Kieli muuttaa jatkuvasti muotoaan. Se on eliö, organismi, joka elää, liikkuu, soljuu. Perinteisesti on katsottu sen olevan erottamattomassa yhteydessä todellisuuteen ja jollei nyt kieli täysin yksyhteen vastaakaan todellisuutta niin tämänkaltaisen uskomusjärjestelmän piirissä elämme alati. Arjen käytännöissä kokemus kytkee todellisuuden ja kielen toisiinsa. Mystikot ja runoilijat hamuavat kohti niitä kokemuksia, joita kieli ei kosketa, mutta jotka selvästi ovat joko tästä todellisuudesta tai toisesta.
Kielen banalisoituminen merkitsee kielen yksipuolistumista. Luonnollisesti kieli elää vuorovaikutuksessa muiden kielien ja kielialueiden kanssa, omaksuu lainasanoja, muuntaa niitä suuhun sopivimmiksi. Tänä päivänä huolestuttavampana kielen suuntana ei välttämättä ole niinkään suoraan englannin kielen tekeminen yleiskieleksi, standardikieleksi kaikille kansoille vaan yksittäisen kielen ja sen sisällä elävien kieliolioiden moninaisuuden tyrehdyttäminen yhtenäistämällä, taloudellistamalla kielenkäyttöä. EU-suomi on virallisten papereiden, sanomalehtien ja kirjallisuuden lyhyitä selviä lauseita, lauseita joiden ainoana tarkoituksena on osua maaliinsa, kuvata lyhyin sanoin mutta tarkasti. Monimielisyyttä ja väärinkäsityksen mahdollisuutta pyritään kaihtamaan.
On esitetty, että kielen kääntäminen merkitsee siinä tapahtuvan ajattelun siirtämistä toiselle kielelle, jopa uuden ajattelun keksimistä. Jopa niinkin, että tiettyjä asioita voidaan ajatella vain tietyillä kieli- tai murrealueilla, muualla sama ajattelu ottaa toisen muodon, toimii ja elää eri tavoin. Vaikka kansojen välinen kommunikaatio ja kanssakäyminen esimerkiksi luonnonsuojelun, rauhan ja kaikenpuolisen sopuisuuden edistämiseksi on elintärkeää, sen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa kielten hinautumista kohti ekonomisuutta. Ylipäätään kielen taloudellinen aspekti pyrkii kitkemään todellisuuden ylimääräiset kasvustot ollen kuin metsänhoitoa, jossa pyritään monimuotoisuuden minimoimiseen ja kunnollisten tukkipuiden esteettömään kasvuun. Siinä mielessä kieleen luotu suhde on riistävä, ei sitä varjeleva. Vesakko, ryteikkö, pusikko josta ei läpi pääse, on suotavaa metsää vain siellä, missä emme kulje. Luonnonpuistoille voidaan varata tilkkuja kansallisista metsäaloista, mutta kaupunginrajoilla, kylän laidoilla tai kotipuutarhoissa niitä ei suvaita. Järjestelmällinenhän ihminen on lähes aina tunnetun historiansa ajan ollut ja pyrkinyt muovaamaan ympäristönsä sellaiseksi, että kaoottisten elementtien poistuma takaa lisääntyvän turvallisuudentunteen. Tänään kansallista turvallisuutta peräänkuulutetaan terrorismin peloissa tuon tuosta, minkä johdosta on mahdollista esittää, että kaoottisten elementtien olemassaolo, kielen villit versot pyritään jollei kitkemään tyystin niin ainakin kategorisoimaan murrerunouteen tai muille esteettisen alueille, joissa siihen voidaan luoda etäisyyttä ja sitä voidaan sietää.
Suomalaisten kirjoitustaito näyttää heikkenevän jatkuvasti. Koska kirjoitusta pidetään niin paljon tärkeämpänä kuin takeltelevaa, katkeilevaa puhetta, kirjoituksen säännöt ovat myös paljon tiukemmat. Suomen kielen kirjavien päätteiden, taivutusten ja yhdyssanojen hupeneva osaaminen alkaa näkyä jo mainoksissa. Kieleen syntyy rakoja, halkeamia, joista kielipoliisit kimmastuvat, kenties syystä, kenties ymmärtämättömyyttään.
Sen sijaan, että sakottaisimme jokaisesta kielivirheestä, huomion painopistettä kannattaisikin ehkä siirtää kielen neologismien tai vanhojen sanojen kuihtumiseen. Kielen kirjavuus ei näy suomen kielessä enää kuin murrealueilla ja ruuhka-Suomen ulkopuolella. Joskus se välähtelee nuorison slangeissa, mutta vain joskus.
Kielikokemukseen liittyy kiinteästi taito yhdistellä. Yhdistelemme keskenään paitsi sanoja ja asioita, myös ennen kaikkea synonyymejä. "Hoippelehtia" ja "hoippua" ovat tämänkin tietokoneen sanakirjan mukaan merkkijonoja, joista vain jälkimmäinen on tunnistettavasti suomen kielen sana. Tässä juuri on ongelma: ne merkityskerrostumat, jotka sisältyvät "hoippelehtimiseen" eivät löydy kaikkineen "hoippumisesta" ja jos ekonomisen kielikäsityksen perusteella käytämme jatkossa "hoippumista" tarkoitettaessa huojahtelevaa, epävarmaa, kenties humalaistakin liikehdintää, emme tavoita sitä kokemusta jota "hoippelehtiminen" vastaa paremmin.
Tämän kielen moninaisuuden hiljainen väheneminen saattaa osittain olla yhteydessä kaupunkilaistumiseen ja elämänpiirin kokemusten yksipuolistumiseen. Kieli on yhteydessä käsiin, elimiin, aisteihin, jalkojen alla tunnettuun epätasaiseen maastoon. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, kun ottaa huomioon informaation jatkuvan kasvun, hyökyaallonomaisen mediaryöpyn jota kohtaamme päivittäin: ei pitäisi olla kokemuksista puutetta! Mutta nämä kokemukset ovat hyvin pitkälti vain visuaalisia ja ruumiin surkastuminen on tosiasia johon kiinnitetään jo kutsuntatarkastuksissa nykyisin huomiota: ihmiset lihovat ja heidän ruumiinkuntonsa heikkenee. Ei tarvitse olla linkolalainen nostalgikko tai terveysfasisti todetakseen, että selvästikään nämä ihmiset eivät käytä kehoaan tarpeeksi monipuolisesti.
Uudessa Ananda-lehdessä ( 3/2009) on Partap Chauhanin artikkeli Sattva on avain terveyteen ja onnellisuuteen, jossa hän kirjoittaa mm. seuraavasti:
"Ayurvedan opetuksissa on keskeistä se, että kaikki mitä niellään tai otetaan kehoon sisään, on ruokaa. Tämä pitää sisällään kaikenlaiset kokemukset ja aistien kautta tulevat ärsykkeet eli kaiken sellaisen, mikä tulee kehoon sisään suun, nenän, korvien, ihon tai silmien kautta. Kaikki kehoon tuleva – oli se sitten käsin kosketeltavaa tai aineetonta – on osa ruokavaliota."
Ja ennen kaikkea: jos kokemukset muokkaavat kieltä, kokemusten yksipuolistuminen merkitsee kielen yksipuolistumista. Runoilijoilla riittää sarkaa. Luonnon merkityksen väheneminen ihmisen elämässä on suorassa yhteydessä kaupunkien keinotekoisiin ympäristöihin ja vaikutuspiireihin. Jos kosketusta ympäröivään luontoon ei ole, myös suhde omaan, sisäiseen luontoon on enemmän tai vähemmän heikko, sieltä nousevat kokemukset liian voimakkaita, liian heikkoja, jotta ne voisi kohdistaa oikein, jotta voisi suunnata niistä kumpuavaa energiaa onnellisuuden, hyväntahtoisuuden ja avoimuuden edistämiseen.
Miten olisikaan mahdollista oppia taulutelevisiosta nähdyn ohjelman kautta niitä kymmeniä suomen kielen ilmauksia, joita tuulelle, lumelle, vedelle, maalle, on olemassa (ja etenkin niiden teonsanoille), kun ne koetaan silmin, turvallisesti sohvalta? Sohvallekin olisi helpompi keksiä tai muistaa eri nimityksiä. Sohva on kuitenkin turvallinen ympäristö, siinä ei ole samaa uhkaavuutta kuin villissä luonnossa, monien eläimien, kasvien ja henkiöiden tyyssijassa.
On kuitenkin ymmärrettävä, ettei entiseen ole paluuta sellaisenaan. Vanhempien puheita, joissa kerrostumia, murteiden välähdyksiä, monenkirjavuuden sivuääniä, vielä tapaa, kannattaa kuitenkin kuunnella; niistä voi olla tulevaisuudessa hyötyä. Samalla on hyvä tiedostaa nykyisen olemisen mallimme ehdollistama tapa käyttää kieltä ekonomisesti, muodostaa lauseita, jotka ovat ymmärrettäviä, yksisuuntaisia ja soljuvia. Onko tähän kieleen mahdollista luoda tietoisella työllä, runoilijan työllä lisää kerroksia, lisää säröjä ja rakoja joista villiruohot ja rikat voisivat kasvaa? Onko se edes tarpeen, voiko kieli edetä siihen suuntaan ilman että toimimme lainkaan sen edistämiseksi?
Syyllisiä ei välttämättä kannata etsiä, me kaikki teemme sitä. Jopa tämä kirjoitus on täynnä kirjoituksen ohjesääntöjen noudattamista, yksinkertaiseen ja banalisoivaan ilmaisuun, jossa paljon jää huomiotta ja todellisuutta väärinkäytetään. Meille kieli näyttää olevan enemminkin kaupungin kasvatti kuin luonnon, hetteikön, ryteikköisen metsän. Hakeutuminen kohti metsäistä luontoa kielessä saattaa kuitenkin oikoa käsitystämme todellisuudesta, avartaa sitä, herkistää aistejamme, availla silmuja, joista versoo uusia kielen kerroksia. Tämä on edellytys myös kestävämmälle luonnonsuojelulle. Niin kauan kuin suhtaudumme kieleen kuin suhtaudumme metsiin – varantoina, toimintamme kohteina, resursseina – me emme tule tavoittamaan luonnonsuojelun todellisia merkityksiä ja tarvittavia toimenpiteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti