lauantaina, heinäkuuta 11, 2009

Supervillain Outcasts


On ollut kiinnostava huomata, että amerikkalaisen toimintaelokuva-genren kehittyessä sankarin vastustajista, pahiksista, on viimeistään 2000-luvulla tullut eettisesti ottaen paitsi paljon mielenkiintoisempia myös oikeutetumpia ja samastuttavampia hahmoja. Ajatellaanpa vaikka Christopher Nolanin viimevuotista The Dark Knightia (2008), jossa huomion varasti Jokeri (edesmennyt Heath Ledger). Jokeri saattoi joillekin katsojille vielä olla "sekopäinen" ja siksi kiehtova hahmo - niin vääristynyt on nykypäivän katsojan arvomaailma, että sille samastuttavampi hahmo on loppujen lopuksi boheemi sarjamurhaaja kuin kukaan mitäänsanomaton lainvartija - mutta olennaisempaa oli, että Jokeri edusti arvoja, jotka paitsi uhkaavat tieteellis-teknisen organisaatiokulttuurin perusteita ja käytänteitä myös ovat välttämättömiä siirryttäessä kestämättömästä elämäntavasta poispäin. Mutta kun Jokeri polttaa rahaa, se on yhtä esteettisesti imartelevaa kuin Jokeri naistenvaatteissa - rahan symbolinen arvo meissä (raha elämämme eräänä perustana) sen sijaan on helppo unohtaa. Odotamme, että asiat tehdään motivoituina, jonkin päämäärän saavuttamiseksi - eikä toimintaelokuva itsekään halua jättää katsojaa repimään hiuksiaan tekemällä sankarin vihollisista täysin nihilistisiä. The Dark Knightin suurin ansio olikin, että siinä Jokeri läheni tätä nihilismiä, mikä sopi kiehtovasti yhteen totalitaristiseksi valvontayhteiskunnaksi muuttuneen Gothamin kanssa.
Toinen kiintoisa esimerkki on Live Free or Die Hard (2007), joka Suomessa kääntyi jokseenkin ääliömäiseen vaikkakin kuvaavaan muotoon Die Hard 4.0. Aiemmat Die Hard-elokuvat ovat tehneet tutuksi John McClanen (Bruce Willis), etsivän jonka kuolemansynti on olla aina väärässä paikassa väärään aikaan. McClane on ollut epäinhimillisellä tavalla iskuja, räjähdyksiä, ampumahaavoja kestävä, mutta etiikaltaan samastuttava hahmo. Joka elokuvassa McClane on joutunut puolustamaan inhimillisiä arvoja, ihmishenkiä, sukulaisuutta, pelastamaan lähimmäisensä terroristiryhmien kynsistä.
Jo aiemmin elokuvien rikollisryhmät ovat olleet eteviä, aseistettuja ja tietoisia siitä, mitä tekevät. Mitään suunnittelematonta heidän toiminnassaan ei varsinaisesti ole ollut , mitä nyt McClanen takia kaikki ryhmät ovat joutuneet muuttamaan jonkin verran käytäntöjään, keinoja päästä päämääriinsä. Yleensä tähän on liittynyt rikollisten lähettäminen yksitellen McClanea vastaan, mistä on syntynyt katsojan mielestä sopivan tasavertaista ja kiehtovaa väkivaltaviihdettä.
2000-luvulle tultaessa tilanne kuitenkin jossain määrin muuttuu. Terroristeihin kirjoitetaan matrixmaista huippuosaamista, so. taistelulajitaitoja, aseidenkäsittelytaitoja ja ennen kaikkea, taitoja käsitellä monimutkaisia tietojärjestelmiä. Toisin sanoen: heistä kirjoitetaan suoranaisia superterroristeja, joilla on iskuryhmän lähitaistelutaidot ja hakkerin tietojenkäsittelytaidot.
Kun tähän lisätään tietoisuus siitä, millaiselle kohderyhmälle Live Free or Die Hard on suunnattu, ei ole ihme, että McClanesta tulee vanhan maailman apina nörttien ja tietokoneisiin perehtyneen sukupolven pyyhkäistessä hänen ylitseen. Selvää toki on, että lopulliset ongelmat ratkaistaan vanhan maailman apinan ottein, nyrkein, lihallisen draaman eli tappelunnujakoinnin puitteissa.
Yhtä kaikki varsinaisen uhan, jolla McClane päästetään jälleen kerran lieastaan, käynnistää terroristien toteuttama maan kaikkien tietoverkkojen haltuunotto. Ensin pysähtyvät liikennevalot, sitten lähtevät sähköt - käytännössä kaikki, mihin liittyy korkeampaa teknologiaa päätyy näiden virtuaaliterroristien haltuun. Nörtit nimittävät tätä fire saleksi, loppuunmyynniksi, jossa koko teknologinen järjestelmä kaadetaan kerralla.
Koska Die Hardin liittyi kolmannen osansa myötä buddy-toimintaelokuvien joukkoon eli McClane sai tahtomattaan hänen taitojaan täydentävän kumppanin seurakseen (vrt. esim. Lethal Weapon tai Indiana Jones -elokuvat). Tätä genreä näyttää olennaisesti luonnehtivan heikomman osapuolen silminnähtävä kasvu vellihoususta sankariksi siinä missä tuttu ja turvallinen sankari hoitaa homman kotiin omana itsenään, muuttumatta. Neljännessä Die Hardissa McClane saa luonnollisesti kumppanikseen nuoren tietokonenörtin Matthew Farrellin (Justin Longin), joka nuorelle katsojalle - oikeastaan täsmälleen samalle nyt jo varttuneemmalle katsojalle, joka lapsena nautti aiemmista Die Hardeista - on arkikäytäntöineen ja ikänsä puolesta samastuttavampi hahmo kuin McClane. Vaikka Farrell on nörtti, hänestä on kirjoitettu nuori, joka kuuntelee rähisevää rock-musiikkia, kritisoi CCR:ää ja on ennen kaikkea tietoinen median alituisesta läsnäolosta ja sen sokeista pisteistä.
Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi elokuvan alun kohtaus, jossa McClane ja Farrell kiistelevät autossa siitä, millaisia uutisia nykyisin näytetään ja lähetetään. Poika väittää, että mainosyhtiöt määrittävät mitä sanotaan. Katsojan ei tarvitse olla edes erityisen "vasemmistolainen" tiedostaakseen, että tämä pätee osittain myös meidän maailmaamme; uutiset viihteellistyvät ja informaatioräjähdyksen myötä niiden muoto muuttaa alituisesti muotoaan, kevenee ja toiset uutiset loistavat poissaolollaan. Yhtä kaikki, myöhemmin eräässä satunnaisessa kahvilassa sattuu seuraavanlainen kohtaus: terroristit ovat ottaneet haltuunsa tv-kanavat ja alkavat lähettää omaa ohjelmaansa, jossa kysytään teknologiariippuvuutemme perään ja kuvataan valkoista taloa. Katsojat kiinnittävät tässä vaiheessa huomiota vain kuvaruudulle ilmestyvään tekstiin. Sen sijaan, että kahvilan asiakkaat keskustelisivat kepeästi toistensa kanssa (kuten yleensä kahviloissa on tapana), he ovat lumoutuneita televisioruudusta ja etenkin ohjelmasta jota ruudulta näytettiin ennen kuin terroristien lähetys alkoi. Eräs sivullinen nuori pyytääkin kahvilanpitäjää vaihtamaan kanavaa takaisin uutisiin, mutta kahvilanpitäjä vastaa ohjelman juuri olevan uutiset. Samassa valkoinen talo räjähtää tavalla, joka muistuttaa häkellyttävällä tavalla 9/11:n vapaan pudotuksen nopeudella etenevää räjähdyssortumista. McClane juoksee - seistyään pitkään kahvilan ikkunassa katsomassa samaa uutislähetystä - korttelin matkaa ja näkee, että terroristien uutislähetys oli lavastus, huijaus. Valkoinen talo on paikallaan, vahingoittumattomana. Kohtaus kokonaisuudessaan on sikäli merkityksellinen, että yleensä vastaavanlaiset lavastukset on - myös Die Hard-sarjassa - olleet harhautusliikkeitä, joilla paitsi katsojien myös sankarin, poliisien ja kansalaisten huomio on johdettu muualle. Nyt uutislähetys ei palvele mitään selkeitä tavoitteita. Pikemminkin se todentaa oivallisella tavalla Farrellin aiemmat puheet: uutiset eivät välttämättä valehtele, mutta niissä on paljon lavastettua, elementtejä joilla johdetaan katsojia harhaan.
Toimintaelokuva genrenä ei ole ollut aiemminkaan mitenkään radikaali tai uudistavia arvoja ajava elokuvan muoto. Elokuvan alkupuoliskon ajan katsoja voi huolestuneena seurata tapahtumia ja samastua avuttomiin ihmisparkoihin, elää siten todeksi teesiä, että olemme loputtoman riippuvaisia teknologiasta ja erittäin kaukana omavaraisuudesta. Siksipä on turha luulla, että teknologian alasajo merkitsisi elokuvassa kenellekään uutta alkua, päinvastoin: tärkeintä on palauttaa vallitseva järjestelmä. Näin toimii jokainen, joka ei halua luopua omastaan. McClane ei kuitenkaan edelleenkään ajattele kovinkaan syvällisesti, hänelle tärkeämpää on tehdä, kuten jokainen "kunnon kansalainen", työnsä, oli sitten sankari tai ei. McClane tekee työnsä, siinä kaikki.
Kun McClane ottaa kantaa, katsojalle syötetään hyvää mutta manipuloivaa totuusteoriaa: Farrellin reflektoidessa aiempia tekemisiään ja toiveitaan loppuunmyynnin toteutumisesta ja systeemin kaatumisesta, McClane tulistuu ja selittää tohkeissaan, ettei kyseessä ole systeemi, vaan land (maa tai valtio), joka on täynnä ihmisiä. Valtion turvallisuus, valtio ihmisinä, menee siis sellaisen teoreettisen konseptin kuin systeemi tai järjestelmä edelle. Toki McClanen näkemys on monissa määrin humaani, mutta sen nimissä on helppo sivuuttaa se tosiasia, että maata tai valtiota kontrolloidaan tietty systeemi perustana ja tuo systeemi ei kaikilta osin palvele parhaalla mahdollisella tavalla maan tai valtion kansalaisia.
Thomas Gabriel (Timothy Olyphant) virtuaaliterroristien johtajana panee siis käytäntöön systeemin kaatamista. Mutta miksi? Koska hän on nihilisti? Koska hän on entinen turvallisuusalan ammattilainen, joka osoitti kansallisen tieto- ja teknologiaverkon olevan 9/11:n jälkeen kaikille hyökkäyksille altis, mutta jota ei uskottu ja joka sen takia hyllytettiin, Gabrielin sanoin "ristiinnaulittiin"? Koska hän haluaa systeemin kaatuvan, ihmisten aloittavan uusia postkapitalistisen elämänmuotoja? Ei tietenkään! Viimeisen puolituntisen aikana elokuva lipeää antamaan Gabrielille kaksi motiivia: kosto, raha. Onko mitään näin käytettyä nähtykään?
Surullisintahan on, ettei vihollisesta uskalleta lopulta tehdä sitä mikä hänelle kuuluisi, so. antikansalaista, olentoa joka haluaa suistaa teknologisen järjestelmän sellaisten motiivien ajamana joita ei välttämättä ole tai jotka ovat ei-egoistisia. Sen sijaan hänestä tehdään surullinen huippuosaajan rääpäle, joka on epäonnistunut tehtävissään ja joka haluaa nyt hyvitystä, palkkion työstään, menestystä, kuuluisuutta. Pahiksesta tehdään toisin sanoen ymmärrettävä, jolla hänet saadaan kontrollinalaiseksi ja hänet on mahdollista voittaa. Murtautuminen valtion kaikkiin rahatietoihin (Woodlawn-niminen kybertietopankki), joka mahdollistaisi "uuden alun" kirjoitetaan siis viime hetkellä epäonnistuneen menestyjän keinoksi saada oikeutensa. Näin tämä uushumanistinen teema keksitään jälleen kerran pyörän tavoin uudelleen.
Ja totta helvetissä haasteena on McClanen perheenjäsen, tällä kertaa tytär Lucy (Mary Elizabeth Winstead). Vasta tämä tekee McClanen työstä pelastustehtävän, mielekästä. Ylihuolehtivainen isä, jolla on kehnohko suhde tyttäreensä. Isä jota tytär vihaa mutta joka ensimmäiseen jumiutuneeseen hissiin jouduttuaan haluaisi soittaa lähes ensimmäisenä isälleen. Tiedämme kuvion. Amerikkalainen toimintaelokuva puolustaa viimeiseen asti konservatiivisia arvoja, sen jokainen sentimentaalinen ja psykologinen elementti on tarkoin laskelmoitu ja se toimii, tekisi mieli sanoa, kuin uutinen.
Yhtä kaikki toimintaelokuvien viholliset ovat tällä hetkellä ainoat syyt tutustua uusiin toimintaelokuviin. Ei sen takia, että he olisivat "sekopäitä" - sekopäisyyshän on kirjoitettua ja lopulta ei-radikaalia, vaan sen takia, että heissä on potentiansa, itävät elementtinsä. Toivon, että on odotettavissa päivä, jolloin nuo elementit, "rikoksen" ei-egoistisuus ja oikeutettavuus, vehmautuvat johonkin elokuvaan. Sitä odotellessa voi vaikkapa hakea viholliskuvaan perspektiiviä Dødheimsgardin viimeisimmästä levystä.

Ei kommentteja: