Leikkikouluja ja mulkosilmäkoiria

Sain Klementiiniltä kutittelun, josko avaisin meemipostauksen muodossa hiukan valokuvakansiotani, ja arveli näkevänsä luontokuvan. Mutta mihinpä koira karvoistaan ja kujeistaan pääsisi!

Otos on osa laajempaa kuvasarjaa, jonka keskiössä on sisarenpojalleni hankittu ristiäislahja, seesaminsiemenistä ja kierrätystekstiileistä koostettu mulkosilmäkoira. Sisareni perhe on kissaihmisiä, joten päätimme antaa jannulle myös hiukan erilaisen samastumiskohteen tulevaa elämää silmälläpitäen: enemmän eläimiä, vähemmän autoja. Lahjaa täydentää lupaukseni ottaa tulevaisuudessa poika yhdeksäksi päiväksi ja yhdeksäksi yöksi luoksemme, jolloin hänet initioidaan - kuten kunnon Odin ainakin - olemassaolon syviin mysteereihin. Tätä rupeamaa saanen kuitenkin odottaa vielä vuosikausia.

Itse kuva selittyy siis sarjana, jossa mulkosilmäkoira - en muista, minkä nimen koira sittemmin sai - vieraili kotonamme ja vaati kaiken huomiomme (sarjan kuvat on ripoteltu alle). Koira on tosiaankin sisäistänyt huomiotalouden säännöt!

Koska mulkosilmäkoiran funktiot lahjana olivat siis olla ennen kaikkea lapsen leikkimisen tukena, vastapelaajana, mutta toisaalta hiukan pedagogisetkin - ohjata lasta samastumaan leikin kautta enemmän eläimiin kuin myöhemmällä iällä paljon petollisempiin kapineisiin (joskin tiedän, että tuskin voin välttää näkemästä pojalla jonain päivänä leikkiautoa, onhan hän poika ja pojalla poikien leikkikalut) - ensimmäisen sivuuttaen keskityn seuraavassa koulutukseen, jota tovi sitten sivuttiin paitsi arkielämän myös eräässä tämän blogin keskustelussa ja joka on muutenkin nyt - näinä yliopistolakiuudistuksen aikoina - tapetilla.

Vastikään julkaistu Into-pamfletti Koulu ja valta (toim. Martina Reuter ja Ruurik Holm, 2008) on saman vasemmistolaisen ajatushautomon jälkeä kuin taannoin, aivan mainio, Vasemmisto etsii työtä (2008), joskin huomattavasti epätasaisempi ja heppoisempi. Aiheesta olisi saanut paljon kattavamman ja siksi onkin harmi, että kelvollisen pamfletin mahdollisuudet on ruutattu liian lyhyiksi kirjoituksiksi, joista osa keskittyy harmillisesti hyödyntämään vanhoja iskulauseita uusliberalismista ja markkinakapitalismista. Toki nekin koskettelevat koulumaailmaa, mutta osa näistä huomioista on jo kirjattu aikapäivää sitten.

Kuitenkin jo toimittajien esipuheessa mainittu kanta on hyvä: "Vanhemman ja opettajan tehtävänä on tukea oppilaan kasvua itsenäiseksi yksilöksi ja sen kautta vähitellen vapauttaa hierarkian alistavista piirteistä" (2008,6). Tälle näkökulmalle on tilausta, sillä olemme siirtyneet kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan ja yhä enemmän myös koululaitos nähdään markkinatalouden osana, jossa koulutetaan tulevia työntekijöitä pitämään kilpailukykyä ja kansantaloutta korkealla ts. olemaan osa täysiaikaisia ja osapäisiä jäseniä tuhoavassa kulttuurissa. Kansakoulumainen "opettaja hakkaa karttakepillä kuritonta lasta ja kaikki oppivat"-koulu on muuttunut vertaisarviointien, itsearviointien ja kaikenlaisten arviointien kautta tapahtuvaksi kontrolloiduksi ohjaamiseksi, joka Juha Suorannan tekstin pohjalta on muuttamassa myös yhteiskuntaamme sosiaalisesti entistä fasistisemmaksi (ks. esim. 2006, 34-35). Suorannan tärkeä huomio onkin, että toisin kuin oikeistolainen puhunta vakuuttaa, suomalainen menestystarina ei pohjaa yksittäisiin huippuosaajiin, vaan koko kansan suhteelliseen laajaan kouluttautumiseen. Sen suhteen minusta näyttääkin, että koululaitoksessa entistä tarkemmin harjoitettu syynittäminen, kontrollointi palkitsemalla julkisesti eliittilukioita, huippuarvosanojen saaneita ja muita osaajayksilöitä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mistä poliittinen puhunta käyttää mielellään nimeä "kansallinen menestystarina".

Siksi Koulu ja valta -pamfletin parasta antia onkin Megafonissa ja Tutkijaliiton erinomaisessa Polemos-sarjassa mukana häärivän Mikko Jakosen kirjoitus "Koulu tietokapitalismissa", joka kylläkin toistelee jo aiemmista Polemos-julkaisuista tuttuja teemoja, mutta asettuessaan näin uuteen yhteyteen tarjoaa tärkeän vastapuheenvuoron yleisemmälle, valittavalle vasemmistolle. Siinä Jakonen jakaa näkemyksensä prekaarista aivotyöstä, joka on jo syrjäyttänyt metallityöläisen ensisijaisena riistettävänä. Lainaan pitkän ja tärkeän kohdan Jakosen kirjoituksesta:

"Sosiaalinen liikkuvuus ja luokkaretket ovat menneisyyden liikkeitä, nykyisyyttä on prekariaatin keskinäinen kilpailu harvoista ja huonopalkkaisista töistä, jossa yksi jos toinenkin paukauttaa päänsä laajentuneen luokkajaon lasikattoon. Korkea koulutus ei takaa mitään, eikä akateeminen loppututkinto ole arvopaperi, johon kannattaisi investoida korkeakorkoista opintolainaa. Suuri osa nuorista tietotyöläisistä kokee tilanteen ahdistavaksi, mutta sopeutuu kuitenkin kiukuttelematta vallitseviin olosuhteisiin.
Hyvä elämä saa odottaa toisia aikoja, arkinen pärjääminen ja selviytyminen astuvat etualalle. Elämäksi muuttuneen työn laajenevia ja supistuvia rajoja paetaan reppureissuille, huumeisiin tai arkisemmin vain DVD:n ja kaljapullon pariin. Työkyvystä, tuosta ainoasta todella tärkeästä asiasta, pidetään huolta kuntosaleilla niin kauan kuin jaksetaan.
Yleisin prekaarin aivotyön aiheuttama tauti on loppuun palaminen ja masennus, jolloin ruumis ilmoittaa käyttäjälleen kuolevaisuudestaan ja työstä kieltäytymisen tarpeesta. Työelämä ei kuitenkaan pidä työstä kieltäytymisestä, vaan syöttää aivoille ennätysmäärän masennuslääkkeitä - ainoastaan siksi, että kaikki aivot tarvitaan tuotantoon, vaikka kaikille ei siitä makseta.
Koska tietoa ei voida ulkoistaa ja anastaa ihmisistä erillisiksi, on ihmisestä tehtävä "sopiva" ja funktionsa täyttävä osa suurta ihmiskonetta, kapitalistista Leviathania. Tietty määrä itsenäisyyttä, luovuutta ja oma-aloitteisuutta sallitaan, mutta innovaatiot ja ja irtiotot täytyy tehdä vallitsevan järjestelmän puitteissa. Kysymys ei kuitenkaan ole enää tiedostavasta kansasta, vaan hyvin toimivasta, täysin sosiaalistuneesta kapitalistisesta koneesta, jossa jokainen tekee pikkupätkinä osansa ja muuten pitää mölyt mahassa. Tämä ihmiskone on jännitetty vain ja ainoastaan lisäarvon tuotantoon ensisijaisesti ihmisen tietokykyjä hyväksi käyttäen." (2008, 44-45.)

Huippuosaajia syntyy siis kontrolloimalla koulutettavan kasvua oikeaan suuntaan. Peruskoulumallin purkaminen tekemällä lapsista persoonia kääntyy päälaelleen: jos vanha oikeistolainen puhunta pilkkasi peruskoulua tasapäistäväksi (kuten Sari Vesikansa pamfletin avaavassa kirjoituksessa väittää oikeiston tehneen) ja osin sitä tekivät myös muut individualismia ylistävät tahot, nyt parikymmentä vuotta kestävä persoonantuotanto tuottaa liukuhihnana maistereita ja tohtoreita, modernia "persoonallista" ja "luovaa" aivovoimaa, joiden pahoinvointi alkaa näkyä, mitä enemmän se tästä vielä kurjistuu.

Siksi onkin kiinnostavaa, kuinka Helsingin Sanomat joitakin päiviä sitten Koulutusliitteessään (HS 4.2.) julisti ammattikoulun voittavan tällä hetkellä lukion kilpailukyvyssään. HS:n toimesta Suomen Gallup oli haastatellut yli tuhatta yli 15-vuotiasta suomalaista. Tutkimus jakautuu kahteen osaan, jossa toisessa kysyttiin "Jos olisit peruskoulun päättävä koululainen, mihin jatko-opiskelupaikkaan hakeutuisit?" ja "Mihin omien lastesi tulisi hakeutua peruskoulun jälkeen?" Vastaus oli yllättävä. etenkin miesten kohdalla vastaaja olisi valinnut ensimmäisessä kohdassa ennemmin ammattikoulun kuin lukion, mutta samanaikaisesti mieluummin halunnut lapsensa menevän lukioon. Jakosen profetoiman suunnan suhteen ensimmäinen osa gallupin kysymyksestä on jossain määrin lohduttava. Jos haluamme nähdä suoran yhteyden lukion valitsemisen ja aivotyöläisen välillä, ammattikoulun valitseminen voi olla hyväkin vaihtoehto, myös kansallisen menestystarinan "ekologistamisen" vuoksi. Väitän kuitenkin, että tällöin kansallinen sivistystehtävä ei toteudu. Kasvaminen tietoiseksi vallan rakenteista, kriittisyys ja irrottautuminen "vanhempien totuuksista" alkaa kunnolla vasta peruskoulun jälkeen. ja tietääkseni ammattikoulussa ei ole aikaa sivistää, ainoastaan kouluttaa. Mahtavan esimerkin koko kuvasta tarjoaa Sean Pennin elokuva Into the Wild (2007), jonka tosipohjaisessa kertomuksessa päähenkilö Christopher McCandless käy collegen huippuarvosanoin loppuun, valehtelee vanhemmilleen jatkavansa yliopistoon, polttaa rahansa, hävittää omaisuutensa ja lähtee kiertolaiseksi päätyen Alaskaan. Sivistyneen maailman näkökulmasta tällainen aivotyön hukkaan heittäminen on tietenkin järkyttävää, mikä näkyy jatkuvasti pojan vanhempien huolestuneina kasvoina, yksityisetsivän palkkaamisena, pojan suoranaisena ajojahtina. Pojalla, Alexander Supertrampilla - kuten hän itseään nyt kutsuu - ei ole kuitenkaan aikomustakaan palata osaksi sivilisaatiota ja sen "helppoa elämää", mikä tosiasiassa tarkoittaa kouluttautumista (myös vuonna 1992, johon elokuva sijoittuu).

Tosiasiassa McCandless tekee osittain juuri sen, mitä nykyisen aivotyöläisen tulisi tehdä: pyrkii tiukempaan olemassaoloon niiden asioiden kanssa, jotka ovat ekologisesti ja eloonjäämisen kannalta tärkeitä. Kuten Jakonen kirjoittaa:

"Tietokapitalismin olosuhteissa on entistäkin tärkeämpää, että koulu ei tähtää hyvin toimivan, viattoman tietokoneen tuotantoon, vaan autonomisen ihmisen kasvun tukemiseen. "Skolen" - kreikaksi skholeion - pitää olla vapauden ja autonomian rakentamisen paikka. Itsenäinen ihminen kieltäytyy liiasta yhteiskunnalliselle, mentaaliselle ja ympäristön ekologialle tuhoisasta työstä ilman pelkoa ja tietää, että myös muut itsenäiset ja vapaat ihmiset tukevat hänen päätöstään. Ilman tällaista muutosta on koulunkäynnin ja koulutuksen mielekkyys asetettava harkintaan, sillä yhteisömme, mielemme ja ympäristömme, eivät kestä enää yhtään viatonta sukupolvea, jotka eivät osaa pitää huolta toisistaan ja itsestään." (emt., 48-49.)

Juuri näin! Annika Luther lainaa myöhemmin lukiokoulutuksen opetussuunnitelman perusteita, jotka Opetushallitus laati 2003: "Lukio-opetuksen tulee kannustaa tunnistamaan julkilausuttujen arvojen ja todellisuuden välisiä ristiriitoja sekä pohtimaan kriittisesti suomalaisen yhteiskunnan ja kansainvälisen kehityksen epäkohtia ja mahdollisuuksia" (emt., 78). Vaikea uskoa, että tällainen kehotus tulee "ylhäältäpäin", mutta yhtäkaikki,se on totta, eikä koske vain lukio-opetusta. Toisen asteen oppilaitosten on turvattava nuoren mahdollisuudet toimia autonomisesti ja tarvittaessa myös kyseenalaistaa koko järjestelmä, jollei siitä koidu hengenvaarallisia tilanteita ja jollei se ole elämää kunnioittavaa. Niinikään on annettava mahdollisuudet irrottautua tuhon kulttuurista ja luoda uusia mikromuotoja terveemmälle kulttuurille, jos yksilö sen asiakseen kokee, ilman että byrokratia, koululaitos tai mitkään yhteiskunnalliset instituutit sitä rajoittavat. Maaria lainasi tähänkin liittyen tärkeän kohdan viime päivinä esillä olleesta Antti Salmisen, Tere Vadénin ja Juha Suorannan Tulevasta yliopistosta (2009): "Perustulo luo vieraantuneen markkinajärjestelmän ulkopuolelle autonomisen alueen, jolla ihmiset voivat elää elämäänsä ei mitään varten. [...] Perustulo ei ole tukiainen eikä almu, vaan jokaiselle kuuluva luovuttamaton oikeus.[...] Perustulon avulla ihmisillä on mahdollisuus myös vapaaehtoiseen köyhyyteen".

Emme toisin sanoen tarvitse niinkään vallan vahtikoiria, instituutioiden kontrollia, vaan enemmän mulkosilmäkoiria, itsenäisesti ajattelevia, autonomisia olentoja ja tämän suuntauksen edesauttamiseksi koulutuksessa vallalla oleva persoonantuotanto, jossa koulutettavasta kerätään kaikki aivotyöläisen potentia ja ruokitaan sitä, on muutettava entistä vapaammaksi, arvosanattomaksi leikkikouluksi.

P. S. Meemin säännöt ovat siis seuraavat:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Haastankin jatkamaan seuraavat blogit: Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka, Maanalainen aurinko, Hirtetty ja Se kaluaa samaa luutaa.