Kirjoitin jokunen aika sitten Lars von Trierin elokuvan Antichrist (2009) alustavasta vastaanotosta ja mahdollisesta naisvihasta. Sivuutan tällä kertaa Trierin muut elokuvat - niitä sivusin aiemmassa kirjoituksessa - ja yritän seuraavassa osoittaa, ettei Antichristia voi vahvoin argumentein esittää kovinkaan naisvihamielisenä, vaan päinvastoin: feministisenä. Teksti sisältää elokuvan kannalta joitakin paljastuksia, joten suuntaan suosiolla tekstini elokuvan nähneille. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti niitä mahdollisia lukijoita, jotka eivät ole elokuvaa vielä nähneet, katsomaan sen pikimmiten: kyseessä saattaa olla paitsi Trierin paras taidonnäyte myös yksi 2000-luvun merkittävimmistä taideteoksista.
Elokuvan juoni tunnetaan jo aiemman tekstinikin pohjalta, mutta kertaan sen vielä: pariskunnan lapsi putoaa lumiselta parvekkeelta ja kuolee (vanhempien rakastellessa samassa huoneessa). Etenkin perheen äidille (Charlotte Gainsbourg) tämän menetyksen ylittäminen ja jaloilleen pääsy osoittautuu erityisen vaikeaksi, joten pitkällisen harkinnan jälkeen mies (Willem Dafoe) vie vaimonsa metsään, heidän salaiselle piilopirtille Edeniin. Tämä siksi, että koska he eivät kykene tunnistamaan, minkä suhteen nainen tuntee ahdistusta, tuskaa ja surua, he päättelevät, että asia voi paljastua vain siellä, missä nainen pelkää eniten.
Mies toimii siis terapeuttina ja vaikka nainen kysyykin heti elokuvan alussa, onko soveliasta, että terapoidaan omia läheisiä, mies tekee valintansa ja perustelee sitä juurikin lähimmäisyydellään - joka tapauksessa mies olisi naisen kanssa ja he keskustelisivat asiasta. Mies ei myöskään usko lääkkeisiin, joilla pelkoja yritetään lievittää - itse asiassa mies ei usko edes pelkoon ja ahdistukseen sairautena.
Tietenkin olisi helppo vetää tästä johtopäätös, että pariskunnasta nimenomaan mies on se, joka tekee päätökset, johtaa heitä, manipuloi naista. Näin jossain määrin onkin. Antichristiin ilmestyy kuitenkin elokuvan edetessä elementtejä, joissa tämä johtajuus ei ole niin tarttumapinnallista, eikä siitä voida päätellä, että elokuvan sisäistekijä kehottaisi katsojaa vihaamaan naista tai asettumaan yleisemmin miehen puolelle. Elokuvan epilogia edeltävän osan lopussa yksin vaeltavaa miestä katsoessaan katsoja onkin pakotettu kysymään, "kulkeeko tässä sankari?"
Kerronan edetessä käy nimittäin ilmi, että aiemmin, edellisenä vuonna nainen oli ollut lapsen kanssa Edenissä tekemässä tutkimustaan naisenmurhasta, so. noitavainoista ja monisatavuotisesta naisten riistämisen historiasta. Jossain vaiheessa kirjoitusretriittiään nainen oli kuitenkin alkanut pelätä selittämättömästi, kuulla ääniä, mahdollisesti samastua liiaksi tutkimukseensa. Noitavainojen historia on nimittäin miehen äänellä kerrottua saatanan historiaa. Lapsesta hän oli pystynyt huolehtimaan, mutta elokuvan kannalta kriittistä onkin, että juuri tämä retriitti jätti piilopirttiin selviä todisteita naisen psyykkisen tasapainon horjumisesta: kuvat, joissa nainen oli pukenut lapsen kengät vääriin jalkoihin, (mies oli ennen lähtöä saanut postitse lapsen ruumiinavauspöytäkirjan jossa lapsen jalassa oli todettu pienimuotoinen murtuma - ilmeisesti johtuen juuri kenkien väärinpukemisesta) ja itse tutkimus, jonka mies löytää ullakolta ja jossa naisen käsiala muuttuu vähä vähältä skitsofreeniseksi mongerrukseksi.
Saatanan historia estää siis elokuvassa miestä ja naista kohtaamasta toisiaan. Tästä - ja luontosuhteestamme - on elokuvassa oikeastaan täydelleen kyse. Erityisesti elokuvan nainen on niin moniääninen, niin monenlaisia - myös vieraita - ääniä kasvoilleen, puheisiin, lihaansa ommellut, että terapeutin yritykset läpäistä nuo tunteet, tuo olento ja tavoittaa "objektiivinen nainen" muuttuu kierteeksi, jonka päässä hän voi kohdata vain oman tyytymättömyytensä, omat pelkonsa. Mies sen sijaan ei ole hänkään pelkkä yksiulotteinen terapeutti, vaan niinikään tunteva perheenjäsen. Välillä hän toki ilmentää "miehistä rationaliteettia", mutta samalla hän pyrkii haastamaan naisen tämän yrittäessä samastua miehiseen ääneen, so. syyllistäessä itseään naiseudestaan. Jo elokuvan alussa nainen kertoo - vaikkakaan syyllistämättä - miehelle tämän olleen pitkään etäinen, välinpitämätön perheettään kohtaan. Tätä hän ei sano katkerasti, vain todeten, kuin terapoiden vuorostaan miestään. Siten yksiulotteisuudesta ja litteydestä Trierin elokuvan henkilöhahmoja ei voi syyttää - he ottavat ja vaihtavat rooleja, he peilaavat erilaisia asenteita, yrittäen tavoittaa toisensa, toistensa sisimmän luonnon. Juuri luonnon - sekä ulkoisen että sisäisen - kohtaamisesta nouseekin varsinainen antikristus ja koska maskuliinisen äänen historiassa luonto, kaaos, nainen ja paha on yhdistettiy lähes saumattomasti toisiinsa, on luonnollista, että elokuva toisintaa ja pelaa - ehkä turhankin yksinkertaistavalta näyttävästi - samalla teemalla. Joskus realismi kuitenkin vaatii tätä: meille kliseisten elementtien esittämistä uudelleen meille. Sehän on vain todiste, että kliseet, konventiot ja totunnaiset muodostavat todellisuudessamme niin tärkeän osan, että koemme ne liian tutuiksi ja hamuamme uutta. Toisinaan - itse asiassa varsin usein - tuttuus vaatii kuitenkin kaikkein eniten kriittistä tarkastelua. Juuri tuttuuden luotaaminen onkin eräs muutosvoiman ensimmäisistä kiristysotteista.
Toisin sanoen Trier osoittaa elokuvan keinoin, miten miesten johtama todellisuus tarkoittaa yhden todellisuuskäsityksen hyväksymistä ja naisellisen kielen, naisellisen totuuden muokkaamista yhdenmukaiseksi tuon todellisuuskäsityksen kanssa. Tämä voi näyttäytyä naisen alistamisena ja alistumisena - totinen feministi syyttäisi Trieriä siitä, että tämä antaa naisten näkyvästi alistua, olla ohjailtavissa - mutta naisen emansipaatio näyttää tapahtuvan Antichristissa ikään kuin takakierteellä. Lopputulos levittää nimittäin katsojan eteen sen, mistä miehisessä todellisuudessa on kyse ja missä ovat sen murtumiskohdat. Kyse on siis selvästikin tietyn todellisuuskäsityksen kritiikistä. Tuohon todellisuuskäsitykseen sisältyy naisen antikristillisyys ja naisen häviö. Lopun runollinen epilogi, jossa mies raahautuu pois metsästä ja hänen tulosuunnastaan alkaa kävellä sadoittain naisia, vapaita naisia, saattaisi olla tulkittavissa juuri näin.
Toistan jo aiemmin esittämäni teesin: Trier kuvaa periaatteessa hyvin mimeettisesti sitä todellisuutta, jossa me elämme. Se on tunnistettava, joskin ylijäämiltään groteski: Trierin elokuvissa tapahtuu "pahoja asioita", asioita joita emme haluaisi nähdä todellisuudessa, mutta jotka voivat hyvin tapahtua meidän keskuudessamme. Tämä seikka saattaa Trier-kritiikin vähintäänkin kyseenalaiseen valoon. Kun Trieriä syytetään jostakin, tässä tapauksessa nyt vaikka naisvihasta, kyse on pikemminkin siitä, että Trierin hahmottama kuva on liian totta, jotta voisimme hyväksyä sen. Siksi Trier käy syntipukista.
Paljon on myös puhuttu Antichristin avoimesta pornograafisuudesta ja vastenmielisestä väkivallasta. Jo prologin estoton ja varsin äkillinen kuva siittimestä työntymässä emättimeen paljastaa, että Trier pelaa nyt verrattain eri aseilla kuin aiemmin. Seksin avoimuus muuttuu myöhemmin väkivallan avoimuudeksi: mies saa halosta sukuelimilleen, nainen saa tajuttoman miehen siittimen ejakuloimaan verta, minkä jälkeen nainen poraa miehen sääreen ja ruuvaa siihen tahkokiven. Kohutuin kohtaus on luonnollisesti osa, jossa nainen leikkaa itse ruosteisilla saksilla häpyhuulensa, mikä niinikään näytetään täysin estotta. Itsekin olen puhunut moneen otteeseen väkivallan esittämistä vastaan, mutta Antichristissa väkivalta palvelee lopultakin syvempiä perusteita, joita ilman elokuva olisi symbolikieleltään huomattavasti köykäisempi. Ainoastaan veren ejakuloiminen on iljettävistä kuvista se, joka ei täysin palvele samaa sisällöllistä ulottuvuutta kuin muut väkivallankuvat, vaikkakin kytkeytyneenä muotoon se voidaan nähdä välttämättömänä: Trierin elokuvan muoto ja teeman raskaus vaativat shokkiaffekteja, sillä juuri ne paljastavat maailmankuvamme säröpintoja - ilman niitä elokuva ei toimisi niin voimakkaana kokemuksena.
Kuitenkin olisi syytä asettaa väkivallanteot elokuvaan kokonaisuutena: ne eivät ole Antichristin perusta, vaan osia laajemmassa sisällöllisessä polemiikissa, jota elokuva käy paitsi itsekseen myös katsojan kanssa. Kun ja jos katsoja poistuu elokuvateatterista kauhistellen iljettävyyksiä, hänen voidaan epäillä kadottaneen elokuvan aikana varsinaiset ydinkysymykset tai olleen löytämättä niitä sisältään lainkaan.
Elämme aikaa, jolloin syvät impulssit näyttävät resonoivan meissä vain, kun käytössä ovat mahdollisimman voimakkaat affektit. Siksi "järkyttävyys" nousee paljon tärkeämmäksi elementiksi kuin pelkkä kysymysten kysyminen. Ja kun tuo järkyttävyys osuu niihin teoksiin, joilla on oikeasti syvällinen sanoma, olemme pakotettuja puhumaan oikeasti merkittävistä teksteistä. Antichrist voi olla sisäänpäinkääntynyt, vihainen, mutta yhtä kaikki lähes jokaisen tulisi se nähdä. Paitsi tavoitellakseen kysymyksiä sukupuolisuudesta myös kysymyksiä luonnon, "pahan" ja tukkeutumiemme suhteista.
22 kommenttia:
En tiedä, kun en "Antikristusta" ole vielä nähnyt (Jyväskylässä sitä ei jostain syystä pyöritetä), mutta voisiko tässäkin haloossa ja kuohunnassa olla kyse siitä, että ko. elokuvaa ei osata lukea ikään kuin negatiivisesti? Ikään kuin positiivisena kuvana väärästä todellisuudesta. Ikään kuin kiellon ilmaisuna? Hieman kuten Kafkan tai Beckettin töissä, myös Antikristuksessa näytetään todellisuus sen negatiivisuudessaan, epätotuudessan. Dialektisen siirron, kiellon, avulla voidaan tämä negatiivinen kuva todellisuudesta osoittaa sisältävän vastakohtansa, sen miten asioiden pitäisi olla.
Suomeksi: eihän Kafkan "Oikeusjuttukaan" promotoi totalitaarista byrokratiaa, mutta kuvaa sen kokemuksellisen muodon ja ikään kuin tässä positiivisessa kuvauksessaan saman tien kieltää sen. "Oikeusjuttu" ei ole totalitarismin pelkkä kuvaus, vaan myös sen kielto. Voitaisiinko myös "Antikristus" nähdä dialektisesti paitsi negatiivisen (misogynian) positiivisena kuvauksena, niin myös yhtä lailla sen kieltona?
Hieno analyysi. Ainakaan tätä elokuvaa ei voi syyttää todellisuuspakoisuudesta! Misogyniakin on vain yksi näkökulma Antikristukseen, jolla on monta ulottuvuutta. Ja elokuvan on käsittääkseni nimenomaan määrä kertoa antikristuksesta kokonaisuudessaan, kun sillä on noin kunnianhimoinen yksisanainen nimi.
Nietzchellähän oli samanniminen kirja, en ole lukenut, mutta N. oli kova kristinuskon vastustaja. Ehkä tässä on kuvattuna nykyajan kristinuskon hylännyt nietzcheläinen todellisuus moralisti von Trierin silmin. Mies yrittää tulla yli-ihmiseksi (niin kuin meidän kaikkien täytyy), mutta sekoaa täysin, ja nainen tulee sen jälkeen hulluksi, kun joutuu elämään moisen, suorastaan itse Saatanaksi muuttuneen hahmon kanssa. Muistikirjan huipulla oleva suurin pelko on todellakin Saatana, ja todiste siitä on se, että sen nimi viivataan yli niin nopeasti.
Mielestäni naisen yksi ahdistuksen syy olivat juuri hänen tutkimuksensa, joissa ilmi tullut yksi ajatus oli se, että noitavainot olivat osittain naisten omaa syytä, ja nainen ottaa sen todesta. Samalla hän tunnistaa oman syntisyytensä (mitä kristinusko vaatii), ja ahdistuu siitä yhä enemmän. Tämän jälkeen mies ja nainen ymmärtävät toisiaan yhä vähemmän.
Lapsi oli ilmeisesti pariskunnan ainoa lohtu, joka lopullisesti laukaisi tapahtumaketjun. Lapsen kuolema rinnastuu Kristuksen kuolemaan - kristitythän ovat lapsen kaltaisia. Tämä on sikäli täysin päinvastainen kristityn kuolema kuin Postia pappi Jaakobille -elokuvassa, jossa pappi kuolee lopussa, eikä häntä jää kaipaamaan juuri kukaan (paitsi mahdollisesti elokuvan kirjaimellisesti ottava katsoja), eikä kuolemasta synny tuskaa. Ja todennäköisesti sekä pappi että kuollut lapsikin pääsivät taivaaseen, mutta lapsen taivaallinen onni ei tässä vanhempia lohduta yhtään.
Ehkäpä Jeesuksen paluu maan päälle on lähellä, kun Antikristuksen työ on jo näin pitkällä.
En tiedä analyysista, mutta Nietzsche tässä on kiinnostava elementti myös, totta. Joku kytki muuten jossain (en muista missä) Nietzschen "Jumala on kuollut"-metaforaa Antichristissa esiintyvään "Freudhan on kuollut"-lausahdukseen. Se on hyvä huomio ja yksi avain elokuvan tulkitsemiseksi. Jos Jumalan kuolema tulkitaan tiettyjen arvojen kuolemaksi, elokuva epäilemättä puhuu samasta asiasta, siis tässä tapauksessa sukupuolisten attribuuttien kuolemasta. En kuitenkaan ole aivan varma, mitä se tuo tilalle. Voi olla, ettei se tuokaan - että elokuva on tuon teesin representaatio, jonka jälkeen se pysähtyy, jättää lukijalle kauhun, hämmennyksen ja tilan jossa luoda uusia arvoja. Mutta: toisaalta Nietzschekin on kuollut. Mitä se sitten tarkoittaa, esimerkiksi vitaliteetin, tahdon ja ylemmyyden perspektiivistä?
Muuten anonyymin kommentit ovat niin verrattomia, ettei minulla ole niihin lisättävää. Saatanan suhteen en olisi yhtä ehdoton, sillä entiteettinä se on yksi elokuvan peloista, mutta ei missään vaiheessa saa mielestäni mitään muotoa tai hahmoa. Saatana toimii erona, välissä, näkymättömänä suhteissa. Ehkä se on syvenevä railo miehen ja naisen välillä.
Existenz, miksikäs ei. Tärkeä huomio. Tuossa mielessä ehkä tuo yllä esittämäni Nietszche-huomiokin voi lähteä tulkintana liikkeeseen.
Joo, voi olla, että tuon elokuvan perustila on jäsentymätön, jonkinlainen hämmennyksen tila. Ainakin suuri osa yleisöstä on moneen kertaan hämmentynyt! Tosin ohjaaja kyllä jäsentää elokuvan - oliko se nyt kolmeen plus yhteen lukuun, joissa tulee esiin jonkinlainen saatanallinen pyhä kolminaisuus. Ja Nietzscheen tämä kaikki liittyy jotenkin kai koko ajan. Eivätkä Nietzsche tai Freud sillä tavalla oikeasti ole kuolleita, että kyllähän he elävät päivittäin keskuudessamme. Heidän käsitteensä ja ajatuksensa pikemminkin. (Vaikkei niitä sen tarkemmin tuntisikaan.) Ja kuka tuon "Freudhan on kuollut" sanoi, oliko se nainen?
Yksi tekijä on toki myös ihmisen epätoivoinen pyrkimys palata kadotettuun paratiisiin. Lapsi on mennyttä, lapsuus on mennyttä, jäljellä on vain katkera tietoisuus hyvästä ja pahasta, mutta ei ratkaisua katkeruuteen. Ainoa turva on metsä - sinne voi mennä, mutta se ei enää ole miellyttävä paluu, ihminen on jo niin vieraantunut, kesämökilläkin pitää olla sähköt ja laajakaista. Ja rakkauskin on muuttunut pelkästään lihalliseksi. Ja mitä enemmän pahuutta etsii, sitä enemmän se tuntuu löytyvän korvien välistä. Sitten pahuus vielä halutaan kiistää. (Eihän nykyäänkään enää ketään oteta vakavasti, jos sanoo suoraan jonkin olevan "syntiä" tai "saatanasta"!)
Ja Vanha Testamentti on kai tässä juuri lähellä. Kliseitä riittää, mutta itsemurhaajalle elämä itsessään on klisee. Eikä hullu nero taiteilija von Trier ole onneksi vielä tehnyt itsemurhaa, vaikka masentunut onkin ollut. Toivottavasti hän voi jo paremmin.
Minä olen muuten ihan samaa mieltä, että tämä voisi olla feministinen elokuva. Minulle ainakin jäi kuva miehestä jonkinlaisena absoluuttisen pahuuden ruumiillistumana. Saatana saa hahmon ehkä juuri miehessä, ja vasta sen jälkeen naisessa. Ajan myötä käy nimittäin ilmi, ettei mies ole alun pitäenkään halunnut parantaa vaimoaan, vaan tuhota hänet. Ja varmasti tällaisia ajatuksia on liikkunut hänen päässään aikaisemminkin, nyt lapsen kuolema toi teon toteuttamiseen oivan mahdollisuuden.
Tässä on ehkä vähän sama juttu kuin ammattipsykologeilla, jotka eivät halua ihmisten paranevan: silloinhan he menettäisivät työpaikkansa. Samoin jos nainen on heikko ja surun murtama, niin mies voi helpommin käyttää valtaansa. En näe, että sukupuolirajat olisivat elokuvissa ollenkaan hämäriä. Päinvastoin, aika selkeitä ja perinteisiä.
Noitavainot muuten ajoittuvat uudelle ajalle, ja uskonpuhdistuksen aikakauteen. Ei siis "pimeälle keskiajalle". Olivatko 1400- ja 1500-luvut kristinuskon alamäen aikaa?
3+1 on käsittääkseni yleensä liittynyt holistiseen näkemykseen pyhän kolminaisuuden ja saatanan jakamasta todellisuudesta. Siinä ei siis itsessään ole mitään ”saatanallista” tai ”epäpyhää”. Tarkoitin Nietzsche-kommentillani sitä, että Antichristissa halutaan julistaa sekä Nietzsche että Freud kuolleiksi – siis puhetapoina, todellisuuskäsittelytapoina, lauseenparsina, arjen anekdootteina. Juuri elokuvan nainen sanoo tämän, siis Freudin kuolleen. (Yhtä kaikki, on jo minustakin aika siirtyä eteenpäin – ei Freudinkaan käsitykset enää tämän päivän psyykettä niin varmasti kuvaa kuin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.)
Juu, synnillisyys ja saatanallisuus kuuluvat monessa määrin aikansa eläneeseen puhuntaan, enkä itsekään näe suoraa palaamista niihin mielekkäänä, ainakaan jälkimmäiseen. Mutta mitä syntiin tulee, sitähän epäilemättä on vieläkin olemassa, ”meissä”, mutta tuo synti ei edelleenkään korreloi kovinkaan hyvin kristillisten dogmien mukaisiin synteihin tai siis siihen, mitä kirkko ja kristillisyys tuomitsee syntinä. Samalla sivuutan absoluuttisen pahan ongelman, koska mielestäni elokuva ei kysy niinkään sen perään kuin pahan suhteellisuuden ja välineellisyyden.
Luvut siis olivat: (prologi), Grief, Pain, Despair, The Three Beggars, (ja epilogi). Ajattelin itse, että "The Three Beggars" on elokuvan huipentuma, Antikristuksen toteutuma, joka niputtaa yhteen aikaisemmat jaksot.
Olemmekin nyt vähän eri linjoilla. Freudin ja Nietzschen kumppaneiden käsitteitä ovat muut jalostaneet pitemmälle, mutta se ei vähennä heidän merkitystään. Eihän Platonkaan kadonnut minnekään, vaikka kristinusko kehitti hänen filosofiaansa eteenpäin. Ja luonnollisestikin se mitä elokuvan henkilöt ja mitä elokuva itse sanoo, on eri juttu. "Freudhan on kuollut" voi nimenomaan kertoa epätoivosta, siitä että toivottaisiin Freudin kuten myös Nietzschen olevan kuolleita (mitä he eivät tosiasiassa ole).
Nietzschen kreikkalainen suosikkipoika oli muistaakseni Herakleitos, jonka mielestä kaikki virtaa. Marx ja Engels olivat samaa mieltä. Maailma on syntynyt kaaoksesta, ja kaikki muuttuu jatkuvasti. Luvussa Pain "kaaos hallitsee" ja maailma tavallaan syntyy uudelleen. Muutos on liikettä. Nykyään on hyväksytty totuus, että maailma muuttuu ja kaiken täytyy kehittyä ja kasvaa ja liikkua (talouskasvu, EU:n laajeneminen ja uudet moottoritiehankkeet). Emme ole pitkään aikaan jäsentäneet maailmaa kristillisesti.
Mutta olen jäävi sanomaan oikein mitään järkevää kristinuskosta, koska olen siinä uskon maailmassa itse sisällä - joten en voi perustella väitteitäni mitenkään. Minustakin on kyllä varsin perusteltua hylätä tuo "synti-puhunta", sikäli kun se kumpuaa menneiden vuosisatojen tekopyhistä tarkoitusperistä (niin kuin usein on). Mutta se ei poista itse perusongelmaa pahuudesta, eikä sitä, että ongelmasta pitäisi kuitenkin puhua (nykyaikana, jos, mahdollista, entistä enemmän). Ja minulla on se käsitys, että pahuuden suhteellistaminen pahimmillaan sisältää monenlaista sutta lampaan vaatteessa. Minusta tässä elokuvassa on esitetty pahuus harvinaisen selkeästi, eikä ole pyritty suhteellistamaan sitä (Antikristus ei muutenkaan ole mikään helposti tunnistettava amerikkalainen pahis).
Tai sitten unohdan jotain tärkeää, olenhan nähnyt elokuvan vain kerran.
Tämä keskustelu näyttää ajautuvan yhä kauemmas itse elokuvan tulkinnasta ja keskittyvän sen käyttämiseen. Mahdollista ja avartavaa sekin voi toki olla.
Mitä tulee tuohon ”Freudhan on kuollut”-lausahdukseen, teoksen puitteissa ja kuvakielen tukemana se kyllä enemmän viestii helpotuksesta kuin epätoivosta. Koen Freudin ja Nietzschen monista kirjoituksista suuren osan niin senaikaiseen moderniin elämään kytketyksi, että vaikka – myönnän- heidän esityksiään on ”jalostettu eteenpäin”, ne eivät välttämättä palvele päämääriltään lainkaan nykyistä modernia yksilöä. Ei varsinkaan Freud.
Pahuuden perusongelma ei poistu, vaikka ei haluaisikaan puhua teoretisoiden pahuudesta tai synnistä tai saatanasta. Korostan vielä, että itse koen synnin kokemuksellisena tekijänä hyvinkin olennaiseksi – mutta käsitykselläni tuskin on tavattomasti kosketuksia kristillisiin, vuosisataisiin esityksiin. Itse en myöskään näe kovinkaan paljon mieltä keskustella pahuudesta teoriassa (siis erillisenä kokemuksesta ja suhteissaoloista), sillä ainakaan omien kokemuksieni mukaan silloin – heheh – tarjotaan saatanalle koko kyynärvarsi. Klisee tai ei, pahuus on ”lihassa” (mutta ei lihana), so. kokemuksellisena erona.
No ei minun sivistykseni kyllä riitäkään näin suuriin asioihin. Esim. Freudia en tunne käytännössä ollenkaan, ja muutenkin käsitteistä olen aika pihalla. Mutta tuosta asiasta siis olen eri mieltä. Kyllä 1800-luvun suuret nimet kummittelevat jatkuvasti taustalla. Kyse on suurista linjoista ja suurista edelläkävijöistä, Lutherin kaltaisista johdattajista. Onko olemassa parempiakaan yksittäisiä henkilöitymiä? Joku Richard Dawkins ehkä, mutta onko hän vakavasti otettava syvällinen nimi.
Ja pelkään vain, että pahuuden suhteellistaminen tarkoittaa sitä, että pahuus selitetään kokonaan pois. Aivan niin kuin nerojakaan ei nykyään ole olemassa, jos uskoo monia kulttuuritoimittajia; nerot ovat jotain vain suhteessa populaarikulttuuriin. Tuohon ajatukseen ei ole pitkä matka. Toisaalta olet oikeassa siinä, että tiukka laki hyvästä ja pahasta ei ole hyväksi ihmiselle. Ainakaan näin ei ole, ennen kuin on joku, joka tuon lain toteuttaa (Kristus). Ja silloin kaikki on mahdollista, mutta kaikki ei silti ole sallittua.
Toisaalta pahuuden suhteellistuminenkin on suhteellista. Me elämme yhteiskunnassa, jossa suhteellisuusteoria on vallitseva totuus, joten kaikki on käytännössä suhteellista. Avioliitotkin ovat nykyään "parisuhteita". Käytännössä siis joku idiootti ruhtinas Myshkin ei pärjää nykyisessä yhteiskunnassa, tai ainakin se on vaikeaa. Ihan niin kuin mekään emme pärjäisi keskiajalla. Mutta teoria on sitten ihan eri juttu, varsinkin jos ja kun on olemassa vain yksi totuus.
Enkä ymmärrä ajatusta siitä, että kun Antikristus-elokuva kertoo nimenomaan Antikristuksesta ja tekee sen hyvin ahdistavasti, se olisi sitä, että pahuus kuvataan suhteellisena. Elokuva sisältää moralismin siemenen.
Minusta nämä kaikki ovat olennaisia asioita elokuvaa pohdittaessa.
Huolesi pahuuden suhteellistamisen vaaroista on toki aiheellinen, mutta keskusteltaessa ylimalkaisesti pahasta olemuksena, tekoina tai sosiologisena ongelmana asian ydin uhkaa hautautua: kuten sanoin, ”syntiä on olemassa”, mutta siitä keskusteleminen lukitsee tulkinnat tietynlaisiksi käytännöiksi tai toimintaa ohjaaviksi periaatteiksi, joilla ei ole välttämättä muuta käyttöarvoa kuin olla toimivia tietyssä kontekstissa. En usko, että "pahasta" pitää saada ote tai sitä teoreettisena konseptina pitäisi pystyä kontrolloimaan. Mutta valaiset varmaankin hieman, mitä haluat sanoa, kun puhut ”pahasta”?
Mitä tarkoitat sillä, että on vain yksi totuus? Oletko ajatellut, että Antikristus elokuvana voisi sisältää myös ajatuksen siitä, että ”pahuus” voisi olla suhteellista, että pahuutta muodostuu vain kun asetumme tietynlaisiin suhteisiin, jotka uhkaavat meitä ja meidän identiteettiämme – tai vahingoittavat elämää jossakin sen muodoissa? Nähdäkseni myöskään antikristusta ja pahaa ei kannata samastaa suoralta kädeltä keskenään.
Ymmärrät varmaan, että näkökulmani on tai ainakin pyrkii olemaan kristillinen. Tämä tarkoittaa sitä, että otan Raamatun ja Ilmestyskirjan tosissani. Enkä ota huomioon muita teitä tai totuuksia kuin Kristuksen.
Antikristuksen ja (äärimmäisen) pahan yhdistäminen on siis aika itsestäänselvää. Toisaalta en tiedä mitä paha tarkalleen ottaen on. Augustinuksen mukaan se on hyvän puutetta. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, koska ihminen on luotu, mutta silti syntinen, koska hänellä on mahdollisuus tehdä mitä haluaa, joten hän usein erkanee hyvästä. Mutta en oikein tiedä miten itse pahan määrittelisin... Varmaa on se, että hyvä tarvitsee aktiivista toimintaa pysyäkseen hyvänä.
Oletko sitä mieltä, ettei hyvää ja pahaa voi opettaa kuin kokemuksen ja kontekstin kautta? Tämähän tarkoittaisi sitä, että ihmiskunnan pitäisi tehdä samat virheet aina uudelleen. Näitä virheitä tehdään ainakin ilman uskoa. Lapsen täytyy ensin uskoa, että hänen vanhempansa antavat neuvot ovat hyviä, jotta lapsi noudattaisi neuvoja. Toki lapsi voi yrittää itsekin ilman neuvoja, mutta paljon vähemmällä vaivalla hän selviäisi jos uskoisi vanhempiaan. Eivätkä ne ole mitään ylimalkaisuuksia, vaan selkeitä Raamatusta löytyviä ohjenuoria. Totta on myös se, että lopulta pelkkä usko ei riitä, vaan tarvitaan toimintaa, kontekstiin täysillä menemistä. Mutta en ehkä oikein ymmärtänyt, mitä tarkoitat "asian ytimellä".
Antikristus ei kerro pahuuden suhteellisuudesta, koska elokuva ei näytä niitä olosuhteita, joissa mies on tullut läpeensä pahaksi huijariksi (mikä hän mielestäni on). Katsoja saa itse arvailla, mikä miehestä on tehnyt niin pahan. Minusta on selvää, että mies on ollut paha jo pitkään. Ainoastaan naisen muodonmuutos näytetään. Naisessa on ollut enemmän hyvää kuin miehessä, mm. kyky surra.
Ja ainakaan sitä äärimmäisen suhteellista ajatusta en hyväksy, että kaikista ihmisistä voi kuoriutua sadistisia natseja, kunhan vain olosuhteet ovat kohdallaan. Tässä unohdetaan se, että ihmisten välisten olosuhteiden lisäksi on myös ihmisen ja Jumalan välinen olosuhde. Jumalaa ihminen ei lopulta pysty tappamaan (vaikka Nietzsche niin väittääkin), ja se auttaa häntä äärimmäisessä hädässä natseja ja muita pahuuden ilmentymiä vastaan. Ehkäpä nykypäivän suhteellisuus selittyy vain sillä, että "olosuhteet" ovat maallistumisen myötä latistuneet vain ihmisten välisiksi. (siinä todellisuudessa ajatuksesi saattaa toimiakin, sen hyväksyn)
Minun täytyy tunnustaa, että en oikeastaan missään vaiheessa katsonut elokuvaa sillä silmällä, että siinä käsiteltäisiin intensiivisesti pahaa. Kyllä siinä käsitellään, mutta elokuva on nähtävissä muillakin tavoin. Siksi minusta on yllättävää, että nostat esimerkiksi esiin sen, että mies olisi jotenkin paha – itse katsoin elokuvan keskiössä olevaa parisuhdetta erityisen luonnollisena ja hyväntahtoisena – molemmin puolin -; näin jälkeenpäin ajatellen voidaan kuitenkin ajatella, että tuo hyväntahtoisuus synnyttää toisinaan pahaa (samaan lopputulokseen voi kenties tulla katsomalla vaikka Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta). Toisaalta: oli osuvasti sanottu sinulta, että pahaa syntyy itsestään, mutta hyvää tehdäkseen pitää tehdä töitä, ponnistella.
Minusta siis Antichristin mies ei ole lainkaan paha. Ja jos muistat, myös hän suree, ehkä ”yhtä paljon” mutta eri tavalla. Juuri hän on se, joka itkee esimerkiksi hautajaisissa lapsen kuolemalle enemmän kuin nainen, jossa suru saa myöhemmin lamaantumisen muotoja. Tämä on hyvä pitää mielessä myös siksi, että naisen luhistumisen ja sairaala-kohtausten välinen aika on kuukausi – aika jona mies on mahdollisesti pitkälti tehnyt suuren osan surutyöstään, kun se naisella on vasta alkamassa. Toki, psykologisessa mielessä miehen ”etäisyys” vuotta aiemmin voidaan katsoa ”pahaksi”, mutta tämä perustuu naisen arvioon, ei katsojan. Ilmeisesti kuitenkin tarkoitat miehen ”pahuudella” hänen käyttäytymismallejaan jotka näkyvät elokuvassa – kerrotko niistä lisää?
Olen itse pitkälti kokenut pahan tekemisen (laajasti ottaen) sellaisina käytäntöinä, jotka ohjaavat minua pois niistä asioista, jotka koen arkipäiväisen ylittäviksi, joko eettisiksi tai sanotaan nyt vaikka yli-inhimillisiksi periaatteiksi. Tässä mielessä olen kokenut ”pahan” lähinnä käyttäytymismalleina, jotka estävät minua tavoittelemasta esimerkiksi syvempää itsetuntemusta, jumalallista rakkautta jne. Monissa uskonnoissa jumalalle pyhittäytyminen on niin absoluuttinen asia, että tuosta perspektiivistä kaikki toiminta, joka estää, hidastaa tai haittaa tuota pyhittäytymistä, voidaan katsoa pahana.
Näkökulmani ei kuitenkaan ota huomioon sitä, mitä tapahtuu kun nuo eettiset periaatteet tuodaan sosiologiselle, siis ihmisten väliselle tasolle, parisuhteeseen, yhteisön käytäntöihin. Uskonnolliset periaatteet perustuvat pitkälti (myös) siihen, että nuo eettiset periaatteet ovat jaettavissa – mutta eivät välttämättä yhdessä määriteltävissä (uskovainen kokee nähdäkseni nuo periaatteet konkreettisesti ”ylhäältä annettuina”).
Tällä tarkoitan siis, että varmasti on olemassa tuo ihmisen ja jumalan välinen olosuhde, mutta en ole lainkaan varma, miten onnistuneesti siitä voidaan keskustella sosiologisella tasolla. Minulle siis tavallaan ihminen, joka sanoo tietyn asian tuntuvan hyvältä tai oikealta, ei lopultakaan eroa ihmisestä, joka sanoo tietyn toimintamallin eettisen pohjan tulevan Jumalalta – jos ymmärrät mitä tarkoitan. Suhteellisuus, jota tässä on ollut puhe, tarkoittaa modernissa kulttuurissa lähinnä sitä, että tuosta ensimmäisestä yritetään olla hiljaa – ehkä siksi, ettei siitä voida tai osata puhua, ehkä siitä että se koetaan merkityksettömäksi – kun taas jälkimmäinen, sosiologinen, on helppo suhteellistaa. Jos banaaleita ollaan, myös natsit puhuivat ensimmäisestä (nyt kun natsikortteja alettiin näemmä nostella) – ja natsismin (kuten niin monen muunkin joukkoliikkeen, uskonnon yms.) tuhovoima syntyi oikeastaan juuri siitä, että tuo ensimmäinen tuotiin sosiologiselle tasolle.
Olen myös sen verran modernin uskonvapauden vanki, että koen vaivaannuttavaksi sen, kun noita eettisiä periaatteita aletaan jakaa. Siksi on helppo asettaa hyvän tai pahan tekeminen vai n suhteelliselle tasolle, tai kohdallani elämääni ohjaavaksi periaatteiksi, joita on kuitenkin hyvin vaikea jakaa ja joita en edes halua opettaa toisille. Jokainen hiljentyvä ihminen toivoakseni ymmärtää, mistä esim. pyhittäytymisessä on kyse ja toimii niistä lähtökohdista käsin. Usko ei siis välttämättä poistu, vaikka ei eettisiä periaatteita ei opetettaisi, jaettaisi tai puhuttaisi laajemmalti – ehkä tämä on osa nykyistä uskonnon sekularisoitumista; uskonto on vaihtumassa henkisyydeksi ja yksilöitymässä. Toki myönnän, että joitakin, sanotaan nyt vaikka elämää kunnioittavia periaatteita pitää voida jakaa – se kenties takaa, että virheistä opitaan, mutta mitkä ovat ne tavat ja käsitteet joilla voimme jakaa näitä käsityksiä, näitä uskoja mahdollisimman ymmärtäväisesti ja rakastavasti?
Niin, itse koen siis, että oikeissa olosuhteissa kenestä tahansa voi tulla natsi. Siitä tavallaan Antichristissakin on kyse. Ei tiettyyn todellisuuskäsitykseen sisälle menevä ihminen ajattele toimivansa ”pahan periaatteita” noudattaen, vaan mielestään ”oikein”. Syrjästä katsoen tuo tietenkin voi näyttäytyä ”pahuutena” – ei Linkola ole natsi puheistaan huolimatta, hän vain asettaa kontekstiksi luonnon laajemmin ja ylittää humanistisen ajattelun. Linkola on toki vain yksi esimerkki. Hänkin uskoo, että luonnon merkitys on tärkeämpi kuin ihmisen.
" Willem Dafoe's latest film Antichrist, directed by Lars Von Trier, is highly controversial for scenes which are both sexually explicit and violent.
Zeinab Badawi puts to him the criticism levelled at the film. Has it crossed the line between art and obscenity? "
video interview:
http://news.bbc.co.uk/2/hi/programmes/hardtalk/8162913.stm
.
En minä nyt noista käyttäymismalleista osaa oikein sanoa. Minulle vain jäi sellainen vaikutelma, että miehestä huokui kylmyys ja pyrkimys manipulointiin, ei aitoon parantamiseen. No, unohdin sen, että mies itki hautajaisissa, ja vuolaasti itkikin. Eikä se välttämättä ollut teeskentelyä. Ja samalla minusta on perusteltua aika pitkälti uskoa naisen reaktioita. Mutta jos näen joskus elokuvan uudestaan, voin ehkä vetää sanojani takaisinkin.
Toisaalta en kyllä tiedäkään parisuhteista enkä niiden toiminnasta yhtään mitään. Ehkä ne ovat normaalistikin tuollaisia. Toivon että eivät ole. Jotain oli pahasti vialla jo ennen lapsen kuolemaa. He eivät edes harkinneet uuden lapsen hankkimisen mahdollisuutta. Kaikki oli ohi kerralla, ja ainakin nainen tiesi heti, että hän on syyllinen, ja siksi hänen surunsa oli n i i n suuri. (syy lapsen kuolemaanhan oli nimenomaan keskittyminen lihalliseen rakkauteen)
Linkolaa arvostan, enkä pidä häntä minään pahana ihmisenä, vaikkei hän ihmistä puolustakaan.
Minun pitää vielä tarkentaa, että tarkoitan jumalasuhteella todellista, ei luuloteltua tai uskoteltua suhdetta, kuten natseilla. Ainahan voidaan väittää mitä tahansa, kun Jumalaa ei voi kunnolla todistaa. Enkä tässä puhu muusta kuin kristinuskosta (kun asiantuntemuskaan ei riitä). Ja täytyy muistaa, että Antikristus tulee nimenomaan valkoisissa vaatteissa, huijarina. Tämä huijaus onkin todella suuri, sillä on hyvin vahingollista uskoa tuota huijausta. Jos uskoo varmaksi sen mikä onkin oikeasti epävarmaa, ei seisokaan tukevalla kalliolla. Kirkkoonkaan ei välttämättä voi luottaa, kun Suomenkin kirkko taisi muinoin olla tukevasti natsien puolella.
Jos jumalasuhde siis on todellinen ja toimiva, ihminen ei toimi ainoastaan "mielestään oikein", vaan "varmasti oikein". Tässä on suhteellisuuden ja totuuden ero. Ja sitten taas jos Jumalaa ei ole, ei ole myöskään totuutta. Ei minulla ole tässä sen suurempaa ajatusta takana, vaikka totta kai ihmiset usein uskovat toimivansa oikein. Näkökulmaeroja. Toisaalta ihminen harvoin tietää, toimiiko hän varmasti oikein, ja siksi on hyvä olla nöyrä.
"mitkä ovat ne tavat ja käsitteet joilla voimme jakaa näitä käsityksiä, näitä uskoja mahdollisimman ymmärtäväisesti ja rakastavasti?"
Kaipa se olisi sitä, että rakastaisi, muttei tuomitsisi. Ja kaikki tekisivät niin, ei vain vanhemmat. Tai en tiedä.
Eikä minun tekisi mieli ryhtyä väittelyyn sekulaarisuudesta. En ole miettinyt asiaa juurikaan. Käsitykseni on se, että joillekin se sopii erittäin hyvin - yleensä älykkäille ihmisille, jotka pystyvät muodostamaan oman maailmankatsomuksensa. Ongelmana onkin sitten se, jos he eivät hyvinä ihmisinä halua jakaa viisauttaan jälkipolville. Haistan siinä jopa pientä porvarillisuutta. Miten ihmeessä ihminen voi oppia, jos hänelle ei kukaan opeta? Aikuisena sitten valinta on helppo tv:n ja kirjahyllyn välillä, kun kukaan ei opettanut mitään. Ja uskohan on hyödytön ja tyhjä ilman teko.
Ja tuo Kohtauksia eräästä avioliitosta on varmasti tärkeä, ehkäpä jonkinlainen sisarelokuva. Se oli pitkää pölpötystä, tämä on vähän enemmän toimintaa.
Luultavasti jatkuva puhe pahasta on myös aika turruttavaa. En itse haluaisi olla vainoharhainen.
Itse koen elokuvan suhteen, ettei mikään varsinaisesti ollut huonosti jo ennen lapsen kuolemaa. Riippuu parisuhteen luonteesta, mutta en myöskään kokenut, että heidän olisi pitänyt elokuvan kuluessa harkita uuden lapsen mahdollisuutta - molemmathan olivat ensi sijassa kiinnostuneita pääsemään kriisin yli, eikä elokuvan mittaan olisi mahtunut niin latteaa ratkaisua. Kriisi toki paheni elokuvan kuluessa ja luulisin, että lapsen kuoleman kokenut pariskunta saattaa hyvinkin surra parikin vuotta ennen kuin elämä normalisoituu. Tämä mielikuva minulla on myös niistä tosimaailman pariskunnista, joiden perheessä vastaavaa on tapahtunut.
Enkä tahdo provosoida, mutta minusta natsismi ja uskovaisuus eivät välttämättä eroa kokevan ihmisen näkökulmasta juurikaan toisistaan laadullisesti. En ymmärrä, miten se olisi jollekin 1930-luvun Saksan kansalaiselle olisi ollut jotenkin "luuloteltua" tai "uskoteltua" (mitä niillä sitten tarkoitatkaan). Uskon, että niissä saksalaisissa massoissa oli todella ihmisiä, jotka uskoivat uskonnolliseen käytökseen verrattavalla tavalla yhteen johtajaan, yhteen rotuun, yhteen saksalaiseen kulttuuriin. Vaikka natsismi oli etupäässä poliittista, siihen liittyi siis sellaisia uskonnollisia sävyjä, rituaaleja ja transsendenssi-uskoa, jotka eivät ole kaukana uskovaisuudesta (vaikka edellinen oli tietysti tietoisemmin manipulatiivista).
Sen ongelmakohdan unohdin mainita, että eihän pariskunnalla ollut ollenkaan ystäviä! Sukukaan ei tullut apuun. He olivat tragediaa käsitellessään täysin yksin. Myös tämä kertoo siitä, ettei kaikki ollut hyvin.
Luuloteltua ja uskoteltua on se, että luodaan väärä kuva Jumalasta ja palvotaan sitten sitä. Ja koska Jumalia on vain yksi, suhde väärään jumalaan ei ole todellinen, vaan kuvittelua. Kuten sanoin, totta kai kaikki yleensä väittävät olevansa Jumalan, hyvän tai mainitsemiesi eettisten periaatteiden asialla, mutta kuka heistä on objektiivisesti katsoen oikeassa... Varmasti suhteelliselta kannalta, "ihmisen näkökulmasta", natsit olivat aivan yhtä oikeassa kuin kaikki muutkin, enkä kiistä sitä etteikö natsien todellisuus olisi ollut jollain tavalla uskonnonkaltainen. Mutta kun katsotaan asiaa Jumalan näkökulmasta, kaikki muuttuu. Minä en sitä tietenkään voi tehdä, mutta yhtä kaikki se näkökulma on kaikkein tärkein ja lopulta ainut mikä merkitsee. Eikä tämä ole pelkkää hiustenhalkomista. Kysymys on hyvin tärkeästä asiasta.
On mielenkiintoista, miten eri tavalla käsitämme tämän elokuvan. On ollut hauska keskustella siitä. Meillähän on erilaiset maailmankatsomukset, ja totta kai ihmiset ovat muutenkin erilaisia. Päivä päivältä en kuitenkaan lakkaa hämmästelemästä sitä.
Lisätään vielä, että toki ihminen voi lähestyä Jumalaa, niin että hän tietää olevansa hyvin lähellä objektiivisuutta. Se ei lopulta ole pelkkää arvailua tai "emme voi tietää"-leikittelyä. Mutta vaikeaa se silti on.
Minusta tiettyjen kerronnallisten elementtien poissaolo ei vielä tee elokuvasta mitenkään häkellyttävää tai kieli siinä esiintyvien henkilöiden pahuudesta. On pelattava niillä elementeillä, joita elokuvissa on. Riippuu niin esitystavasta. Itse en missään vaiheessa kaivannut ketään muuta "sotkemaan" pariskunnan välejä. Missä nämä ystävät olisivat sitten tulleet elokuvaan, jos niitä olisi ollut?
Näkökulmamme ovat selkeästi eriävät, enkä usko, että kiistely "luulotellusta" vie meitä lopultakaan erityisen pitkälle. Sanon kuitenkin tämän: Kyvyttömyys samastua arvoyhteisöön, joka uskoo yhteen jumalaan ja joka pitää muita uskonnollisia muotoja luulotteluna, rajoittaa ainakin minua ja kuten huomaamme, estää keskustelun, koska samastumisyrityksistä huolimatta ulkopuolisella ei ole mitään muuta pääsyä samaan arvoyhteisöön kuin alkaa uskoa ensin toisen sanoja yhdestä jumalasta ja sitten yhteen jumalaan. Objektiivisuuden voi tietää vain itse, yksinään, sisäisesti. Sosiologisella tasolla siitä tulee subjektiivisuutta. Kukaan ei voi katsoa asioita Jumalan näkökulmasta JA puhua siitä. Juuri se momentti, jolloin meissä herää vilpitön halu jakaa uskomme, opettaa sitä muille toisia arvoyhteisöjä aliarvioiden ja kykenemättä samastua niihin tai asettaa niitä itsessään arvokkaiksi, herättää antikristuksen. Tästä näkökulmasta "miehisellä rationaliteetilla" ja uskonnollisella opetuksella ei ole juurikaan eroa.
No ehkä minä otan nämä nyt liian kirjaimellisesti. Kyllähän pariskunnalla jotain kavereita oli. Mutta heistä ei ollut pienintäkään apua surun päivinä, eli siis osassa Grief. Heitä ei siis näytetty. Tosin: kukapa sitä nyt osaisi muuta tehdä kuin lohduttaa? Mutta oma ajatukseni on, että lapsen kuolema koskettaa vertauskuvallisesti koko yhteisöä, tai ainakin sen pitäisi. Siitä kärsimään joutui kuitenkin nyt vain kaksi ihmistä, ja kärsimään sitäkin enemmän. Tietenkin elokuvallisesti se oli loistava ratkaisu.
"Juuri se momentti, jolloin meissä herää vilpitön halu jakaa uskomme, opettaa sitä muille toisia arvoyhteisöjä aliarvioiden ja kykenemättä samastua niihin tai asettaa niitä itsessään arvokkaiksi, herättää antikristuksen."
Tuo on varmasti pohtimisen arvoinen ajatus. Idealismi voi olla vaarallista, sen voi todeta lukemalla Platonia. Ja minä voin kyllä tunnustaa, että olen aivan hukassa näiden kaikkien ideologioiden ja maailmankatsomusten kanssa. Niitä on nykyään niin paljon. On selvää, että suvaitsevaisuutta tarvitaan. Mutta mitä kannattaa suvaita ja säilyttää, kun tämä yhteiskunta on kuitenkin kulkemassa kohti tuhoaan? Siitä tulee hurja urakka, jos ihminen aikoo tehdä sen yksin. Nykyinen yhteiskuntahan on kestämätön, mikä taas johtuu kestämättömästä arvopohjasta. Ja mikä taas minusta on lopulta jumalattomuutta (miten laajasti sen nyt haluaa käsittää). Ja moralismia myönteisessä mielessä todellakin tarvitaan, vaikka se tietystä näkökulmasta näyttäisikin olevan pelkkää umpimähkäistä sohimista. Jonkun täytyy tämä maailma kuitenkin pelastaa, vaikka se kuinka hullu ja rajaava ajatus onkin, kun kaikki haluavat pelastaa maailman omalla tavallaan.
Ja tietenkin on ikävää, etteivät ihmiset ymmärrä toisiaan. En tiedä ymmärränkö minäkään sinua, vaikka olisin viisi vuotta sitten kirjoitellut melko samanlaista tekstiä.
(enkä nyt tarkoita, että olisin tullut viisaammaksi viiden vuoden aikana)
Yhä vain feministinen pommitus jatkuu. Jotenkin ufoa.
von Triers dogmatiska kvinnohat
I Lars von Triers filmer är alla kvinnor offer. Katarina Wennstam och Maria Sveland gör upp med regissörens kvinnoförakt och den manliga konstnärsmyten.
Tässä raaka Google-käännös suomeksi tuosta Dagens Nyheterin Trier-artikkelista.
Tuntuu, että feministit ovat katsoneet elokuvaa todella tarkoituksella väärin ja ohi.
Jos elokuva olisikin ollut feministin tekemä, se olisi aivan varmasti tulkittu naisen vuosisataisen tuskan latautumaksi naisen yksilölliseen elämään ja vuosisataisen patriarkalismin piilomuodoista ja näkymättömistä paineista avioliitossa, naisen tuskan kieltämisestä ja sen purkautumisesta hallitsemattomasti. Naisella olisi ollut lupa kuvata naisen sisäisen kaaoksen jäsentymättömyys ja ja jäsentymättömän identiteetin aggressiivista purkautumista. Miehen käsissä se taiteellinen ratkaisu nähdäänkin sitten aseena.
Onko feministeille aivan mahdoton ajatus todellisuudesta, että aivan kuten miehet, naisetkin voivat purkaa pahaa oloaan fyysisellä väkivallalla?
Feministeille elokuvan mies ei ehkä vihannut tarpeeksi naista. Naisen tuskaisten tekojen vertigo, syöksykierre, osoitettiin elokuvassa ehkä liian epäfeministisesti naisen omalle vastuulle. Miehen hybris nähdä vaimonsa kuin tyttärenä tai terapeutin asiakkaana ei ollut feministeille kenties tarpeeksi vahva signaali epäterveestä suhteesta - miehen kattavan vastuun suhteen.
Mutta niin kuin psyykkisesti ihmisen hajonneessa omakuvassa, väkivaltaa kuvaavassa elokuvassa on hajonneisuutta ja kaaosta. Väkivaltaisen ihmisen avuton uskontunnustus on kaaos, jota vastaan auttaa vain voima - ja muut ihmiset ovat osa kaaosta, eivät ratkaisua. Siinä ei sukupuoli auta, kun ihminen turvautuu väkivaltaan.
Monessa avioliitossa avioliitto on pahan olon ja menneisyyden tulppa, itse tulevaisuus, uusi elämä, uusi juhlittu status yhteisössä. Hääpuheissa puhutaankin siekailematta juuri fantastisen uudesta elämästä ja uudesta vaiheesta, siunauksesta, jonka avioliton valinta tuo automaattisesti tullessaan. Uusi elämä on useinmiten vanhan elämän taakse jättämistä - toiveena. Lapsen kuolema voi päästää sitten kummankin osapuolen pahan olon padot irti ja katkeruus, jopa viha syntyy tunteesta, että toinen ei sittenkään tuonut uutta, hyvää elämää.
"näiden off topiccien luettuasi kirjoitukset tuhoutuvat itsestään".
allekirjoitan yhä joka sanan, paitsi sen 3+1sen joka siis oli Jungia (kiitos V & M selvennyksestä!), ei sitä toista 4sta (tetragrammaton) koskeva huomio. ne onkin sitten kaksi eri asiaa....))))
puhumattakaan siitä kolmannesta, eli tetraktys-jutusta (ks. esim. Pythagoraan kultaiset säkeet).
ja, mieleen tulee myös, näihin liittyen, yksi asia lisää. siitä voidaan puhua joskus, jos puhetta kaivataan.
tämä internet on hieno keksintö, kun kaiken voi pyyhkiä pois heti sen jälkeen kun sen on sanonut. onko se sama kuin sen kieltäminen mitä juuri sanoi, vai onko se jotain muuta....hmmmmmmm.
Lähetä kommentti