torstaina, marraskuuta 06, 2008

Jean Genet, viekkaat homot ja sellissään masturboivat rikolliset


Kirjallisessa modernismissa ranskalaisen Jean Genet'n tuotanto on monella tapaa ainutlaatuista. Ajalleen uskottomana se on ainakin äärimmäisen pervertisoitunutta, kieroutunutta ja rikollisuutta ylistävää: vaikka 1900-luvun alkupuoliskoa vaivaakin epävarmuus ja tunnottomuus, Genet'n mittoihin ei monikaan ole nähdäkseni yltänyt. Kieroutunutta Genet'n romaaneista tekee nimenomaan narratiivin luoma mielivaltainen universumi, joka esimerkiksi 1947 ilmestyneessä teoksessaan Querelle de Brest on Brest, usvan täyttämä satamakaupunki, jota asuttavat murhaajat ja varkaat, homot ja huorat sekä kausittaiset merimiehet. Jopa poliisit ovat korruptoituneita homoseksuaaleja. Homous on sekä Querelle de Brestissa että Notre Dame des Fleursissä (1944) hyvinkin kantava teema, itse asiassa kenties keskeisin koko Genet'n tuotannossa. Seksuaalisena suuntautumisena se on Genet'lle huomattavasti pyhempää kuin perinteinen heteroseksuaalisuus, mutta samalla osa sitä kauhua, jolla yhteiskunta "torjuu jokaisen ajatuksen joka lähentää sitä homoseksuaalisuuteen" (Genet 1947/1993 , 61), sanalla sanoen tärkeä elementti "kirotun osaa" luonnehdittaessa, osaa johon genet'läinen kertoja - ja Genet'n rikolliset ylipäätään - tuntevat vetoa. Silmäänpistävää ja kiehtovaa on Genet'n tapa kuvata homot. Ne ovat hyvin kaukana esimerkiksi nykyisistä median kategorioista: eivät ympäriinsä säntäileviä, muotitietoisia ja kimittäviä, vaan uhkaavia, vaarallisia, petollisia ja fyysisesti uhkeita, mutta runollisia karjuja. Genet'n homot ovat kuitenkin esimerkiksi Ralf Königin sarjakuvien homoja huomattavasti radikaalimpia, julmempia ja kärkkäämpiä machoja.
Tällaisen vaikutelman lukija saa lähes välittömästi Genet'n romaania aloitellessaan ja tämä johtuu ennen muuta ihastuttavasta kerronnasta, joka kirkkaana ja rönsyilevän koristeellisena läpäisee Genet-korpuksen, tekee siitä vimmaisen hypnoottista, kaunista ja puoleensavetävää. Mikään mistä Genet-kertoja kertoo ei ole hänestä irrotettua, vaan jokainen henkilöhahmo, jokainen halu, jokainen pahe on häntä itseään, hän kokonaisuudessaan kaikessa pakkomielteisyydessään. Mitään ei jää Genet'n kiimaisen ja tukahtuneen runouden ulkopuolelle.
Uniikkia Genet'n romaanien kerronnassa tuntuu olevan se, että perustavana tekona kertoja sulkee kaiken "normaalin", viattoman ja valoisan kuvailujensa ulkopuolelle. Esimerkiksi Querelle de Brestissä kaupungin yllä läpipääsemättömänä riippuva usva ja pimeä vain korostaa tätä - ja samaa tahmeutta voi löytää myös Rainer Werner Fassbinderin melko onnistuneesta Querelle-filmatisoinnista (1982). Satamakaupunki toisin sanoen tulee häneksi, on hänen unelmiensa ja elämänvaiheidensa sisin. Vellova meri ja satamakaupunki bordelleineen ja rangaistussiirtoloineen, murhaajat ja merimiehet, ("luonnonvastainen") rakkaus ja aistinautinnot leikkaavat toisiaan juuri kertojassa, josta vähä vähältä kuoriutuu esiin itsereflektion, kirjoittamisprosessin kuvauksen ja itseironisen keimailun kautta hänen oma yksinäisyytensä ja maaninen suhde itseen. Satamakaupunki vaihtuu näinä hetkinä siksi vankilanselliksi, jossa Genet lusii tuomiotaan. Paljastuu kiehtova ja Genet'tä ytimekkäästi hahmottava metafora: yksinäinen, kiiman piinaama rikollinen masturboi sellissään katsellen omaa kuvaansa tai pikemminkin omaa silhuettiaan.
Robert Hauptman äityy Querellen yhteydessä jopa puhumaan "jeanosentrisestä universumista": perverssi narratiivi määrää, että kaikki lähtee hänestä, kaikki palaa häneen, kaikki on lopulta hänen oman mielikuvituksensa tuotetta (1984, 5). Genet'läinen kertoja on siis eräänlainen gnostilainen demiurgi, joka sanelee, mitä maailmassa on, mitä sinne syntyy ja mitä siellä tapahtuu. Sen lisäksi, että gnostilaisessa perinteessä demiurgi on tavattu merkitä näkyvän maailman luojaksi ja arkkitehdiksi, se on myös tavattu samastaa Vanhan Testamentin Jahveen ja/tai Saatanaan - jälkimmäinen on tietenkin Genet'n tuotannon kannalta hyvinkin kuumottava tulosuunta, edustavathan tämän hahmot samanlaisia rajaolentoja kuin kristillinen saatanakin. Vastaavasti Saatana kuvaa samanlaisia kulttuurisia ristiriitoja kuin homous ja toisaalla kuin rikollisuuskin.
Kenties selvimmin "kerronnan demiurgius" tulee esille Genet'n varhaisemmassa teoksessa Notre Dame des Fleurs. Vankilassa istuva minä-kertoja (tietenkin nimeltään Jean Genet) ei varsinaisesti edes kerro, vaan pikemminkin oikuttelee ja fantasioi:
Minä kerron teille Divinestä, puhun hänestä milloin maskuliinissa, milloin feminiinissä, miten minua sattuu huvittamaan, ja jos minun on kertomukseni aikana joskus puhuttava jostakin naisesta, niin keksin kyllä jonkin keinon, jonkin hyvän kikan, ettei pääse syntymään mitään sekaannusta. (1944/1988, 28.)
Kertoja nauttii siitä, että kuulee äänensä, lukee kirjoittamiaan rivejä - tai kuinka eksplisiittisesti ja paljaasti Genet'n kertoja kuvaakaan asemaansa ja toimiaan vain hetkeä aiemmin:
Mikä merkitys tällä on minulle, joka tätä tarinaa kirjoitan? Kelaamalla elämääni, seuraamalla sen juoksua minä täytän sellini hekumalla, kun saan olla sellainen joksi olin niin kovin vähällä tulla ja löydän jälleen, heittäytyäkseni niihin kuin mustiin aukkoihin, nuo hetket jolloin kuljin harharetkilläni ansoja vilisevissä sokkeloissa maanalaisen taivaan alla.(emt., 28.)
Demiurgit, oman elämänsä muovailijat ja arkkitehdit eivät ole kuitenkaan yksin. Heidän yläpuolelleen jää aina olentoja, joiden intentioita luojajumalat, nuo epäonnistujat ja kirotut, eivät kykene luotaamaan. Genet-kertojakin vihjaa toimivansa jonkinlaisen ylemmän auktoriteetin alaisena:
Mutta kunpa minut säästettäisiin siltä kauhulta, että joutuisin synnyttämään kuusikymmenvuotiaan ruumiin tai vainajan, joka olisi nainen, nuori tai vanha. Olen saanut tarpeekseni murhanhimoni salakavalasta tyydyttämisestä auringonlaskujen kuninkaallista loistoa katselemalla. Silmäni ovat kylpeneet niissä jo kylliksi. Siirtykäämme käsiini. Mutta tappaa, tappaa itsesi, Jean. Enkö minä silloin haluaisi tietää miltä minusta tuntuisi kun katselisin sinun kuolevan omasta kädestäni? (emt., 82.)
Mikä tämä korkeampi auktoriteetti sitten voisi olla? Murhien, varkauksien ja petosten "pyhyydestä" päätellen demiurgiakin korkeampi jumala on pahe ja sen toteutuminen, millä voitaneen tarkoittaa Genet'n kohdalla pikemminkin kaikkein syvintä fantasiaa, unio mysticaa tai narsistista, vankilassa istuvasta miehestä ulkoistettua minää, fantasian lihaksitulemista Brestiin tai jonnekin muualle Genet'n henkilöhahmojen elinympäristöistä. Kaikkein leimaavin piirre genet'läisessä kertojassa on siis tämän egomania: hän rakastaa itseään ja kaikki hänen kirjoittamassaan kertomuksen maailmassa on "ulkoistettua häntä". Vaikka genet'läinen kertoja todella tiedostaa lukijansa, kirjoittaa tai kertoo jollekulle, hän vaatii itselleen kaiken huomion, ja sen rinnalla kerrottu on siten toisarvoista. Jotta lukija voisi ylipäätään lukea, hänen on hyväksyttävä lähtökohdakseen Genet'n egomania ja häntä koskevat postulaatit. Journal du voleurissa (1949) Genet paljastaakin paitsi elämänsä myös kirjoittamisensa motiivit:
Elämäni on ollut eroottisten seikkailujen (ei leikkien) keksimistä ja toteuttamista, ja haluan nyt löytää niiden merkityksen. Koska juuri sankaruus näytti minusta olevan voimakkaimmin ladattu lemmenvoimalla, ja koska sankareita ei ikävä kyllä ole muualla kuin mielissämme, minun piti siis luoda heidät. Turvauduin sanoihin. Ja sanani tulevat laulamaan siinäkin tapauksessa, että yritän eritellä niillä kuvaamiani tapahtumia. Onko se minkä kirjoitin totta? Valhetta? Vain tämä rakkauskirja on todellinen. Entä tapahtumat, joita käytin sen aiheina? Minun tehtäväni on olla niiden aarreaitta. En pyri antamaan uutta elämää niille." (1949/1992, 94.)
Genet-korpuksessa kertojat esittävät tapahtumat ikään kuin ne olisivat totta, ja ne voisivatkin olla, ellei kertojia leimaisi hyperbolinen kiihko ja himo esittämäänsä kohtaan. Kiihko tuntuu muuttavan kaiken kerrotun pelkäksi fantasiaksi ja metatason rikokseksi. Genet'n teosten rikollisuus ilmeneekin siis ennen muuta kahdella tasolla: ensinnäkin väkivaltana kertojassa, joka alistaa kertomuksensa hahmot omien intentioidensa alle ja toiseksi rikollisten paheina varsinaisessa kertomuksessa, jossa varkaat varastavat ja murhaajat murhaavat.
Perinteisestä rikoksen esittämisestä Genet'n kertomukset eroavat kuitenkin tavassa, jossa murhaaja muuttuu eräänlaiseksi enkeliksi ja kertojan fantasian päätepisteenä kaikki ylimääräinen rajautuu ulos: on vain murhaaja, joka toteuttaa itseään rakkauden ehdoilla (samanlaista transsendenssia ja ylevyyttä ei esimerkiksi tavoita lähellekään Joel ja Ethan Coenin No Country for Old Men -romaanin filmatisointi viime vuodelta). Phyllis Frus on taiteemme patologisuutta sivutessaan todennutkin, että usein erityisen väkivaltainenkin rikos saadaan näyttämään representoituna herkältä ja inhimilliseltä: sen sijaan että rikoksen tekijät olisivat karkeita ja antisosiaalisia ruojia, he näyttäytyvätkin lahjakkaina persoonallisuuksina (Frus 1994, 184). Querelle esimerkiksi esitetään huikentelevaisen runollisena hahmona, kylmänä ja ivallisena matruusina, joka kuitenkin katuu murhien jälkeen, mutta vain hitusen - ja tällöinkin sitä, että rikos jäi jollain tapaa vaillinaiseksi. Sanalla sanoen, hänen tunne- ja käyttäytymisskaalansa on erittäin laaja, mikä nostaa hänet henkilöhahmona laadullisesti korkeatasoiseen seuraan, joskin - kuten todettua - se on sidoksissa kertojan fantasioihin. Tässä suhteessa Querelle on kuin Raskolnikovin käänteiskuva ja Genet kuin Dostojevski, joka on muuntanut neuroottisuutensa perverssiksi janoksi ihailla itseään ja omia muistojaan.
Dorrit Cohn on todennut, ettei sisäistekijän (tai kaikkitietävän kertojan) ja kertomuksen hahmojen välillä aina päde foucault'laiset vallan lait, vaikka toisin voisi luulla (1999, 171). Henkilöhahmot eivät välttämättä ole pakotettuja toimimaan kertojansa puitteissa; mahtava esimerkki on Miguel de Unamunon Niebla (1914). Koska kertomuksen hahmot eivät ole riippumattomia, itsenäisiä subjekteja, Michel Foucault'n esityksiä vallasta ei voi suoraan soveltaa niihin (Cohn 1999, 171 ). Genet'n kohdalla tämä pätee harvinaisen hyvin, varsinaisia hahmoja nimittäin ei ole - pikemminkin on vain subjekteiksi naamioituja merkkejä, jotka kertoja täyttää itsellään ja himoillaan. Samaa tietenkin voisi sanoa halutessaan mistä tahansa kaunokirjallisesta teoksesta, mutta Genet'n kohdalla Querelle de Brest, Notre Dame des Fleurs ja Journal du vouleur on sijoitettava nonfiktiivisen ja fiktiivisen rajalle sillä ehdotuksella, että Genet'n teokset ovat ennemminkin tunnustuskirjallisuutta kuin kertomuksen painoon nojaavia teoksia. Sanalla sanoen, merkitystä on erityisesti sillä, mitä kertoja puhuu itsestään, ei sillä mitä kertomuksessa varsinaisesti tapahtuu.
Vertailukohtana voitaneen käyttää esimerkiksi Marguerite Duras'n tuotantoa: kun Duras kirjoittaa elämäänsä koskevista tapahtumista uudelleen ja uudelleen, Genet kirjoittaa myös, mutta "sairaan" tai "pahan" ihmisen tarmolla, hypnoottisesti, kiimaisena. Kun Duras'n tuotanto on kuin fiktioon puettua päiväkirjaa, sitä on myös Genet'n - Genet vain vääristää potentiaalista totuutta täyttämällä sen himoillaan. Kyse ei siis ole siitä, mitä Duras tai Genet todella elämässään tekivät - vaan mitä fiktiiviset Genet ja Duras elämässään tekivät ja mitä kirjoituksellaan itselleen ja muistoilleen tekevät. Mitä merkitystä tällä reseption kannalta on? Molemmat kirjailijat kirjoittavat teoksia, joilla on vahva omaelämänkerrallinen sävy - kuitenkaan emme voi täydellä varmuudella sanoa, mitä nämä todella elämässään tekivät ja missä olivat mukana. Siksi historiallisen kirjailijan ja kuvatun kirjailijan väliin jää merkitsemätöntä tyhjää tilaa, jonka lukija täyttää fiktiivisellä kirjailijalla. Samaahan voidaan sanoa esimerkiksi Jouko Turkan mainiosta Häpeästä (1994): kun aktuaalinen lukija tapaa romaanin ensimmäisellä sivulla Poriin hevosella ratsastavan Jouko Turkan, hänen tulee luoda mielessään uusi kuva Turkasta, omanlaisensa, itse ajateltu, itse kuviteltu.
Dorrit Cohnin kritisoima D. A. Millerin esitys foucault'laisen panoptikonin soveltamisesta narratologiaan asettuu Genet'n kohdalla erityiseen asemaan. Panoptikon-skeeman juurenahan Foucault pitää Jeremy Benthamin 1700-luvun lopulla suunnittelemaa vankilaa, jossa kehänmuotoisen rakennuksen keskellä on vankilakeskustorni. Tornista näkee jokaiseen selliin, mutta tornin sisälle selleistä ei voi nähdä. Tämä kaikennäkevä keskus toteuttaa siis anonyymin tarkkailun ja esteettömän katseen periaatetta, vallan uusjakoa. Katseen näkymättömyyden ja vanginnan voimakkaamman illuusion mahdollistaa kirkas valo, joka tulee tornista. (Foucault 1975/2001, 273-274.) Millerillä tämä malli nojaa vapaaseen epäsuoraan kerrontaan, jolloin henkilöhahmot ovat kertojalle läpinäkyviä ja kertojan pääsy näiden tajuntaan verrattain esteetön.
Vaikkeivät kirjailija ja kertomuksen henkilöt yleisesti operoikaan samalla ontologisella tasolla - minkä tähden panoptikon on Cohnin mukaan sitäkin soveltumattomampi skeema (emt., 171), Genet tekee tässäkin poikkeuksen: fiktiivinen kirjailija ja henkilöhahmot ovat rakenteen tasolla yhdenvertaisia, koska mitään muuta kuin fiktiivinen kirjailija ei ole. Koska kaikki tekstijonoissa kerrottu on siis pelkkää fantasiaa, fiktiivisen Jean Genet'n himoilla täytettyä merkityskenttää, henkilöhahmoja ei sellaisenaan ole, ei vartijoita eikä vankeja, kuin yksi: Jean Genet itse. Kuten Cohn toteaa: jotta panoptikonia tai vallankäyttöä käsitteinä voisi soveltaa kirjallisuuteen, kummankin osapuolen, kirjailijan ja henkilöhahmojen, tulisi olla edes potentiaalisesti vapaa omalla ontologisella tasollaan (emt., 171). Nyt, kuten todettua, on vain kaikkivoipa, narsistinen kertoja ja tyhjiä merkkejä, joihin tämä lataa omat intentionsa ja halunsa:
Me koetamme vastaisuudessa pitää mielessä tämän yksityiskohdan ymmärtääksemme Querellea, jonka ajatusmaailma ja itse tunteetkin riippuvat määrätynlaisesta lauserakenteesta, erityisestä oikeinkirjoituksesta ja muotoutuvat niiden mukaan. […] Querellen kieli ei valottanut puhujaansa, ei antanut hänelle hahmoa, jos niin rohkenemme sanoa. Ilmaisut näyttävät päinvastoin menevän hänen suustaan sisään, kasaantuvan häneen, saostuvan hänessä muodostaen paksun liejun, josta silloin tällöin pulpahti pintaan läpikuultava kupla, joka poksahti hienosti hänen huulillaan.(Genet 1947/1993, 11)
Ajatus panoptikonista Genet'n kerronnassa jää siis merkityksettömäksi, koska "kertomuksellisia vankeja" ei ole: ei Querelle de Brestissa saati Notre Dame des Fleursissa ole vapaita subjekteja kertomuksen tasolla, paitsi siis Jean Genet-niminen kertoja itse. Ja hän on yksin. Etenkin Notre Dame des Fleursin kertoja toistuvasti puhuu yksinäisyydestään, vaikka on "kaltaistensa joukossa". Yksinäisyyteensä Jean Genet lukee "roskaromaaneja":
Minä luen edelleenkin roskaromaaneitani. Ne tyydyttävät minun rakkauteni herrasmiehiksi pukeutuneita roistoja kohtaan. Samoin mieltymykseni petkutukseen ja väärennykseen, joka voisi hyvinkin saada minut painattamaan käyntikortteihini tekstin: 'Jean Genet, Tillancourtin valekreivi'. Noiden paksujen kirjojen tiheästi painetuilla sivuilla tapahtuu ihmeitä. Niistä pistää esiin suorien liljojen tavoin nuoria miehiä, jotka ovat, osaksi minun ansiostani, samalla kertaa sekä prinssejä että kerjäläisiä. Jos minä teen itsestäni Divinen, niin heistä minä teen hänen rakastajansa: Madonnan, Mignonin, Gabrielin, Alberton, jätkät jotka viheltävät hampaittensa välistä ja joiden päässä, jos katsoo tarkasti, voisi nähdä sädekehänä kuninkaallisen kruunun. […] Minä luen näitä järjenvastaisia tekstejä, mutta järkeni ei piittaa kirjasta, jonka sivuilta kimppuuni lennähtävät lauseet kuin myrkytetyt, sulkakoristeiset nuolet. Käsi joka ne ampuu piirtää, nauliten ne jonnekin, epämääräisen kuvan Jeanista joka tunnistaa itsensä, ja uskaltamatta liikahtaakaan, odottaa vain sitä lausetta joka tähtää suoraan sydämeensä ja jättää hänet haukkomaan henkeään. Minä rakastan mielettömästi,niin kuin rakastan vankilaa, tuota tiuhaa ladontaa, tiivistä kuin roskakasa, joka on täynnä verisiä tekoja, yhtä verisiä kuin alusvaatteet tai kuolleiden kissojen sikiöt, enkä minä tiedä muuttuvatko niissä tiukasti seisovat kullit tiukoiksi ritareiksi vaiko ritarit pystysuoriksi kulleiksi. (Genet 1944/1988, 230-231.)
Kuten edellisestä toivottoman pitkästä sitaatista käy ilmi, "roskaromaani" käyttää "tiuhaa ladontaa, tiivistä kuin roskakasa". Sattumaa tai ei, myöskään Genet itse ei käytä juurikaan lukuja hyväkseen saati kirjoita erityisen "löyhästi", rivivälejä ja tyhjää tilaa hyödyntäen. Ja sattumaa tai ei, Querelle de Brestinkin suomennos on ladottu erityisen tiuhaan ja tavallista pienemmällä fontilla. Saman voi huomata myös Gallimardin editiosta (puhumattakaan Journal du voleurista).
Roskaromaaneista puhuessaan kertoja tulee kuitenkin paljastaneeksi kirjoittamisen mallin, jota parodioida, sekä itsensä aseman teoksessa. Arvatenkin on selvää, että aiemmin mainitut "tyhjät merkit" ovat Genet'n ulkoistettuja osasia hänestä itsestään ja siten teos uhkaa tyrehtyä naamioiduksi vankilapäiväkirjaksi. Tikulla kaivaen ja meisselillä rassaten uskaltaisin kuitenkin arvella, että ajatusta narratologisesta panoptikonista voisi soveltaa myös itsetietoisiin ja kujeileviin (oman) tajunnankuvauksiin.
Varauksella Genet sekä Notre Dame des Fleursilla että Querelle de Brestilla on nimittäin liitettävissä Phyllis Frusin esitykseen Norman Mailerin The Executioner's Songin (1980) kerrontatekniikasta. Kertomuksen hahmot keräytyvät yhteen, "kokoavaan" tietoisuuteen, joka sitten rekonstruoidaan lukijan tulkintahorisonttia vasten. Kertoja itse on hajonnut lukemattomiin eri näkökulmiin (henkilöhahmoihin), ja juuri tämä mahdollistaa lukijalle yhtenäisenä näyttäytyvän narratiivin, huolimatta siitä, että tämä on lopulta pelkkä illuusio. (Frus 1994, 185.) Samalla tapaa Genet näennäisenä kertojana on hajonnut, ja ainoastaan illuusio koossapitävästä voimasta, panoptikonista, pitää hänet koossa (ja pitää teoksen mielekkäänä): uuden maailman alkupiste, yksinäisyys vankisellissä, on avaruudellinen kohta, johon kertoja joutuu palaamaan uudelleen ja uudelleen. Querelle de Brestissa teoksen nimihenkilö palaa toistuvasti yksinäisyyden kokemuksiin: jos Notre Dame des Fleursin minäkertoja on hajonnut osiin, Querelle on tämän ulkoistuma, "fantasian ydinmehu", merkki, jossa on eniten kertojaa itseään. Kätkeytynyt egomaanikko tulee suorimmin esiin juuri nimihenkilössä, joka ominaisuuksiltaan ja ajatuksiltaan muistuttaa verrattain paljon Notre Dame des Fleursin Jean Genet'ä. Muut henkilöt jäävät "rakastajiksi", Querellen ominaisuuksien täydentäjiksi, peileiksi ja kiiman muotokuviksi.
Panoptikon voidaan siis lukea auki myös Genet'n korpuksesta. Se on villakoiran sydän, ydin joka pitää yllä kertojan minuutta Notre Dame des Fleursissä sekä Querelle de Brestia ja minäkertojaa jälkimmäisessä. Vaikka ontologisia tasoja näyttäisikin olevan olemassa kertomuksen tasolla enemmän kuin yksi, Genet puhuu alati itsestään, milloin suoremmin, milloin kätketymmin. Hän itse on sekä hahmo tyhjän vankityrmän yksinäisyydessä että tämän hahmon kuvittelema maailma, Genet'stä alkava Brest tai Notre Dame des Fleursin universumi. Tornista tuleva valo on itsetarkkailua sinänsä, sillä yhtä tärkeää kuin tornin olemassaolo on myös vankien illuusio siellä istuvasta vartijasta. Samalla tavalla Genet olettaa kertomukseensa ja itseensä keskipisteen, joka perustaa kaiken, sekä hänet että kertomuksellisen vankilan (demiurgin alaisen maailman). Tuo keskipiste on pahe. Mutta Genet'n oletus keskipisteestä sisältää muutakin kuin hänet itsensä, hänet paheen toteuttajana, siitä haaveilijana: panoptikonin torniin vedetään myös lukija, joka omaksuu Genet'n ehdot tai on omaksumatta - ja toteuttaa genet'läiset paheet, ajattelee kuten Genet himossaan. Sillä Genet'lle kaikkein ylevin pahe tai rikos on petos, joka on moraalisesti vaativinta ja julminta, ja tätä hän toteuttaa viekkaudella ja vääryydellä nimenomaan kerronnassaan. Lukijan pettäminen koskee nimenomaan kertomusta – hänet uskotellaan torniin verukkeella, että kertomus todella olisi. Mutta jokaisessa sellissä lukija näkee vain Jean Genet'n.
Kirjallisuus
COHN, DORRIT (1999): Optics and Power in the Novel. Teoksessa The Distinction of Fiction. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.
FOUCAULT, MICHEL (1975/2001): Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.
FRUS, PHYLLIS (1994): The "Incredibility of reality". Teoksessa The Politics and Poetics of Journalistic Narrative. Cambridge: Cambridge University Press.
GENET, JEAN (1944/1988): Kukkien madonna. Suom. Sirkka Suomi. Espoo: Weilin+Göös.
GENET, JEAN (1947/1993): Querelle. Suom. Päivi Malinen. Helsinki: Like.
GENET JEAN (1949/1992): Varkaan päiväkirja. Suom. Mika Määttänen: Helsinki: Like.
HAUPTMAN, ROBERT (1984): The Pathological vision. Sarjassa American University Studies III/5. New York: Peter Lang.
SARTRE, JEAN-PAUL (1963): Saint Genet. Actor & Martyr. Käänt. Bernard Frechtman. New York: Pantheon Books.

13 kommenttia:

ninni kirjoitti...

onks taa muotia

Santeri Nemo kirjoitti...

Jaa-a. Minähän siitä muodista tunnetusti tiedän kaiken.

ninni kirjoitti...

piposi on ihan kaytannollinen. se on tarkeinta.

Santeri Nemo kirjoitti...

Ei se ole, käytännöllinen.

Avenius kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Avenius kirjoitti...

Mielenkiintoinen teksti. Miten pystyt suoltamaan blogiteksteja tuohon tahtiin, vai kaytatko siihen kaiken aikasi? Ansaitset kuitenkin 10 pistetta ja papukaijamerkin. Itse olen aivan liian laiska, ja useimmat tekstit eivat nae paivanvaloa, vaikka olisivat paassa pyorineetkin.

En ole Genetin teoksia koskaan lukenut, mutta ne ovat toki tuttuja muista lahteista.
Juttusi toi mieleen William Friedkinin Cruising elokuvan ja erilaiset reaktiot, joita se heratti eri gay "yhteisoissa". Toisaalta konservatiivinen kritiikki, joka kohdistui homoseksuaalisuuden negatiiviseen (patologiseen) representaatioon ja toisaalta positiivisempi suhde seksuaalisuuden vapauttaviin perversseihin ja jopa rikollisiin puoliin (oli kyse sitten kapinallisuuden seksikkyydesta tai jostain ideologisesti syvemmallisesta). Mista paastaankin jo Foucaultin panoptikoniin.


"Vaikkeivät kirjailija ja kertomuksen henkilöt yleisesti operoikaan samalla ontologisella tasolla..."
En ole ihan varma selvisiko minulle miten konsepti kaytannossa toimii analyyttisella tasolla. Panoptikonin ideahan on etta subjektit ("vangit") sisaistavat tarkkailun, joka on jatkuva mahdollisuus, koska tarkkailija on piilossa, ja toimivat siis itse panoptikonina. Mika on siis sisaistetyn (itse-) sensuurin tekijan ja fiktiivisen hahmon suhde?

Santeri Nemo kirjoitti...

Koirakasvoinen valo-olento on ottanut minusta vallan. No ei, kirjoitan vain kun kirjoituttaa ja nähtävästi kirjoituttaa aika usein. Tuo Genet-esseehän on laajentuma kolmen vuoden takaisesta esseestä, jonka kirjoitin - nyt luin tuon Journal du voleurin ja koin tarpeelliseksi päivittää ja stilisoida esseetä.
Viittaatko siis, että vangit itse synnyttävät panoptisen ajattelu(harha)n samalla tapaa kuin paranoidi kulkee kadulla ja näkee joka paikassa kätkettyjä kameroita? Mainio ja varmasti oikea tulkinta, joka jäi kirjoittamatta tuohon.
Perustasolla näkisin, että useinkaan kertomus ei toteudu siten kuin henkilöhahmot haluaisivat, vaan henkilöhahmot ovat kuten Job, jumalansa riepottelemia. Vapaassa epäsuorassa kerronnassa, johon siis Miller tuota panoptikonia sovitteli, kertojalla ja muttei välttämättä sisäistekijällä (jotka on siis syytä pitää erillään) on enemmän valtaa henkilöhahmoihinsa nähden: hänellä on pääsy näiden tajuntoihin. Tuossa mielessä kiipesin tavallaan takapuoli edellä puuhun ja otin vastakkaisen näkökulman tuohon Genet-esseeseen: siis juuri kertojan näkökulman, joka orjuuttaa paitsi henkilöhahmojaan (joita ei siis oikeasti ole), myös lukijoitaan, jotka pääsevät sisään tekstimaailmaan vain kertojan kautta. Kuka tekstien Genet sitten on? Minun nähdäkseni on olemassa ainakin kaksi Genet'tä tekstissä: toisaalta kertoja-Genet, toisaalta kaikki ne kertojan alaiset henkilöhahmot, jotka ovat kertoja-Genet'n haaveiden, unelmien ja fantasioiden "ruumiillistumia".

Anonyymi kirjoitti...

ihanaa suomessa kun ol niita kameroita, pelastivat minut rikotun pullon riehuvalta hengelta

Avenius kirjoitti...

Kylla. Nahdakseni yksi keskustornin funktioita on etta valvoja voi nahda vangit ilman etta vangit nakevat hanet. Taten tarkkaileva silma on jatkuva mahdollisuus aivan kuten valvontakameroissa. Koska valvonta on katkeamatonta vanki sisaistaa sen ja alkaa valvoa itseaan.
Sinansa tama dynamiikka (normatiivinen jarjestelma vs. ehdollistettu yksilo) on mielenkiintoinen historiallisena faktana, mutta menettaa selitysvoimansa jos sen suppeaa kontekstia ei ota huomioon, niin kuin jotkut Foucaultlaiset tuntuvat tekevan.

Kirjallisuustiedetta tarkemmin tuntematta en ole ihan varma tajusinko sisaistekijan ja kertojan eroa.
Kysyn kuitenkin...ovatko kertojan alaiset henkilohahmot vahemman vapaita kuin kertoja itse, ja milla tasolla kummankin vapaus rajoituu. (Ja onko kertoja Genet nyt tassa jotenkin lahempana "oikeaa" henkiloa?) Kysymys saattaa olla kirjallisuustieteellisesta nakokulmasta hyvinkin naiivi, mutta ajatukseni menee jotenkin nain:
Kertojan toimijuutta rajoittavat tietyt (sanotaan vaikka intertekstuaaliset) odotukset, vaikka teksti maarittelisi itsena niita vastaan. Henkilohahmot saattavat toimia kertojan instantiaationa (ruumiillistumina), mutta niiden ilmenemisessa on myos jotakin kontingenttia jos emme redusoi kaikkea kertojan intentioon tai konvention maaraamiin rajoitteisiin. Voisivatko osat siis olla enemman kuin summansa ilman etta ylijaama olisi merkityksetonta? Ajattelen tata ylijaamaa nyt osittain Foucaultin epistemologisen valtateorian valossa. Itse ajatushan on klishee voivatko henkilohahmot kapinoida kertojaa vastaan) mutta laajentamalla sen saamme - voivatko henkilohahmot kapinoida niita rajoitteita vastaan jotka maarittelevat kertojan toimijuuden (siis aanen). Hmm, ei tuo nyt ollutkaan niin nerokasta kuin ensin luulin...

Avenius kirjoitti...

uh, oliko kommenttini niin pera etta se jatti vallan sanattomaksi. sen siita saa kun puhuu ohi oman tieteenalansa.

Santeri Nemo kirjoitti...

Ei toki ollut mitenkään kehnonpuoleinen kommenttisi, päinvastoin, unohdin vain vastata ja varata aikaa.

Tuo tarkkailevaan silmään ehdollistuminen on puoli, jota en tosiaan ole aikaisemmin jostain syystä ajatellut. Tietenkin se menee noin! On todennäköistä, ettei valvontakameroiden nauhoja kukaan vakituisesti ja aktiivisesti katsele, sillähän poistettaisiin työttömyys, vaan me ehdollistumme ajattelemaan juuri päinvastoin: siksi joku tarkkailee meitä koko ajan ja alituiseen. Mutta kuten sanottu: valvoja VOI nähdä, mutta väittäisinpä, ettei tosiasiassa näe tai viitsi tai ehdi nähdä. Siinä mielessä se tosiaan on vain potentia.

Kysymyksesi ei ole lainkaan naiivi, enkä ole ollenkaan varma osaanko vastata siihen, edes summittaisesti. Mitään yhtenäistä linjaa tuosta ei taida olla narratologiankaan piirissä. Joskus tuolla sisäistekijällä on viitattu puhtaasti teosta dominoivaan normijärjestelmään, siis abstraktioon, joka on irrallinen ja hallitseva myös suhteessa kertojaan. Tuota havainnollistaakseen voi lukea, minkä tahansa romaanin jossa on esim. epäluotettava kertoja tai useita eri kertojia. Siinä mielessä näkisin, että sisäistekijä on se dominantti, johon kertojan kertoma suhteutuu. Se on tietenkin kutkuttavalla tavalla loputon suo ja loputtoman innostava, kun lähtee lukemaan kirjallisuutta siltä kannalta, puhuuko kertoja nyt ohi oikeuksiensa tai "valehteleeko" yleisölleen.

Toisaalta tuon sisäistekijän voisi sijoittaa sisäistekijä-sisäislukija -akselin toiseen päähän, jossa siis kyse on rooleista, edelleen abstraktioista, joihin oikea lukija (minä tai sinä) pyrimme asettumaan tai jonka pyrimme löytämään, kun aloitamme lukemisen. Puhun ehkä itseni nyt vähän pussiin, mutta esittäisin, että tavallaan sisäistekijä tuo itsensä julki tekstissä tyylinä ja erilaisina kielellisinä muotoina, kun taas kertoja suuntaa kertomansa jollekulle ja on ikään kuin sisäistekijän pintataso - tietenkin nuo lomittuvat ja menevät osin päällekkäin, mutta kiinnostavaa on, missä kohtaa nämä eroavat toisistaan. Tyyli ja konventiot ovat siis esimerkkejä diskursseista, joihin kertoja mukautuu alkaessaan kertoa ja joiden vanki tämä osin on. Barthes siirsi tietenkin huomion kirjailijasta kieleen, mutta niillä edellytyksillä jotka meillä lukijoina on, pitäisin terveempänä keskittyä niihin vankeuden muotoihin, joihin kertoja joutuu kielen ja tyylin horisonttien suhteen kuin joihin kirjailija joutuu. Kirjailijan aikeita ja intentioita emme tunne, joten keskittykäämme tekstiin.

Me taas lukijoina yritämme ymmärtää ja käyttää kompetenssiamme saadaksemme mahdollisimman paljon iloa ja nautintoa tekstistä yrittämällä päästä mahdollisimman lähelle kertojaa, ts. tämän yleisöksi. Mitä lähempänä olemme tekstin kertojaa, sitä enemmän ymmärrämme myös itse tekstiä ja sen maailmassa vallitsevia lakeja. Metaforisesti: jos kuulemme vain kertojan äänen, mutta emme näe häntä, emme voi tietää, onko hän papukaija vai elämänkokemuksella varustettu leski. Esteettisestihän tästä voidaan tietenkin kiistellä, emmekö aina näe myös kertojan sellaisena kuin haluamme nähdä ja jonain muuna kuin se on.

Sillä muodoin kuin teksti aktuaalistuu oikean lukijan eteen, voimme ajatella henkilöhahmojen olevan enemmän kertojasta riippuvaisia kuin kertoja meistä tai henkilöhahmoistaan. Jokainen tekstin sana luo tai kalustaa tekstin maailmaa ja siinä mielessä kertojalla on aika paljon oikeuksia: hän voi jättää monia asioita kertomatta, kuvailematta, ja täten lukija joutuu luottamaan enemmän häneen ja hänen kertojantaitoihinsa kuin mitä ehkä olisi syytä. Edelleen tämä tulee hyvin esiin vaikkapa Faulknerin The Sound and the furyssa, jossa moniäänisyys tuo esiin eri puolia samasta tekstimaailmasta. Meidän on kuitenkin syytä ajatella, että nuo henkilöhahmot ovat itsessään vapaita, eläviä olentoja, joiden kaikkiin toimiin meidän ei ole mahdollista tutustua ja joiden ajatuksia emme voi tuntea - sellaisetkin kertojat, jotka kuvailevat henkilöhahmojensa motiiveja ja tajuntoja, perustuvat - näin meidän kai on pääteltävä - kertojan tekemiin oletuksiin hänestä tai sitten kertojalla todella on pääsy näiden ajatuksiin.

Luulen, että tuo mainitsemasi "Itse ajatushan on klishee voivatko henkilohahmot kapinoida kertojaa vastaan) mutta laajentamalla sen saamme - voivatko henkilohahmot kapinoida niita rajoitteita vastaan jotka maarittelevat kertojan toimijuuden (siis aanen)" voisi avautua paremmin myös lukemalla mainitsemani Unamunon romaanin Niebla (/The Mist/Usva). Siinä kyllä henkilöhahmot nousevat kapinaan kertojaansa kohtaan, mutta muistaakseni vaativat tätä myös vaihtamaan käyttämäänsä tyylirekisteriä. Myös siinä on saman niminen kertoja kuin kirjailija, kuten Genet'n kohdalla.

Avenius kirjoitti...

Kiitti, tuo selvitti jo huomattavasti.

Kun Genet oli esimerkkina huomasin etta kertojan ja kirjailijan raja hamartyi ajatuksissani, ja siten myos naiden toimijuus (kumpi nyt kirjoittikaan kumpaa). Teksti ei tietenkaan ole omien lainalaisuuksien sulkema hermeettinen kupla, joten voimme varmaan ajatella moniaanisyytta myos laajemmin kuin narratiivisena tyokaluna.

Tsekkaan usvan kunhan paasen vahan laajempien kirjavalikoimien aarelle.

Pakko tunnustaa, talla hetkella olen lahinna lukenut vanhoja repaleisia Stephen Kingeja. En ole koskaan pitanyt Kingista, mutta olen jostain syysta paatynyt lukemaan kirjoja esim. kuumeessa vuodepotilaana tai pitkilla lennoilla, eli kun aivojen kyky prosessoida informaatiota kay alikierroksilla. Kirjat ovat kaavamaisia ja Kingilla on hyvin yksinkertainen kasitys kauhusta. Hahmot tuppaavat kuulumaan kolmeen luokkaan: hyva mies (sympaattinen ja toimelijas "jokamies" sankari) paha mies (itsekas, katkera ja itserakas konna) ja heikko mies (usein laiska alkoholisti josta muovautuu lopussa joko hyva mies joka uhraa itsensa tai paha mies joka saa ansionsa mukaan).
Mika pahinta King tuntuu olevan pikkusieluinen moralisti joka piehtaroi karkeilla aihepiireilla kuvaillen niita niljaisesti kuin nuhruisin tabloidikirjoittelija. Erityisesti seksi ja masturbaatio ovat likaista puuhaa. Viattomat lapset taas ovat usein puhtauden symboleita ja johtavat hyvat miehet kukistamaan pahan. Kristillinen Jumala toimii pariinkin kertaan Deus Ex Machinana.

Miksi siis lukisinkaan sivua tallaista roskaa vaikka aivot kuinka tahmaisivat. Jaa-a, masokismia tai halua tuntea moraalista ylemmyydentuntoa?

Hanna-Riikka kirjoitti...

Kukkien Madonnaa lukiessani ja Genet-artikkeleja netistä selaillessani törmäsin tähän. Pitää laittaa blogisi syötteisiin, koska se näkyy olevan vielä toiminnassa, vaikka tallella on näin vanhoja tekstejä. Mikä on kai blogimaailmassa paljon. Pitänee myös tsekkailla avainsanojen kautta mistä muusta kiinnostavasta olet kirjoitellut. Inspiroiva näkökulma tässä esseessä!