Alejandro Amenábarin elokuvaa Agoraa (2009) on tietääkseni syytetty katolisissa piireissä antikristilliseksi ja muissa piireissä historiaa vääristeleväksi. Mikä hyvänsä elokuvan historiallinen pohja on – tähän eivät omat tietoni riitä – on silmiinpistävää huomata, miten Amenábar rakentaa elokuvaansa jännitteen eri uskontojen välille. Juuri tuo jännite on muutoksia, levottomuuksia ja konflikteja lietsova tekijä.
Pääosassa on tietenkin kristinusko, jonka kehitys kulkee muukalaismaisesta ja nukkavierusta lahkolaisuudesta tyrannimaiseksi ja ilmeisen suvaitsemattomaksi valtionuskonnoksi. Jonkinlainen kulminaatiopiste elokuvassa nähdään, kun kristittyjen hurjistunut lauma ryntää Aleksandrian kirjastoon, hajottaa jumalpatsaat ja repii kirjakääröt. Mielikuva barbaareista ei voi olla välittymättä, niin paljon arvostamme länsimaista sivistystä, jota myös Aleksandrian kirjastossa vaalittiiin.
Sama tunne välittyy, kun elokuvan päähenkilöä Hypatiaa aletaan syyttää jumalattomuudesta ja noituudesta. Koko elokuvan ajan hän on tehnyt tieteen työtä, katsellut tähtiä ja miettinyt keinoja päästä ymmärrykseen maailmankaikkeudesta, maan paikasta kosmoksessa. Amenábar kuvaa jopa, että juuri Hypatia käsittää lopulta paitsi heliosentrisen maailmakaikkeuden myös elliptisen kiertoradan, josta juontuu vuosisatoja myöhemmin Keplerin ensimmäinen laki, siis että maapallon kiertorata auringon ympäri on ellipsi ja tuon ellipsin toinen polttopiste on aurinko. Meille, joille tällainen opetetaan jo ala-asteella, tämä tieto on arvokasta ja sen tuhoaminen barbaarista.
Vaikka haluaisikin toisin, katsoja ei voi olla vertaamatta Agoran kuvaamaa maailmaa nykyiseen maailmantilanteeseen, jossa uskonnolliset fundamentalistit kalistelevat sapeleitaan ja näyttää uhkaavan itsenäisen tieteen asemaa. Mutta jälleen: suurempi uhka tieteelle ei ole niinkään kiihkokristillisissä tai “ilmeisen keskiaikaisissa” muslimeissa, vaan myöhäiskapitalistisissa tuotantovoimissa. Tuskin on odotettavissa, että ihmisiä aletaan piakkoin pakkokastaa takaisin kirkkoon. Sen sijaan pakkokastaminen nykyiseen talousjärjestelmään on niin ehdoton, ettei Agorassa hoettu polvistuminen Raamatun edessä ja siten tunnustautuminen kristityksi ole siihen verrattuna kuin pientä parveilua. Mehän kumarramme kaikkivaltiasta taloutta lähes taukoamatta. Emmekä koe sitä edes erityisen vastenmielisenä.
Fundamentalistit ja evankelikaalisen kristinuskon kannattajat ovat toki käypä uhkakuva. Selvästikin ne näyttäytyvät ahdasmielisenä joukkona, joka ei hyväksy kaikkia vapauksia ja oikeuksia, joita suomalainenkin kernaasti itselleen suo. Viimeisimpänä tähän joukkoon on saatu myös evankelisluterilainen kirkko kokonaisuudessaan, kiitos paljon puhutun homo-illan. Se, että muihin eurooppalaisiin maihin nähden poikkeuksellisen suuren tapauskovaisen massan karkaaminen kirkosta vihdoin tapahtuu, ei taida kuitenkaan johtua enää pelkästään kirkon suhtautumisesta homoihin. Ehkä ihmiset ovat vihdoin ymmärtäneet, etteivät halua maksaa kirkollisveroa – ja kun kumartaa kirkolle, käytännössä pyllistää kaikkivaltiaalle taloudelle – koska kirkon sanoma muutenkin näyttää jo totaalisen vieraalta.
Valtaosalle suomalaisista kirkko merkitseekin lähinnä jouluperinteisiin liittyvää elementtiä. Muuten kirkossa ei käydä. Heille kysymys Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta ei ole millään tapaa edes mielekäs, koska heille synnillä uskonnollisessa mielessä ei ole merkitystä. He aivan hyvin tiedostavat lankeavansa ajoittain "pahaan", mutta tämä ei yhdisty enää velkaan, jota heidän uskovaisina tulisi kokea suhteessa Jumalaan. He eivät ole velkaa Jumalalle, ainoastaan toisilleen. Osalle heistä oikeudenmukaisuus, lähimmäisenrakkaus ja anteeksianto ovat kuitenkin edelleen tärkeitä ihanteita; kaikki ihanteita, jotka on liitetty aiemmin – ja liitetään kristittyjen joukossa edelleen – kristilliseen uskoon. Luonnollisestikaan omaneduntavoittelu, röyhkeys ja välinpitämättömyys ovat kaikkivaltiaan talouden opettamia taitoja, joita puheissa paheksutaan, mutta käytännössä toteutetaan. On huolehdittava omista asioista. Leipää ei jaeta, vaan se syödään itse.
Kun nyt massat eroavat kirkosta – ja vauhdilla! - ja lehdet pullistelevat vihaa lietsovia jaritervoja ja muita hanslankareita kaikkien yhtyen kilpaa solvaamaan kirkon edustajia ja hieromaan tyytyväisenä käsiään, ei Agoran kirjastokohtaus tunnu enää kovinkaan etäiseltä. Eivätkö nämä samat kirkon näennäisestä tappiosta nautiskelevat tahot ole samanlaisia barbaareja, joina kristityt näyttäytyvät Agorassa rynnätessään Aleksandrian kirjastoon rellestämään, hajottamaan paikkoja ja tuhoamaan kirjastoperinteitä. Kaukana ei kaiketi ole näiden tahojen mielestä aika, jolloin näemme kirkot autotalleina tai toimistotiloina.
Kirkko tänään on moniääninen. Sen todistaa jo olemassaolollaan tämä kristillisen kirkon siipi, viidesläisyys josta on viime viikon ajan puhuttu edustamassa kirkkoa kokonaisuutena. Jokainen kuitenkin ymmärtää, ettei tämä yksittäinen siipi edusta yksinään koko kirkon sisällä elävää väkeä ja eriäviä näkemyksiä. Seksuaalisuus, johon keskustelussa on jatkuvasti takerruttu, on yksi ulottuvuus Raamatusta, mutta kuten Jukka Relander mielestäni osuvasti kiteyttää:
“Kristinuskon pointti on suunnilleen tämä: ihminen on ahne ja liha on heikko. Ihmisen itsekkyys ja halu omaan hyvään on juuri se, jota raamatussa kutsutaan synniksi. Ja ideana on, että armo – ja vain armo – pelastaa näistä.
Uusi testamentti on itseasiassa perustaltaan antieettinen: sen mukaan pahantekijät palkitaan rakkaudella ja rangaistus synnistä on armo.”
Tämä itsessään tulee jopa tuskallisen lähelle Shivapuri Baban opetuksia. Ihminen on lähtökohtaisesti ongelmallinen olento, jonka tehtävä tässä elämässä ja toisissa on tehdä mielestään luja, suorittaa velvollisuutensa ja ajatella Jumalaa lakkaamatta. Tällöinkään hän ei saavuta yhdentymistä, vapautta tai Jumalan-ilmenemistä (”God-realization”) – ja tässä Baban näkemys eroaa esimerkiksi joogafilosofiasta – vaan viime kädessä se tapahtuu armosta. ”Yksin armosta” kuten kristinuskon piirissä opetetaan. Ja vanhaa vertausta käyttääkseni: ihmisen on tehtävä itsestään tarpeeksi vahva ja sopiva astia, jossa Jumala voi ilmentyä. Ja tällöinkin vain voi. Se ei ole itsestäänselvää.
Kaikkia tämä ei tietenkään puhuttele, eikä sen välttämättä tarvitsekaan. Mitä tekemistä tällä sitten on massapakojen, Agoran tai kristittyjen muodostaman uhkakuvan kanssa? Ihmiset eroavat kirkosta, koska eivät koe sen sanomaa omakseen, mutta voidaan kysyä, miten syvällisesti he – tai esimerkiksi minä – ovat ajatelleet ja tunteneet kristinuskon ydinsanoman? Valitettavasti kristinuskon opetukset pysyvät traditiona elossa vain kirkon toimintaan osallistumalla. Traditio edellyttää opetusten välittymistä sukupolvelta toiselle – ja siinä me tunnumme olevan loputtoman kehnoja ja onnettomia. Totta on, että jos kirkko jätetään vain viidesläisten käsiin, se muuttuu viidesläisempään suuntaan. Jokainen maltillinen kristitty tai kristinuskoon myötämielisesti suhtautuva kokee Relanderin tavoin tällaisen kehityksen ei-toivottavana.
Esitetään kuitenkin väite: ihmisille, jotka kokevat kirkon vastenmielisenä, puuduttavana tai uhkaavana, kristinuskon todellinen vaarallisuus on siinä, että se on – uskomatonta kyllä – paljon sekulaaria humanismia edistyneempi ja edistyksellisempi olemisennäkemys. Kristinuskon todellinen uhkaavuus on siinä, että se, jos sen ydinsanoma ymmärretään todella, muuntaa paitsi käsityksemme vapauksista ja oikeuksista myös luo rajoituksia elämäämme. Rajoituksiahan tietysti kavahdamme sillä, ei elämääni saa rajoittaa koska olen porvari tai haluan olla sellainen, itse olen omalla kovalla työlläni ja tällä muka-raskaalla elämälläni sen ansainnut. Banaania on saatava kaupasta! Kaikki minulle! Lisää öljyä, lisää elektroniikkaa! Jokainen rajoitin tuntuu sorrolta. Miksi? Eikö esimerkiksi säännöllinen ja sopusuhtainen ruokavalio – mikä selvästi vaatii ryhtiä, selkärankaa ja itsekuria – johda kehon parempaan kuntoon, hyvään oloon? Miksi sama ryhdin, selkärangan ja itsekurin edellytys ei toimisi mentaalisissa ja ylipäätään olemistamme koskevissa asioissa?
Ongelma vain on, että koko kristinuskon aikana vain harvat ovat ymmärtäneet siitä mitään. Tästä sitä on pilkattu ja tämän takia se on tuomittu. Se esittää näkemyksiä, joita sen piirissä elävät ihmiset eivät voi noudattaa. Mutta ehkä kyse on jälleen siitä, että vapaus tulee ”yksin armosta”. Tai siitä, ettemme ole vielä kristittyjä. Mutta olemme tulossa sellaisiksi. Pitkällisen työn, ja itsekurin ja omien rajoittamisten ansiosta:
”Ensiksi on ymmärrettävä, että kristitty ei ole ihminen, joka kutsuu itseään kristityksi tai jota toiset kutsuvat kristityksi. Kristitty on ihminen, joka elää Kristuksen opetuksen mukaisesti. Sellaisina kuin olemme, emme voi olla kristittyjä. Voidaksemme olla kristittyjä meidän täytyy kyetä tekemään. Me emme voi tehdä; meille kaikki tapahtuu. Kristus sanoo: ”Rakastakaa vihollisianne.” Mutta kuinka voimme rakastaa vihollisiamme, jos emme pysty rakastamaan edes ystäviämme? Joskus 'se rakastaa' ja joskus 'se ei rakasta'. Sellaisina kuin me olemme, emme voi edes todella haluta olla kristittyjä, koska jälleen joskus 'se haluaa' ja joskus 'se ei halua'. Yhtä ja samaa asiaa ei voi haluta kauan, koska yhtäkkiä sen sijasta, että haluaisi olla kristitty, ihminen muistaakin nähneensä kaupassa hyvän ja kalliin maton. Kaiken kristillisyyden unohtaen hän alkaa ajatella, kuinka hän onnistuisi ostamaan maton. Tai jos joku toinen ei usko, kuinka hyvä kristitty hän on, ihminen on valmis syömään epäilijän elävältä tai paahtamaan tämän tulisilla hiilillä. Voidaakseen olla hyvä kristitty ihmisen on oltava. ”Olla” tarkoittaa itsensä herrana olemista. Jos ihminen ei ole itsensä herra, hänellä ei ole eikä voi olla mitään. Hän ei voi olla kristitty. Ajatelkaa itse, onko auton tai kirjoituskoneen tai levysoittimen mahdollista olla kristitty. Ne ovat yksinkertaisia esineitä, joita kontrolloi sattuma. Ne eivät ole vastuullisia. Ne ovat koneita. Olla kristitty tarkoittaa, että on on vastuullinen. Ja vastuullisuus tulee vasta silloin, kun ihminen edes osaksi lakkaa olemasta kone ja alkaa haluta todellisuudessa eikä vain teoriassa olla kristitty.” (P. D. Ouspensky: Sirpaleita tuntemattomasta opetuksesta. 1949/2003. Suom. Timo Kurki-Suonio. Helsinki: Basam Books. s. 126–127.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti