. Viitatessani "kirkkoon" puhuin pitkälti ev.lut. -kirkosta (aiemmin tekstissä puhuin kirkoista, jos huomasit?), johon oma kokemukseni aika pitkälti rajoittuu.
Luulen, että tradition luonnetta ylläpitää ennen kaikkea sukupolvelta toiselle välittyvä usko kristinuskon perussanomaan ja jota siirretään eteenpäin sakramentein, jumalanpalveluksin ja muiden menojen keinoin. Tietysti jo sakramenttien lukumäärä on yksi tekijä, joka jakaa (ja on jakanut) kirkkoja eri leireihin. Luulen edelleen, että kun puhutaan kirkon traditiosta, viitataan enemmänkin yksilön kokemaan kirkon traditioon kuin johonkin objektiiviseen toimintatapojen kokonaisuuteen, jonka kirkko on / ei ole säilyttänyt läpi vuosikymmenten. Yksilö liittyy traditioon omalla uskollaan, jakaa uskon toisten samalla tavoin uskovien kanssa ja näkee siinä jotakin oman uskovanhistoriansa ylittävää viisautta ja väkevyyttä. Tässä kohtaa on varmaankin vaikea olla menemättä siihen nykymediassa vallalla olevaan trendiin, jossa uskonto ja uskovaisuus yritetään sitkeästi palauttaa sosiologiaan, joten pysäytän tähän.
Käsitänkö oikein, että sinusta kirkon ei pitäisi homokysymyksessä tulla vastaan? Et sano sitä suoraan, mutta epäsuorasti tällaisen vaikutelman voi saada.
Kirkon ei pitäisi tulla vastaan maallistumisessa ja kapitalismin hyväksymisessä yms., mutta homokysymys ei mielestäni sodi millään tavalla kristinuskon YDINOPPIA vastaan. Ei ole mitään selitystä sille, miksi homojen vihkimistä ei pitäisi hyväksyä. Ja vihkimiskysymyksessä ei mielestäni ole kyse vain siitä, että homotkin voisivat saada kirkkohäät, vaan se on noussut symboliseksi eleeksi sille, että kirkko hyväksyisi homoseksuaalisuuden yleisesti.
Vaikka haluaisin, asia ei ole niin yksinkertainen. En nähdäkseni esitä, ettei kirkon pitäisi tulla asiassa vastaan; kysyn vain, onko homoparien vihkiminen siinä mielessä aikaansa sidottu vaatimus kuin monet historian saatossa kirkkoon kohdistetut vaatimukset uudistua ja pitääkö kirkon ottaa siitä onkeensa vai olla onkematta ja jos sen pitää, muuttuuko sen luonne. Onko ihmisiä vastaan tuleminen Jumalan palvelemiskäytäntöjen heikkenemistä? En tiedä. Kysyn vain.
"Ei ole mitään selitystä sille, miksi homojen vihkimistä ei pitäisi hyväksyä."
Selityksiähän tässä on viime päivät kuultu, puolesta ja vastaan. Asiaan maltillisesti suhtautuminen kannattaa. Lukemaasi lausetta on kuultu toistuvasti, mutta entä jos hetki leikiteltäisiin? Onko noita selityksiä sittenkin, ja jos on, miten painavia ne ovat? Kaksi tärkeintä: homoseksuaalisuus tuomitaan ja sivuutetaan Raamatussa. Avioliitto on Raamatun mukaan miehen ja naisen (ja Jumalan) välinen liitto. Näitä vastaan voidaan tietysti asettaa suvaitsevaisuuden ihanne - joka mielestäni on selvästi näitä selityksiä tärkeämpi - ja mainitsemasi kristinuskon ydinoppi, jossa ei puhuta mitään homoista, vaan joka on kultaakin kalliimpi (niinikään tärkeä). Muitakin syitä homojen kieltämiseen liittyviä syitä voi olla, mutta yksinään emme voi mennä huutamaan kadulle ja asian vastustajille, että kirkko on suvaitsevainen. Se ei muuta heidän kantaansa. Pikemminkin on päästävä noihin selityksiin, joihin he tarrautuvat ja tarkasteltava niitä sellaisessa valossa, että niiden ehdottomuus alkaa murentua. Jos alkaa: ehkä meidän kantamme muuttuu - tai ainakin muuttuu vähemmän ehdottomaksi.
Korostan vielä: tradition genealogia on aina ongelmallinen, eikä mitään "alkuperäistä", kestävää traditiota välttämättä ole objektiivisesti olemassakaan. Kirkon ja yksittäisen uskovan mielen kokeman tradition näkökulmasta on kuitenkin kysyttävä, onko vaatimus kirkon suvaitsevaisuudesta ja ihmiskasvoisuudesta oikeasti se asia, johon haluamme myöntyä säilyttääksemme kirkon potentiaalisen voiman? Jos muokkaamme kirkosta meille sopivampaa (vrt. viimeisimmät kirkon mainokset), menettääkö se siinä osan arvokkuuttaan (senkin vähän, mitä sillä meidän silmissämme on)?
Mikä on tämä kristinuskon "ydinoppi"? Kultainen sääntökö?
-Jorgos
En tiedä, mihin Mikko kristinuskon ydinopilla viittasi, mutta itse viittasin sillä Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen, ylösnousemukseen ja syntien anteeksiantamiseen. Kristinuskon ydinopiksi voisi laskea myös esimerkiksi vuorisaarnan.
Peppuseksi. Siinä on kristinuskon ydinoppi aika pitkälle nähdäkseni.
Homokeskustelussa olisi jonkun hyvä tuoda esiin mm. se, että Matteuksen evankeliumissa Jeesus hyvin yksiselitteisesti kieltää avioeron, mutta ei mainitse missään evankeliumissa sanallakaan homoseksuaalisuutta. Miksi siis avioero on hyväksytty ja homoseksuaalisuudesta tehdään ongelma tradition kannalta?
-Jorgos
Lähetä kommentti