Siiderimainokset ja suomalainen elokuva

On myönnettävä ties monennenko kerran: suomalainen elokuva voi huonosti. Uusimpiin yritelmiin kuuluva Dome Karukosken kolmas ohjaus Kielletty hedelmä (2009) on kaikilta osin niin surkea, että se laittaa haukkomaan henkeä. Eikä kriitikoista ole sen parempaa sanottavaa: jos useissa eri medioissa elokuvalle on annettu neljä tähteä, jopa viisi, joudumme taas hetkeksi hiljentymään sen kysymyksen ääressä, jaammeko todella saman todellisuuden.

Kielletyn hedelmän - käsikirjoittajan ja ohjaajan mielestä varmaankin hyvinkin rohkea - perusta on lestadiolaisuuden tutkimisessa arvoyhteisönä. Elokuva kertoo kahdesta tytöstä, Mariasta ja Raakelista, jotka kesän ajaksi irtaantuvat kotipiiristään ja sen vaalimista arvoista. Tytöt ovat 18-vuotiaita ja kesän alussa Maria päättää lähteä kaupunkiin kokemaan, kokeilemaan ja vapautumaan. Ankara vanhoillislestadiolainen arvoyhteisö painostaa kuitenkin Marian parhaan ystävän Raakelin lähtemään ikään kuin katsomaan Marian perään. Uskosta on nimittäin niin helppo livetä, kuin tikkarin tutulta mieheltä ottaisi.

En tiedä, missä arvoyhteisössä käsikirjoittaja ja ohjaaja todellisuudessa ovat eläneet ("ääriliberaalissa" ja "uskonnottomassa", voimme lukea Kielletyn hedelmän internet-sivulta), mutta jos tarkoituksena on hakea realistista kerrontaa, kahden minuutin kohdalla katsojaa alkaa väistämättä jo naurattaa. Anteeksi, mutta missähän se realismi on?
Otetaan ensimmäiseksi tämä elokuvan esittämä lestadiolaisyhteisö. Vaikkei reaalisten lestadiolaisryhmittymien arjen käytäntöjä tuntisikaan, pari asiaa on varmaa: a.) missään perheessä lapset eivät herää yhtä aikaa ja kävele käsi kädessä harjaamaan hampaita. Niin tehdään ehkä Suomen armeijassa, mutta ei 12-lapsisessa perheessä. b.) Missään lestadiolaisyhteisössä ei puhuta synnistä, tietyn henkilön paheellisuudesta ja uskosta lipeämisestä niin avoimesti ja niin läpitunkevasti kuin Kielletyn hedelmän lestadiolaisyhteisössä. Todellisuudessa siihen saatetaan viitata seuroissa, mutta uskovaisuus ei puske lestadiolaisissa esiin joka lauseessa, ei edes joka toisessa. Ihmisiä ne lestadiolaisetkin ovat. c.) Mitään niin naurettavaa kuin lapsia nähtävästi työkseen kuumottelevaa uskovaisten miesten pyöräilyseuraa ei ole ehkä koskaan nähty suomalaisessa elokuvassa. Tommi Korpelan, Jani Volasen ja parin muun näyttelemä seurue kyllä kerää elokuvan ainoat pisteet - lähemmäksi surrealismia ei ole pitkiin aikoihin suomalaisissa elokuvissa ylletty. Korpelan ja Volasen mainiossa Ihmebantussa tämä naurattaisi katsojan lattialle. d.) Lestadiolaisten suhde esimerkiksi elokuviin näytetään täysin absurdina. Kukaan nykypäivänä ei ole yhtä sekaisin kuin Raakel joutuessaan vahingossa elokuvateatteriin. Kohtaus muistuttaa Aki Kaurismäen kuvausta siitä, mitä tapahtui, kun eräälle varhaiselle ja ei-modernille heimolle näytettiin kylään tuodussa teltassa liikkuvaa kuvaa. Silmät kiiluivat ja raajat vapisivat. Kun kerran tarkoitus on kuvata lestadiolaisnuoria 2000-luvun läpimedioituneessa yhteiskunnassa, miksi näiden suhde liikkuvaan kuvaan esitetään kuin nuoret tulisivat sadan vuoden takaa, jostain korpikuusen kannon alta? Ihan oikeasti: kyllä lestadiolaisetkin tietävät, mikä elokuva on ja mitä media on. Eivät he ole kasvaneet 18 vuotta kellarissa kuten Rold de Heerin sinänsä ihan kelvossa Bad Boy Bubbyssa (1993).

Entä kasvoton, moderni yhteiskunta, jota selvästikin elokuvassa edustaa Helsinki suomalaisena suurkaupunkina. Sen sijaan, että nuoret menisivät Ouluun - elokuvan maaseutu sijoittuu murteen ja elokuvan sivuston perusteella Pohjois-Pohjanmaalle, jolloin Oulu olisi huomattavasti luonteva paikka vapautua -, he menevät Helsinkiin, tuonne synnin, saastan ja modernin kaupunkielämän sykkivään Babyloniin. Minnepä muualle. Tätä eroa leppoisaan maaseutuun korostetaan vielä näyttämällä Raakel ihmettelemässä kerjäläisiä ja musiikkia kuuntelevia pitkätukkia. Tällaista meillä Helsingissä: pysy poissa, maalainen.

Kun Raakel saapuu Helsinkiin ja löytää Marian (täysin selittämättä joltakin sattumanvaraiselta kentältä), tämä vie hänet kotiinsa, joka on suurin piirtein 60 neliön lukaali Helsinginkadulla. Kenellä juuri Helsinkiin muuttaneella 18-vuotiaalla, edes töissä käyvällä nuorella on varaa tähän? Sitä minäkin. Tai kuinka uskottavaa on, että Raakelin ja Marian tapaamat pojat asuvat yhdessä toisen pojan vanhempien valtavassa omakotitalossa? Toisen pojan, Tonin, vanhemmilla on lomaosake, ja Jussi vain "bunkkaa täällä".

Juuri kun näistä epäuskottavuuksista on päässyt, joutuu katsoja kohtaamaan laajemman kysymyksen: mitä on helsinkiläisnuoren arki - tai tyttöjen tapauksessa, mikä on tyttöjen vapauden luonne? Näyttää siltä, että helsinkiläisnuori viettää aikaansa joko keskipäivällä näytettävissä elokuvissa (tämä päivänäytös-kohtaus toistuu elokuvassa vähän ajan sisällä neljä kertaa, mikä tarkoittaa, että toinen pojista ja Raakel käyvät joko osa-aikatöissä tai eivät töissä ollenkaan), kotona tai Onnelassa.

Pahinta ja naurettavinta elokuvassa on nimittäin juurikin tämä vapauskäsitys. Tiedän, että monet 18-vuotiaat tytöt koostavat vapaa-aikansa, emansipaationsa ja aikuistumisriittinsä aika ihmeellisistä asioista, mutta Kielletty hedelmä ampuu vähän turhan paljon yli. Tytöille vapaus on vapautta juoda siideri milloin haluaa, missä haluaa, ja kysyä Onnelan tai minkä tahansa kotibileiden sohvalla viereiseltä pojalta "pussaillaanko?". Edes aivokuollut ei toivoakseni elä tuollaista elämää. Jos elää, olen hukassa. Me kaikki olemme.

Kun siis katsoja näkee ties monennen kerran toisen tai molemmat tytöistä istumassa poikien kodin uima-altaan reunalla, pyyhe ympärillä ja olutpullo kädessä, hörpäten pullosta liian monta kertaa liian nopeassa tahdissa, (jotta se olisi uskottavaa) mitä hänen pitäisi ajatella, tuntea, kokea? Jos nuoreen pitää samastua, vaikeaa on. Mutta ääliömäisyys tällä saralla ei jää tietenkään tähän. Marialla on isosisko, uskonsa hylännyt moniongelmainen, terapiassa käyvä, meikkaava, alkoholisoitunut ja lesbo. Keksisikö joku vielä jonkin määreen, joka olisi mahdollisimman päinvastainen suhteessa elokuvan lestadiolaisyhteisöön? No, kävisikö elämäntapakiroilija. Ilmeisesti isosiskoa esittävää Malla Malmivaaraa on mediassa elokuvan tiimoilta hehkuteltu jonkin verran, enkä todellakaan ymmärrä, miksi. Malmivaaran keskeinen roolisuoritus on lohkaista "otatko siiderin?" ja bailata. Todellakin: onko olemassa ihmisiä, nuoria, nuoria tyttöjä, joilla on käytännössä aina vähintään 5-6 pulloa siideriä jääkaapissa - ja jota riittää tarjottavaksi puolituntemattomille kotikyläläisille? Jos minulla olisi siidereitä jääkaapissa ja olisin nuori tyttö, en todellakaan tarjoaisi niitä kenellekään. Joisin itse. Mutta isosisko on tietenkin moniongelmainen ja tätä ilmeisesti kuvataan välinpitämättömyytenä, ainakin suhteessa rahaan; bailaamisesta isosisko on kiinnostunut, ja siideristä ja tietenkin myös lesboilusta. Pitäisikö meidän tämän perusteella vetää johtopäätös, että terve ihminen on jollei uskovainen niin ainakin sees, hetero, kiinnostunut bailaamisesta vain sopivasti ja luonnollisesti tarkka rahoistaan ja omaisuudestaan?

