perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Suomistunut suomi ja eurooppalainen romaani

Suomalaisella kirjallisuuden kentällä haikaillaan usein sitä, ettei suomalainen romaani ole kummoista valuuttaa Euroopassa. Suomalainen romaani ei ole eurooppalainen romaani, vaan täkäläistä yhden asian näpertelyä, tekstimassaa, joka ei loista romaaniteknillisillä keinoilla, syvyydellä, moniulotteisuudella. Ei ole olemassa Suomessa kirjoitettuja eurooppalaisia suurteoksia, suuria romaaneja jotka puhuttelevat jollain yleisinhimillisellä, universaalilla tavalla.
Yksi suurimmista on kuitenkin monien mielestä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka sinänsä ihan ansaitusti lukeutuu kansakunnan kaapin päälle. Paljon hyvää ja oivaltavaa siinä on, mutta myös kerrostumia, jotka tietystä tulosuunnasta nähtynä ovat silti vain eurooppalaisen teknisen haltuunottohalun mukaelmia. Pauli Pylkön teksti Ukon ilta (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006) esittää suoralla Linna-kritiikillä, mikä kansallisessa suurteoksessa on vikana ja lähestyy samalla monitahoista kysymyssarjaa suomalaisuudesta, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Oireellista on, että Pylkön dialogimuotoinen teksti on selvästi velkaa paitsi Platonille myös Paul Feyerabendille, joka niinikään hyödyntää dialogisuutta sanottavan esittämisessä ja vaatii, että ajattelussa on pystyttävä pitämään yllä useampia erilaisia teemoja ja vastakkainasetteluja samanaikaisesti. Kaaoksen läsnäolo on osoitus siitä, että keskustelu lähestyy totuutta, todenmukaisuutta, eikä vain kokoa yhteen, erittele, lajittele, määrittele aiheita järjestelmällisesti. Oireellista Ukon illan velanmaksu on siksi, että tätä perinnettä tuskin voi kutsua kovinkaan suomalaiseksi, jos asiaa tarkastelee filosofian historian valossa. Se saattaa kuitenkin olla lähempänä totuutta nimenomaan keskustelunomaisuudessaan kuin mikään tieteellisen mankelin läpi käynyt kirjoitus tai ajatteluformaatti. Ja toisaalta: käymmehän keskusteluja, joissa syntyy merkityksiä, ilman että olisimme millään tavalla tietoisia Platonin metodeista tai sokraattisista keskusteluista.
Pylkön tekstiä on muutenkin kiinnostava lukea sillä silmällä, että se selvästi huomioi hänen omat aiemmat tekstinsä ja osallistumiset keskusteluun (esimerkiksi muutaman vuoden takaiset väittelyt kääntämisestä ja kielen vetäytymisestä Niin & Näin -lehdessä), mutta myös hänen ajattelunsa omat sudenkuopat ja arvostelunsaumat. Pylkköä olisi helppo pilkata paitsi natsisympatioista (esim. Aconceptual Mindin yritykset tavoittaa kansallissosialistinen merkitystajunta) myös haihattelusta jonkin oletusarvoisen suomalaisen alkuperän perään, jollei hän itse tekisi sitä ensin, suojaisi itseään ehtimällä ensin, varmistamalla ettei ole oikeassa. Ukko, samoin kuin Feyerabendin väitteenesittäjät, on selvästikin auktoria muistuttava kirjoittava subjekti, joka haastaa länsimaisen tieteen käytäntöjä ja etenkin sen objektiivisuushakuisuutta ja tutkivan subjektin häivyttämishaluja. Nyt Pylkkö kuitenkin puhuu hanslankarina, ei enää filosofina. Se, että olemme opetelleet muodostamaan argumentteja, tarkoittaa totuudenmukaisemmin tietyn (eurooppalaisen) kieliperinteen muodostumista meissä, tiettyjen sääntöjen omaksumista. Suhtautuessamme mihin tahansa marginaaliseen ilmiöön käytämme vallitsevan kieliperinteen normeja ja teemme tällöin väkivaltaa - useimmiten täysin tiedostamatta - niille perinteille, jotka eivät ole omaksuneet samoja merkityksiä, samaa kieltä.
Edelleen Pylkkö kuitenkin kysyy suomalaisuuden perään. Ukon illassa Suomi on vain "yhdeksännentoista vuosisadan ruotsalaisen yläluokan fiktio" (370), jossa suomalainen rahvas yhtenäistetään runebergiläisin korulausein. Tästä ei ole pitkä matka enää myöskään linnalaiseen suureen kertomukseen, jossa 1880-1950-lukujen välinen elämänmeno Suomessa yhtenäistetään ja siirretään suureen kertomuslinjaan, jossa jokainen Pentinkulman paskasakin ponnistus tähtää teleologisesti toisen tasavallan sosiaalidemokraattiseen Suomeen, tuohon Linnan märkään unelmaan. Linnahan selvästi esittää romaanitrilogiassaan, että ns. punainen Suomi on pystytty muutaman sukupolven kuluessa alistamaan historian voiman alle siten, että siitä muovautuu paitsi valkoisen päällystön johtama ja punaisen sotamiehistön joukottama Suomen armeija myös talvisodan ihme ja edelleen jokin kansallinen joukko yhteen hiileen puhaltajia, teknisen elämäntavan ihailijoita (silmiinpistävintä Pohjantähdessä tältä kantilta on ensimmäisen auton saapuminen Pentinkulmalle). Ukon sanoin kyse on oikeammin suomalaisen rahvaan ponnistuksista kohti maailmanporvariutta. Vuoden 1918 kansalaissota, joka muodostaa erään Pohjantähden keskeisistä historiallisista merkitystihentymistä, on Ukolle luokkasota, jossa kitketään suomea pois. Jos kansalaissodan tulkitsee Linnaa mukaillen, näyttää, että siinä on kyse parempien elinolojen vaatimisesta, samasta mitä nykyisetkin vasemmistolaiset pitävät agendanaan. Mutta jos tätä ajatusta kuitenkin jatketaan vähänkään pidemmälle, tarkoittaa tämä, että "duunari haluaa porvariksi", sillä porvarius on "parempaa elämää, turvallisuutta, koulutusta lapsille... parempia sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita, täydempää elämää..." (405) Ja tämä maailmanporvariksi tuleminen on indoeurooppalaisen etiikan, ajattelun ja teknisen osaamisen ydin.
Indoeurooppalainen oleminen ei kuitenkaan ole samaa kuin suomalainen oleminen. Suomi ei ollut osa Eurooppaa ennen kuin se yhtenäistettiin sellaiseksi, saatiin omaksumaan käytäntöjä, tekniikoita ja ajattelua, joka ajattelee Euroopan kielillä, mutta ei Suomen. Suomalainen oleminen ei käänny tyhjentävästi eurooppalaisille kielille: ranskalainen ei tajua mitään suomalaisesta metsästä. Tämä tiedetään: tänäänkin näemme, että eurooppalaisuus merkitsee yhtenäistämistä, mentaalikolonialismia, paikallisen ajattelun katoa ja kansainvälisten käytäntöjen käyttöönottoa. Ja se on totisesti kiinnostava kysymys, eikä sitä kannata sivuuttaa pelkkänä mytologisointina. Jos oleminen mielletään paitsi eroiksi myös sekä alkuperän että historiallisten kamppailujen sarjoiksi, jokaisen kansallisen projektin on kysyttävä omaa alkuperäänsä, eroja ja samuutta, mutta myös omaa ainutkertaisuuttaan. Tämän hetken Suomessa onkin ihmeellisintä, että siinä missä Suomi haluaa erottautua, olla innovatiivinen jollain hyvin uniikilla tavalla, sillä ei ole mitään, millä erottautua. Suomi ei halua oikeasti olla suomalainen. Katsoo nyt vaikka metsäteollisuutta, joka hyvin konkreettisella tavalla eliminoi suomenniemeltä kaiken suomalaisuuden, tai katsoo suomalaisia uraohjuksia joilla ei ole halujakaan omavaraistua ja palata savupirtteihin. Halutaan olla kosmopoliitteja, maailmankansalaisia. Kunhan laajakaista toimii ja valot vilkkuvat. Suomi on siis täydellisesti omaksunut eurooppalaisen standardit, käytännöt, lakipykälät, ajattelutavat. Pahin kaikista on tietenkin eurooppalainen ajattelu, filosofia, yhteiskuntateoria, jota suomalainen älykkö imee posket lommolla, kun ei omaa ajattelua jaksa tai vaivaudu keksimään.
"Te ootte porvarispoikia ja luulette että rankka ruumiillinen työ jotenkin estää ajatustyön tai madaltaa heti sen laatua. Käsitys on vanha muttei alkuperäinen. Ruumiillisen työn erottaminen henkisestä on tärkeä porvarillisen uskontunnustuksen opinkappale, ja jopa Adorno pitää sitä taiteen syntymisen edellytyksenä, mikä ei oo ollenkaan yllättävää kun katsoo miehestä otettuja uimarantakuvia. Ero määrää sitä, mitä pidetään todellisena ja uskottavana. Se ei oo vain käsitteellinen erottelu vaan valtava yhteiskunnallinen, suorastaan historiallinen voima, joka tunkeutuu myös valtion olemukseen. Voimaa hallitsee tää laki: pyri hinnalla millä hyvänsä työhön, joka on mahdollisimman vapaa liasta ja jossa joutuu käyttämään mahdollisimman vähän lihasvoimaa. Porvari pyrkii nykytekniikan avulla turvalliseen ja mukavaan elämään, ja tää laki on porvarillistumisen tukipilareita, ja se on niin vahva, että se säätelee kaikkien tietoisuutta ja ohjaa oikeastaan maailmanhistoriaakin, sillä maailmanhistorian suuri kehityslinja kulkee kohti ihmisen porvarillistumista. Se tarkottaa sitä että ihminen ja porvari samastetaan ja lopulta maailmassa ei ole muita kuin porvareita. Koska porvarin idea on eurooppalainen, merkitsee maailman porvarillistaminen maailman eurooppalaistamista. Kun maailma on valmis, on maailmassa vain eurooppalaisia ja eurooppalaistettuja porvareita. Maailma on muuten melkein valmis." (364-365.)
Jos suomalaisessa elokuvassa tai tv-tuotannossa on ikinä tehty mitään merkittävää tältä kantilta, se on tehty Jouko Turkan Seitsemässä veljeksessä (1988). Siinä missä Kivi kuuluu Ukon merkittäviin suomalaisiin kirjoittajiin (muita ovat Volter Kilpi, Joel Lehtonen, Aaro Hellaakoski), Turkan versio ruumiillistaa Kiven romaanin kutkuttavalla tavalla. Turkka uudisti aikansa tv-teattereilla heittämällä pois pompöösit lavasteet ja jäyhät pönötykset ja toi tilalle heiluvan käsivaran, lähikuvat ja pitkät kohtaukset. Tunnusomaisin turkkalainen piirre, fyysisyys, löi tietenkin tekstiin myös täysin uniikin leimansa. Sen suhteen Turkan vaatimuksena olikin, että Kiven rikas kieli muutetaan rikkaaksi fyysiseksi kehonkieleksi. Jokainen katsoja tietää tämän: jollei muuta, ainakin veljesten käytös on hyvin kaukana normaalista, taloudellisesta kehonkielestä, joka ei rönsyile, joka on maltillinen.
Lisäksi Turkan versio rikkoi suomalaisten omahyväisen käsityksen kansallisesta omaisuudesta, tuosta suomalaisen miehen menestystarinasta kohti sivistystä. Sillä mitä muuta Seitsemän veljestä on kuin kuvaus metsittyneestä Jukolan Jussista, joka kasvaa ja kehittyy "inhimilliseksi" (lue: eurooppalaiseksi, sivistyneeksi) ihmiseksi lukutaidon, eurooppalaisen uskonnon ja "käytöstapojen" omaksuttuaan? Mistä muusta Seitsemän veljestä kertoo kuin Suomesta, joka integroidaan osaksi Eurooppaa yhdenmukaistamalla sen käytöstä, poistamalla sen fyysisyys, kontrolloimalla sitä, valistamalla sitä, saamalla se omaksumaan "aapisen ja vähäkatkismuksen"? Tältä kantilta Seitsemän veljestä on kertomus rappiosta, mukautumisesta, kuihtumisesta. Sen lohdulliselta tuntuva päätös on lohdullista vain maailmanporvarin silmissä. Silti säröjäkin jää: avioriitojen ja sopeutumattomuuden lisäksi merkittävin viimeisen osan kohtaus on, jossa Simeoni yrittää hirttää itsensä.
Minkä tahansa kohtauksen Seitsemän veljeksen monituntisesta sarjasta ottaakaan, kohtauksissa on lähes koko ajan sama jännite: veljekset eivät tahdo mahtua ruutuun, he hikoilevat, ähkivät, raivoavat naama punaisina, kuolaavat ja mökeltävät jotain joka on suomea, mutta ei lainkaan kuulosta nykykatsojan korvaan meidän suomeltamme. Seitsemän veljeksen suomi onkin fyysistä suomea, arkaaista, kesyttämätöntä suomea. Hyvänä esimerkkinä on kolmas osa, jossa veljekset ovat lukkarin opissa ja yrittävät opetella lukemaan. Lukkari tukistaa Juhania, lähikuvia hikisestä ja rasvaisesta tukasta, irvistelevästä Juhanista. Tuomaksen nenänpäästä valuu hikeä, kun hän yrittää muistaa, takoa päähänsä "Aa-Pee". Hämärässä pirtissä kuuluu voihketta, huutoa, mälinää, hyvin monia ääniä eri rekistereissä. Tästä on juuri kyse: kukaan tänään ei lue, opettele, opi niin fyysisesti kuin Jukolan Jussi. Edes hitaimmilla uuden oppijoilla ei ole noin vaikeaa, koska heissä on niin paljon kesytettyä, niin paljon on heidän kehostaan karannut, niin paljon heidän läsnäolostaan hävinnyt. Ei ole tarpeen romantisoida, mutta voidaan hyvällä syyllä kysyä, myös henkisten traditioiden valossa, kumpi on oikeasti enemmän (gurdjieffilaisittain) läsnä, Jukolan Jussi vai nykypäivän Pauli virtuaalisine oppimisympäristöineen? Lyön vetoa, että ensimmäinen.
Eikö siis voidakin myöntää, että jotain on peruuttamattomasti väärin, jos koemme, että veljesten alkuperäinen suomalaisuus on jotenkin paheksuttavaa, iljettävää, turhan groteskia - ja että jotain on peruuttamattomasti väärin nimenomaan omassa suhtautumisessamme ilmiöön? Olemme kasvaneet tiettyyn etiikkaan, ja etiikan omaksuminen on aina kaoottisten elementtien minimointia, toiminnan tekemistä ennakoitavammaksi. Tämä tekee meidät, uskomatonta kyllä, täysin sokeiksi ymmärtämään erilaisuutta olemuksellisesti poikkeavina toimintatapoina, kehonkielinä, puheena, olemisen tapoina.
Jos siis haluamme puhua itsestämme suomalaisina, meidän on tavoiteltava ymmärrystä tästä suomen merkityskerrostumasta. Kielen, luonnon ja sisäisyyden välillä on kohtalonyhteys, eikä ymmärrys, samastuminen vetäytyvään suomeen tarkoita mitään kulta-ajan paluuta, vaan selvempää tietoisuutta olemisemme eri kerrostumista, jotka ovat olemassa meissä, kuinka tukahtuneina sitten tahansa.

2 kommenttia:

saint-simon kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Santeri Nemo kirjoitti...

Itse pidin kenties juuri kolmatta osaa kaikkein osuvimpana, sillä se juuri summaa mainitsemasi työn ideologian ja edistysuskon ja koko monikymmenvuotisen kamppailun kohti "itsenäisyyttä", pikkuporvarillisuutta, hyvinvointia. Siinä, mihin asemaan Linna asettaa henkilöhahmonsa suhteessa 50-luvun Suomeen, on oikeastaan koko romaanin avain. Olli Sinivaaralla on muuten todella oivaltava essee aiheesta tuossa tekstissä mainitussa kokoelmassa (Kirjoituksia Väinö Linnasta). Epäilemättä Kivivuori on todellakin tuollaisen maltillisen vasemmistolaisen hyvinvointivaltion puolestapuhujia ja hepun agenda alkaa vasta kirkastua kolmannessa osassa, mutta ristiriitoja miehessä silti on. Ymmärrän hyvin jos kolmas osa herättää vihaa, mutta romaanin selvän päämäärän, konflikteilta seestyneen Suomen, voi nähdä kuvauksessa myös täysin kammottavana lintukotona, joka täsmentyy trilogian lopussa, kun saman pöydän ääreen istuvat eri puolueiden edusmiehet ja täysin juureton ja imbesilli Kotkavuoren nuorin vesa. Tässä suhteessa koko romaani on kuvaus myös alamäestä, ei vain kehittymisestä "suomalaiseksi". Modernin nousu on vanhojen perinteiden tuhoamista. Mutta palaan näihin seikkoihin piakkoin.