"Eikö tuo raivo, jolla kieltäjät ja pilkkaajat tahtovat, ettei Jumala olisi olemassa, koska eivät onnistu uskomaan Häneen, ole tapa uskoa Jumalaan? He toivovat Hänen olevan olemassa yhtä lailla kuin uskovaiset, mutta koska he ovat heikkoja, passiivisia ja ilkeitä ihmisiä, joiden järki on tahtoa voimallisempi, he tuntevat jääneensä voimattomina järjen otteeseen ja lankeavat epätoivoon, ja epätoivonsa tähden he kieltävät, ja kieltäessään he vahvistavat ja luovat sen minkä kieltävät, ja Jumala paljastaa itsensä heissä, myöntää itsensä kiellossaan." (Miguel de Unamuno: Traaginen elämäntunto, 1913/2009, suom. Tapani Kilpeläinen, s. 222.)
Uskonnosta puhutaan mediassa lähinnä sosiologisessa mielessä. Uskonto mielletään joksikin ihmistenväliseksi toiminnaksi, jossa useimmiten toinen osapuoli yrittää pakottaa tiettyä uskonnollista - sisältäen maailmankatsomuksellisia ja eettisiä painotuksia - näkemystä toiselle. Tuputetaan. Toisaalta uskonnollisten rangaistusten ja sanktioiden kohtaaminen on ennen kaikkea ihmisoikeuskysymys: on aktivistien, lakimiesten ja poliitikkojen tehtävä suitsia kiihkoilijoita ja suojella ihmisiä uskonnollisilta rangaistuksilta, koska ne ovat selvästikin epäinhimillisiä ja ihmisoikeuksien vastaisia. Ja mikä pahinta, ihminen, ei suinkaan Jumala, on keksinyt nuo rangaistukset ja niiden pohjalla olevat säännöt; silloin uskonto todella on orjuuttamisen muoto, tapa kontrolloida ihmisten vapautta, seksuaalisuutta, omaa elämää!
Suomen puitteissa, vapaa-ajattelijatekstin kohdalla mainittu teesi on toistettava: kirkko ei ole ollut vuosikausiin minkäänlainen auktoriteetti. Huolimatta siitä, että kirkko on viime aikoina tullut esiin lähinnä naispappeus- ja homoparikysymystensä kanssa, mutta myös irvokkaan moderneilla mainoksillaan, kirkko ei ole tulossa takaisin osaksi kaikkien ihmisten elämää, vaan ennemminkin vetäytymässä siitä. Bileet pystyyn, vapaa-ajattelijat! Jos sekulaarihumanistit ja uskonnottomat insinööriopiskelijat pitävät kirkkoa taantumuksellisena ja mielipuolisena, hyvä! Silloin kirkko ja siellä edelleen piilevä "elävä usko" sentään jää koskemattomaksi. Edellä mainituilla tahoilla ei nimittäin ole kykyä tai halua päästä kosketuksiin tuon elävän uskon kanssa ja kylmien tosiasioiden valossa kirkko onkin vain väkivallastaan tuttu instituutio. Olkoot. Kirkon piirissä pysyköön siis ne, joille sille on merkitystä.
Christopher Hitchensin moukkamainen Jumala ei ole suuri. Kuinka uskonto myrkyttää kaiken (2007/2008) on tästä käypä esimerkki. Kuten Pekka Himanen, myös on Hitchens ollut dialogissa monen erityisen vaikuttajan kanssa. Hitchens tuntee työnsä puolesta valtavan joukon uskonnollisia ihmisiä, mutta kovinkaan avoin hän ei taida olla, sillä onnistuu kirjassaan olemaan näkemättä uskonnollisen elämän ytimeen, jota tässä voisi kutsua uskon eksistentialistiseksi ulottuvuudeksi. Hitchensin suoritusta voikin pitää kerrassaan uskomattomana. Tai ehkä hänellä ei vain ole kykyjä. Tai uskoa.
On tietenkin todettava, että Hitchens puhuu - silloinkin kun ottaa huomioon muut uskonnot - lähinnä amerikkalaisessa kontekstissa, jossa tunnetusti evankelinen kristinusko on voimissaan ja kysymys kreationismista edes jotenkuten tapetilla. Mutta Hitchens lörpöttelee! Hän puhuu ja puhuu ja raivoaa, muttei tunnu ymmärtävän mitään, vaikka järjen mies onkin. Liekö suomennoksen kompastuskivi, mutta toistuvasti Hitchens käyttää ilmaisuja, jotka osoittavat hänen olevan täysin kykenemätön pääsemään lähellekään uskonelämän ydintä. Tärkein näistä on tietenkin "järjetön". "Uskonto on järjetön ilmiö". No kappas, lopultakin Hitchens tajuaa! Uskonto ei ole järjellinen ilmiö ja lapsikin ymmärtää tämän. Ja miten kaipaus voisikaan olla järjellä käsitettävä ilmiö? Kun ihminen kaipaa Jumalaa - ja tämä, sikäli kuin asiaa tunnustelen, on eksistentialistisen uskon ytimessä -, tämä kaipaus ei katoa, vaikka sitä kuinka järjellistäisi.
Toisaalta Hitchens tuntuu iloitsevan, jo esimerkiksi Ludwig Feyerbachin tekemästä mutta itselleen omimasta oivalluksesta, että uskonto on ihmisen luoma keksintö. Entä sitten? Miten tämä muuttaa oikeastaan mitään? Teologi sanoisi kai, että juuri keksintö itsessään on todiste Jumalan olemassaolosta, tämän halusta saada ihmiset viemään luomistyö loppuun. Jumala, taivas tai helvetti, eivät ole kuitenkaan jotain sellaista, joka tuosta vain "keksitään". Ennemminkin olisi puhuttava kerrostuneista tunnoista. Kukaan ei ole keksinyt Jumalaa maatessaan laverilla tai banaania mutustellessaan, vaan nämä käsitykset ovat käsitteellistyneet pitkän ajan kuluessa ja luultavasti siten, että ihminen on tarkastellut jotain kokemaansa, "tuntenut" ja tunnustellut, ja aistinut ja ymmärtänyt. Toinen ihminen on tehnyt samoin ja verrannut tuntojaan perimätietoon, traditioon. Ehkä muuten juuri tässä uskonnoissa niin merkittävä tradition voima tulee esiin: elävä usko syntyy yhteydestä Jumalaan ja muihin ihmisiin, Jumalaan ja kirkkoon. Syntyy velka paitsi Jumalaa myös kaikkia ihmisiä kohtaan: minä olen vastuussa tradition jatkuvuudesta paitsi menneillä sukupolville myös tuleville - ja kristinuskon tapauksessa: minä otan koko ihmiskunnan synnit kontolleni ja rukoilen, että minun syntini annettaisiin anteeksi, otettaisiin pois.
Tämä johtaa ajatukseen, ettei Hitchensin käsitys uskonnosta jonakin asiana, oli se sitten etiikka tai maailmankatsomus, ole varsinaisesti jotain, joka pakotetaan ihmiseen. Antti Nylén kirjoittaa osuvasti Halun ja epäluulon esseissään (2010), ettei usko ole mikään timantti, jonka ihminen saa tai joka häneltä otetaan pois, vaan "se on kuin kirjoittamisen halu" (2010, 157). Ihminen kääntyy uskoon itse, jos kokee sen asiakseen. Pappi tai imaami ei "laita" uskontoa häneen, vaan uskon juuri, kaipaus, on tavallaan myötäsyntyistä. Ei tarvitse kieltää yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutusta, mutta on ymmärrettävä, että eksistentialistinen kaipaus - jota voidaan siis pitää ainakin jossain määrin uskonnollisuutena - on ihmisen kokemuksesta nousevaa; kokemuksesta jossa hän tuntee olevansa maailmassa, yksin, seurassa, kauttaaltaan erinäisille vaikutuksille alttiina ja ennen muuta: kuolevaisena. Ja kantaen lisäksi koko ihmiskunnan syntien painoa harteillaan. Tietenkin papit ja imaamit parhaansa mukaan ohjeistavat - osin omien kokemustensa johdattamana - miten tietynlaisesta etiikasta kiinnipitäminen (voi) kasvattaa ihmistä, mutta ei ihminen todellisuudessa ole hänelle siitä velvollinen vaan Jumalalle ja itselleen. Silloin uskonto ei orjuuta ketään, vaan muodostaa sellaisen henkisen selkärangan, joka ihmisellä on, mutta jota hän ei välttämättä muista omaavansa. Kun uskonnoton tai ateisti puhuu etiikasta - olisi heitä halveeraavaa luulla kaikkia ateisteja moraalittomiksi elostelijoiksi ja irstailijoiksi - hän luullakseni kokee olevansa eettisessä vastuussa tekemisistään vain muille ihmisille - muttei Jumalalle. Miksi hän ei koe kysymystä Jumalasta mielekkäänä? Puuttuuko häneltä se tunto, että hän "vakuuttuu" tekevänsä oikein? Eikö esim. kohdallani juuri se muodosta osan uskonnollisuudesta? Mitä teen, yritän tehdä sen Jumalan vuoksi, ja kun pyhitän elämääni, en pyhitä sitä itselleni. Elämäni keskipisteessä on Jumala, en minä itse. Ja kun teen näitä asioita, tulen vakuuttuneeksi siitä, että "teen oikein" - ja enkö koe juuri sen olevan eräänlaista jumalallista kommunikaatiota, "vastausta rukouksiini"?
Hitchens korostaa ennen kaikkea, että uskonto myrkyttää kaiken siinä mielessä, että se asettaa eettisiä ohjeita, joita ihminen ei voi noudattaa, koska ne ovat mahdottomia. Eipäs lannistuta siellä takana ja vieläpä näin alkumetreillä! Hitchensin ihmiskäsitys on kuitenkin läpeensä moderni ja kapitalistinen. Hän ei voi mitenkään käsittää, että uskossa on kyse myös ihmisen itsetyöskentelystä, muuntumisesta, tiestä jolla hän ponnistelee ollakseen jotain muuta kuin ahne, itsekäs ja seksinnälkäinen. Hitchens kuitenkin pitää elämästään ahneena, itsekkäänä, pilkallisena (hänen mahdollinen seksinnälkäisyytenä ei tule ilmi) ja moittii esimerkiksi uskontoja siitä, että nämä palvovat lehmää ja kammoavat sikaa - jolloin ne ovat poissa Hitchensin ruokapöydästä, johon selvästi tuntuu kuuluvan tapetut eläimet.
Jos kuitenkin Hitchens vaivautuisi tarkastelemaan omia lähtökohtiaan edes hiukan, hän ehkä tekisi nämä huomiot: a) Hitchens uskoo järkkymättömästi järjen valistukselliseen luonteeseen: kitkemällä uskonnon ja korostamalla järkeä yllämme toisenlaiseen etiikkaan joka perustuu ihmistenvälisyyteen. Tätä voisi pitää järjen suorittamana amputaationa, jossa jotain ihmisen "luontoon" olennaisesti kuuluvaa yritetään poistaa ja hävittää kieltämällä se.
b) Hitchens - kuten niin liian monet uskonnottomat - on täysin sokea omalle tiedeuskolleen, tieteelle jonka saavutuksia hän palvoo. Hitchens ei nähtävästi ole lukenut esimerkiksi Paul Feyerabendia, joka osoittaa kiinnostavalla tavalla tieteen monoteistisen luonteen sekä vihamielisyyden, jota myös Hitchens projisoi uskontoon. Tässä on tietenkin myönnettävä: kyllä, myös uskonnot suhtautuvat vihamielisesti tieteeseen, mutta samoin toimii tiede kun kyse on mistä tahansa menetelmistä, jotka eivät sovi sen traditioon tai tämänhetkiseen paradigmaan.
c) Koska uskonto on Hitchensille esihistoriallista alkuperää, jolloin ihminen oli hänen mielestään täysin primitiivinen ja kuin lapsi, uskon perustajat olivat tietämättömiä maailman ihmeistä. Nyt Hitchensin tytärkin tietää enemmän maailman menosta kuin uskonnon perustajat. Näinköhän? Kyllä, jos ajatellaan vain nykytieteen peruslähtökohtia, maailman käsittämistä materialisesti ja nykytieteen oppien mukaisesti, atomikasautumina. Ei, jos ajatellaan elämän syvempiä ulottuvuuksia tai vaikkapa niitä tietoisuudentasoja, joille kurinalainen ja tahdon omaava ihminen voi juuri uskon ja itsetyöskentelyn avulla päästä. Toistan Feyerabendin provosoivan kysymyksen: mitä mielekkäitä syitä meillä on epäillä astraalimatkailua ja siltä saatua tietoa valheellisemmaksi kuin kuulentoja? "Tavallisen ihmisen" näkökulmasta väite laajentuvasta maailmankaikkeudesta on yhtä "tosi" tai "epätosi" kuin väite Kristuksen tyhjästä haudasta.
d.) Pilkatessaan Gandhia Hitchens ei äkkää, että elämä, jota Gandhi tavoitteli Intiaan, ei välttämättä ollut sellainen kuin Hitchens haluaisi. Koska Hitchens on modernisti ja ylistää ihmisoikeuksia ja länsimaista lääketiedettä, hänen käsilläoleva lyömäaseensa on tietenkin se, että jos Intiassa olisi noudatettu Gandhin oppeja, tuhansia intialaisia olisi kuollut suitsait sukkelaan nälkään ja tauteihin ja nämä olisivat kaiken lisäksi "jatkaneet lehmien palvomista". Tämä juuri on ongelma. Modernin ihmiselämän arvo on ehdoton - vaikka se tuhoaisi kaiken ympärillään - ja olemisen lähtökohta on paitsi järjellinen myös eläimiä tolkuttomasti hyväksikäyttävä. Pidettäisiinpä Suomessakin lehmiä niin arvossa, että ne säästyisivät näiltä kotimaisilta Valion tukemilta keskitysleireiltä. Entä järki? Järjen normi tulee hyvin esiin tässä ilmaisussa: "Mutta hämmästyttävä määrä ihmisiä näyttää uskovan, että järkeen ja järjenkäyttökykyyn - ainoaan seikkaan joka erottaa meidän eläinsukulaisistamme - ei ole luottaminen ja että sitä tulee jopa heikentää jos mahdollista" (2007/2008, 229). En kuitenkaan tiedä yhtäkään eläinlajia, joka näkyvästi harjoittaisi uskonnollisia menoja. Tämä on mielenkiintoista, koska uskovainen pyrkii selvästi olemaan jotain muuta kuin "alhainen eläin", mutta silti juuri tämä ponnistelu on Hitchensin mielestä kuin piiskatun koiran uikutusta. Ei tarvitse livetä käsitykseen, että uskovainen automaattisesti vihaisi luontoa tai että hänellä on kaikki valtuudet käyttää luontoa hyväkseen miten mielii, vaan ennemminkin uskovainen katsoo asiakseen toteuttaa tehtäväänsä, lajiolemustaan. Tämä on lähtökohta - sen seuraus voi olla luonnonriisto.Voidaanhan katsoa Jumalan lahjaksi ylipäätään se, että hänellä on kaikki mahdollisuudet päättää siitä, toteuttaako tätä lajiolemusta (jatkaen luomistyötä), vai jääkö aistielimiensä kaipaaman välittömän nautinnon luuppiin pörräämään.
Viimeinen seikka on saivartelua, mutta: e.) Hitchens näkee erityisen vastenmielisenä tavan, jolla uskonto suhtautuu lapsiin. Vaikka itsekin pidän vaivaannuttavana kaikkea sitä, mitä eri uskon traditioissa lapselle tehdään, en malta olla ajattelematta sitä, kuinka modernin lapsikäsityksen jaamme Hitchensin kanssa. Tässä on tietysti vaikea olla vajoamatta relativismiin, mutta sallittakoon ajatusleikki: lapsiin on historian saatossa suhtauduttu hyvin eri tavoin ja lapsen kuolemaa on pidetty yhtä mitättömänä asiana kuin lemmikin tai kotieläimen kuolemaa. Tultaessa 1900-luvulle ja väestöräjähdyksen vuosikymmeneen, eliniän pitenemisen vuosiin, suhtautuminen lapsiin on kuitenkin muuttunut. Parempaan? En tiedä. Ainakin se on muuttunut entistä holhoavammaksi. "Pienistä aikuisista" on siirrytty modernin psykologian kautta siihen käsitykseen, että lapset ovat lähtökohtaisesti viattomia ja arvokkaita, joita maailma sittemmin alkaa hiljalleen mustata ja turmella ja meidän on tehtävä kaikkemme, jottei näin kävisi. Viattomat lapset ovat tietenkin kaikkein suurin tabu, johon kulttuurissamme ei saa koskea - tämä on myös asia jolla Hitchens mässäilee kirjassaan - mutta toisaalta: samainen kulttuuri nimenomaan leikittelee tällä tabulla tekemällä nuorisokulttuurin ikoneista vietteleviä kullinkiusaajia. Ei ihme, että Suomessakin lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö on edelleen voimissaan - niin paljon kuin sitä vihaammekin - emmekä voi lakaista tätä maton alle vain siksi, että kauheammin lapsia ja nuoria kohdellaan muslimimaissa. Kamppailua, jos sen koemme ehdottoman tarpeelliseksi - on käytävä kaikilla rintamilla kuitenkaan liialliseen demonisoimiseen lankeamatta. Loputtomaan relativismiin ei ole tarvetta, mutta keskusteluun ja arvojen punnitsemiseen on.
Tällä kaikella on kuitenkin hyvin vähän tekemistä elävän uskon kanssa. Hitchensin esittämät syytökset ovat toki uskontojen tapauksessa "totta", mutta toisaalta kirkko kristuksen mystisenä ruumiina, elävän uskon yhteytenä on jotain, josta tyystin puuttuu ego ja maallinen kunnia. Elävä usko kuitenkin tarkoittaa, ettei maailmansynnyllä tai luomiskertomuksella tai Jeesuksen historiallisuudella ole suoranaista merkitystä. Vaikka todistettaisiin täysin vedenpitävästi, että Jeesusta ei koskaan ollutkaan, kristityt uskoisivat silti Kristuksen ylösnousemukseen, ja hyvä niin. Mitä mielekkäitä syitä heillä muka olisi luopua uskostaan?
5 kommenttia:
Kymmenen pistettä ja pupukaijamerkki. Vapaa-ajattelijat, skeptikot ja tienoille liimautuneet "humanistit" ovat monesti aivan yhtä fanaattisia kuin pahimmat lahkolaiset. Ihmisessä lienee lajityypillinen taipumus tämän kaltaiseen "todellisuuden harhaiseen omistamiseen", ts. yhteen maailmankatsomukseen jumiutumiseen ja sen mukaiseen ulkoisen todellisuuden kontrollointiin, niin yleinen ilmiö on. Toisaalta tietty epistemologinen nöyryys voi auttaa ongemlan suhteen.
Seikka, joka erottaa uskonnottomat ja uskovat toisistaan peruuttamattomasti, on se, että uskoa ei voi ymmärtää jos ei uskolle avaudu. Niin kauan kuin ateisti vakuuttaa itselleen, että uskonnollista kokemusta ei ole, hän ei myöskään koe sitä. Usko ruokkii itse itseään. Toinen seikka on tietysti se, että uskonto samaistetaan länsimaissa tapauskovaisuuteen, kirkon eittämättä väljähtyneisiin kantoihin ja myöskin uskonnonopetuksen esittämään värittömään ja mystiikasta riisuttuun kuvaan uskonnosta.
Uskonnon negatiiviset puolet tulevat tietysti helposti esiin uskonnollisen fanatismin muodossa, joka ON surullista, fasistista ja sotaisaa, ja joka on monessa mielessä kääntökuva Jeesuksen olennaisimmista opetuksista. Mutta harvoin näkee vapaa-ajattelijan hyökkäävän mystiikkaa tai vaikkapa hindulaisuutta kohtaan ainakaan kovin asiantuntevasti.
Mutta se täytyy sanoa, että kuuluessani vapaa-ajattelijoihin lukioikäisenä, siellä oli ainakin siihen aikaan hyvin järkeviä, maanläheisiä ja asiallisia ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita järjestämään uskonnottomia juhlia ja elämään hyvää elämää. Monet toivat esille oman halunsa toimia oikein ja sen, kuinka se on mahdollista myös ilman uskontoa. Siinä oli jotain ihan sympaattista. En tiedä, allekirjoitetaanko siellä nykyisin näitä melko älykkäitä tempauksia kovinkaan laajalti, vai ovatko ne vain parin innokkaan ääliön masinoimia. Itse jätin yhdistyksen, kun puheenjohtajaksi valittiin joku eltaantunut kommunisti, jolla oli eltaantuneita ja ahdasmielisiä näkemyksiä.
Mutta minua kiinnostaa, koetko itsesi kristityksi? Ja onko se mielestäsi elävä uskonto? Itse en vieläkään osaa samaistua kristinuskoon, sen virallisessa tulkinnassa on jotain niin ankeata ja vastakkaista oman hullaantuvan panteismini kanssa. Esoteeriset näkemykset taas tuntuvat siltä, että haetaan fiilistä sellaisesta, mikä itse asiassa on jo jotain muuta kuin kristinusko. No, mitä kristinusko on? Vastaus ei tietenkään ole ihan yksiulotteinen.
Nyt, kun kerran kysyit, olen ehkä alkanut lähentyä kristinuskoa pitkän purnaisen taipaleen jälkeen, takaisinkytkeytyä siihen. Kuten edellä kirjoitin, se, millaisena kristillinen kirkko näyttäytyy mediassa tai julkisessa tilassa (kaduilla, tempauksissa, valtioon liittyvissä juhlamenoissa jne.) tuntuu minusta edelleen vieraalta ja voi olla, että järkeistän jollain tapaa myös jumalanpalveluksia (joissa en edelleenkään käy), mutta suhtautumiseni itse uskoon on siinä mielessä muuttunut, että arvostan edelleen ja yhä enemmän kristillisyyden piirissä toimineita (radikaalejakin) hahmoja (esim. Miguel de Unamuno, Thomas Merton, kristilliset mystikot, Kierkegaard ja herra varjele, Dostojevski) ja koen saavani heiltä valtavasti ja kuitenkin samaan aikaan myös se vanha vertaus mummosta kirkossa tuntuu edelleen tärkeältä, jopa tärkeämmältä. Ei kristinusko minulle nyt ihan äidinkieli ole, vaikka olen siihen kasvanutkin, mutta aika lähellä sitä. En tiedä varmasti (voiko sitä tietääkään), onko kristinusko ”elävä uskonto”, mutta uskon siihen: jos länsimainen kristillisyys onkin selvästi mystiikasta riisuttua, on se käsittääkseni aina ollut tätä enemmän tai vähemmän. Heittäisinkin pallon takaisin ja kysyisin, mitä mielestäsi on ”elävä uskonto”? Jos ajatellaan kirkon sakramentteja ja sen varsinaista ydintä, Kristuksen ylösnousemusta ja syntien anteeksiantamista, niin uskon, että nämä ovat monille suomalaisillekin yhtä ”todellisia” asioita kuin (soija)maito jääkaapissa. Jos kristinuskon ”virallinen tulkinta” on tässä – siis Kristuksen ylösnousemuksessa – niin totta helkutissa minusta siinä on potkua, ihan sellaisenaankin, ilman krumeluureja. Mutta minusta ihmisten olisi kristinuskoa ymmärtääkseen parempi lukea silti Karamazovin veljeksiä kuin Raamattua.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään erityisesti halveksia tai väheksyä uskonnottomia tai ateisteja tai vapaa-ajattelijoita, mikä ei välttämättä käy ilmi itse tekstistä. Olen aina ollut kiinnostunut siitä maailmankuvasta, jonka turvin he kuitenkin hyökkäävät uskontoa vastaan – ja minua se kiinnostaa minua vilpittömästi – siksi tartuin Hitchensiinkin. Tämä toki liittyy siihen epäilyyn, joka minusta itse asiassa muodostaa uskonnollisuuden ytimen. En voi olla varma, onko Jumala olemassa, mutta - niin minusta tuntuu - minun on uskottava siihen. Tai kuten Unamuno kirjoittaa: “Niinpä meitä ei saa uskomaan Jumalaan rationaalinen välttämättömyys, vaan elinvoimainen ahdistus. Ja toistan, että Jumalaan uskominen on ennen kaikkea Jumalan janoamista, jumalallisuuden janoamista, Hänen poissaolonsa ja tyhjyyden tuntemista, toivetta, että Jumala olisi olemassa. Se on toivoa pelastaa maailmankaikkeuden inhimillinen päämäärä. Sulautuakseen Jumalaan voi jopa luopua kaikesta, jos tietoisuutemme perustuu suurempaan tietoisuuteen, jos tietoisuus on maailmankaikkeuden tarkoitus.”
Ajatus viattomista lapsista on hyvin vanha. Se liittyy toisaalta juuri kristinuskoon. Suhtautuminen lapsiin ja lasten seksuaalisuuteen on kyllä vaihdellut todella paljon. Nykyään lasten arvostus on korkeammalla kuin koskaan ennen. Vielä 1800-luvulla lapsia tapettiin ja hylättiin uskomattomia määriä. Nyt puolestaan on etusivun uutinen, jos joku on maapallon toisella puolen tehnyt niin.
Myös asenne lasten seksuaalisuuteen on muuttunut. Esimerkiksi keskiajalla suhde lasten seksuaalisuuteen oli paljon nykyistä mutkattomampi. Rippi-isä saattoi esimerkiksi tiedustella ripittäytyvältä henkilöltä tämän masturbointiharrastuksesta kysymyksellä "Oletko viime aikoina kosketellut vehjettäsi kuten lapsilla on taipumus kosketella omaansa?". Tiukimmillaan asenne oli 1800-luvulla, nyt on taas menty liberaalimpaan suuntaan. Eräässä norjalaisessa päiväkodissa harjoitetut lasten keskinäiset seksileikit muistuvat nyt mieleen.
Seksuaalinen hyväksikäyttö tuskin liittyy kulttuurin tuottamiin kuvastoihin tuosta tabusta. Eivät ne teini-idolit niin kiihottavia ole. Mutta pikemminkin voisin provosoitua kysymään, eikö juuri länsimainen kulttuuri ole se joka osittain syyttä suotta demonisoi kaiken lapseen kohdistuvan seksuaalisen? Sehän voi monissa kulttuureissa olla ihan normaalia puuhastelua.
Kokonaan toinen ja myös empiirinen kysymys on sitten se, mahtaako siitä olla "lapselle" (=teinille) mitään haittaa.
Ehkä itse koen elävän uskon jonkinlaisena ilon ja energian ylistyksenä, tai sitten juuri mystiikkaan kallistuvana. Kristinuskoon liittyy paljon ankeutta ja dogmaattisuutta epäolennaisissa asioissa. Hindulaisuuden värikylläisyys, taolaisuuden ja (zen-)buddhalaisuuden runollisuus ja luopumisen ihanne sekä Blaken mielikuvituksen ylistys ovat asioita, jotka minuun vetoavat enemmän kuin seurakuntapastorin epämääräinen ja varovainen hartaus, vaikka se hänelle aivan varmasti edustaakin elävää uskoa. Mutta enpä ole vielä saanut edes Raamattua luettua kokonaan, joten kristinuskon koko kuva saattaa mielessäni olla liiaksi erilaisten tulkintojen ja yleistävien esityksien värittämä.
Lähetä kommentti