Jos Kielletyn hedelmän on edelleen tarkoitus kuvata kasvamista "oman tien kulkijaksi", mitä taivaan tähden omaleimaista on siinä, että käy Onnelassa ja elokuvissa, shoppailee, katsoo televisiota, juo siideriä ja etsii miehiä? Jos elokuvan kantava teema näyttää olevan Kauko Röyhkän säe "Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä, et voi kuin hävitä", kokoaa se yhteen myös käsikirjoittajan ja ohjaajan käsityksen omasta tiestä ja vapaudesta. Vapaus on toisin sanoen jollei keskiluokkaistumista niin ainakin keskinkertaistumista. Omaleimaisempaa olisi kantaa modernissa yhteiskunnassa lestadiolaisuuden reaalisia arvotihentymiä.

Suurin syy pettymykseeni on, että odotin sinänsä ihan kiinnostavan aiheen takia myös mielekästä aiheen käsittelyä. Saammeko sitä? Kuvaako Karukoski, millaisia vahvuuksia ja heikkouksia molemmilla arvoyhteisöllä on? Tai millaisia, monisyisiä ristiriitatilanteita eläminen uudessa yhteisössä oikeasti aiheuttaa? Ei ainakaan hienovaraisella tavalla. Onko olemassakaan tilannetta, jossa 18-vuotiasta ojennetaan sen vuoksi, että tämä sanoo "voi vittu", eikä "ei vittu"? Tuskinpa.

Eräs vapautumisen teema on, kuten pahaisemmassakin Porky's-elokuvassa (1982), on päästä neitsyydestä. Pussailu on niin hyvin jännää. Kun Raakel on ensimmäistä kertaa Jussin kanssa, voi sitä auvoa, sellaista se seksi on, ihanan miehen kanssa, ihanaa seksiä. Ainoa järjen hive, joka käsikirjoittajalta on valunut käsikirjoitukseen, on esittää Jussi ja Toni rehteinä ja hyvätapaisina moderneina nuorina. "Pahaa kaupunkilaisuutta" edustaa sen sijaan elokuvassa loppupuolella nähtävä miesseurue, joka juottaa Marian ja Raakelin humalaan ja vie nämä tilataksiinsa. Olkaa huoleti, mitään ei ehdi tapahtua, sillä "junttihuorat" ymmärtävät kaiken kesken kähmimisen, pakenevat ilmeisen limaisia ja luonnollisesti tuhansista amerikkalaisista kuvauksista tutuiksi tulleita pukumiehiä. Jos ajatellaan helsinkiläisnuoren arkea, tai tässä tapauksessa juhlaa, todennäköisempää olisi päätyä (ystäväni Juspen sanoin) jonkun lökäpöksyn pantavaksi jossakin ahtaassa Kallion luukussa kuin päätyä pukumiesten kanssa minibussiin.

Rakenteen puolestakin elokuva on yhtä sulokasta, pitkäpiimaista pierupussin pörinää. Tämä liittyy vahvasti edelliseen, vapautumisen teeman käsittelyn tapaan. Tultaessa äärimmäiselle rajalle, siis esiaviollisen seksin mahdollisuuteen, kun kaksi toisistaan kiinnostunutta nuorta, Maria ja Jussi, ovat pitkällisen tutustumisen ja kiehnäyksen päätteeksi päätymässä pojan sänkyyn, viime hetkellä Maria ns. kajahtaa ja karkaa alusvaatteissaan ulos kadulle. Myöhemmin yöllä hän karkaa toistamiseen, kauemmas metsään. Muutaman leikkauksen jälkeen - uskokaa tai älkää - Maria on saanut Raakelin sanomaan "taikasanan" (jonka pohjalta tytöt ovat tehneet sopimuksen kotiin palaamisesta: kun Raakel sanoo taikasanan, tytöt lähtevät), tytöt matkustavat takaisin Pohjanmaalle ja luojan tähden, seuraavaksi vietetäänkin Marian ja elokuvan alussa vilaukselta nähdyn pojankossin häitä. Siis hetkinen, anteeksi, mitä tapahtui? Eikä katsoja ehdi tointua, sillä seuraavissa kohtauksissa on Raakelin vuoro alkaa kapinoida laittamalla meikkiä ennen perheen yhteistä ruokahetkeä, kuunnella polkupyöräneuvoston ymmärtäväisiä ja manipulatiivisia kehotuksia uskoon palaamisesta ("Maria, onhan kaikki hyvin"?) ja viimein lähteä aamutuimaan pois yhteisöstä, takaisin moderniin yhteiskuntaan (ja mahdollisesti Intiaan, jonne Toni, tuo ääriliberaali, omien keskiluokkaisten haavekuviensa uljas toteuttaja, aikoo suunnata).

Viimeinen pihaus, jonka pierupussi sitten päästääkin, on kohtaus, jossa Raakel seisoo pysäkillä odottamassa bussia. Tien toiselle puolelle kävelee yöpuvussaan Maria, joka katsoo hetken Raakelia kauriinsilmin, taputtelee lehteä reiteensä ja kävelee pois. Ei muuta. En sano tätä suoranaisesti pettyneenä, koska tuossa vaiheessa minua jo nauratti, mutta koska kyseessä oli ikään kuin elokuvan viimeinen mahdollisuus pelastaa itsensä, siis käsitellä kasvamisen, vapautumisen ja arvoyhteisöissä elämisen teemaa edes jotenkuten sulavasti, hävettää käsikirjoittajien puolesta, että elokuvan loppu on tuollaista laskettelua. Loppuiko aika, ideat vai molemmat kesken?

Ja entä se lestadiolaisuus lopulta, elementti jonka varaan elokuvan piti alun perin perustua? Yhtä hyvin lestadiolaisuuden voisi poistaa elokuvasta kokonaan. Jokainen kuvaus, jossa syyllistytään tänä päivänä hyvinkin hömppään maalta kaupunkiin -romantiikkaan ja nuoren tytön kasvu-kuvauksiin, yhtenee muuten lähes identtisesti Kielletyn hedelmän kanssa: lestadiolaisuus on vain pintakuorrutetta, jolla saadaan mistään mitään tietämättömät ja manipulatiivista elokuvaa kernaasti palvovat puusilmät elokuvateatteriin. Jos korkeintaan lestadiolaisuuskuvausta halutaan pitää jonkinlaisessa valaistuksessa tai määräävänä tekijänä, ei se ainakaan hyvää tai todenmukaista kuvaa kyseisestä arvoyhteisöstä anna, vaan kuten niin usein ennenkin, vahvistaa stereotypioita, korostaa arvojen mustavalkoisuutta, luo neuvoston kaltaisia tuomioelimiä jotka vihastuttavat modernia, ääriliberaalia katsojaa. Toisaalta se romantisoi tahtomattaan luomalla paikkaansa pitämättömiä pastoraaleja ihanista suurperheistä, joissa ruokaillaan yhtäaikaisesti ja pidetään toisia alituiseen kädestä.

Mitä uutta annettavaa Kielletty hedelmä muka lestadiolaisista tarjoaa? Eikä tarvitse edes olla ivallinen, mutta kauas näkee, että elokuvan tekijätiimi on arvoiltaan ns. ääriliberaalia. Tyrimällä itse, he osoittavat pohjaavansa tämänkin elokuvan keskinkertaiseen, vätysmäiseen, massojen mielistelevään arvokoodeksiin, jossa erilaisuus on normalisoitava tai suljettava pois tekemällä naurunalaiseksi, tuomittavaksi ja meidän arvojamme kannalta vahingolliseksi. Jokaisesta henkilöhahmosta, jokaisesta muodon elementistä, jokaisesta elokuvassa käytetystä keinosta kuvata aihettaan, paistaa tämä sama, niin tuttu, turvallinen ja lattea arvopohja.

Ajan säästämiseksi: suomalaisten elokuvan katsomisen sijaan kannattaa vastedes selata siellä Onnelassa uusin Metropoli.