Iestävä vanha polvi

Maailmankuvaamme ja aatteitamme rajaavat ne horisontaaliset ääriviivat, jotka muodostuvat meidän kasvattaneen sukupolven arvomaailman sekä meidän jälkeemme tulevien, nyt jo iduillaan olevien kulttuuriasenteiden viivoista. Se on muistettava joka kerta, kun lähdemme poliittisesti liikkeelle, muodostamme mielipiteitä. On hyvin luonnollista - joskaan ei läheskään aina totuudellista - että vanhempi, elämänkokemusta enemmän omaava sukupolvi pyrkii iestämään nuorempiaan, vähättelemään nuoren polven ajatustyötä ja muodostumia. Kaikkein selkeimmin tämä toteutetaan perustelemalla, kuinka historia on osoittanut, kuinka olemme tehneet niin ennenkin ja kuinka me olemme omalla työllämme ansainneet nämä totuudet ja juuri ponnistelujemme vuoksi meitä tulee kunnioittaa, meidän kantojamme arvostaa. Järki on toisin sanoen urautunut koko ihmisen elämän mitalla, asettunut ja päättänyt, että näin on hyvä, minun jälkeeni vedenpaisumus.

Viime aikoina puoluepolitiikan saralla on nähty valonpilkahduksia, jotka asettuvat kiinnostavaksi esimerkiksi edellisestä. Oikeastaan nuo valonpilkahdukset on kuultu yksin Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen suusta, ensin eduskunnan energiakeskustelussa runsas viikko sitten keskiviikkona (12.11.2008) ja viimeksi tänään Helsingin Sanomissa (HS 21.11.2008). Edellinen oli tiukka ydinvoiman vastainen puheenvuoro, joka oli kylläkin livetä jo populismin puolelle mutta joka kirvoitti myös Arhinmäen omasta puolueesta närä-ääniä ja oli siten omiaan paljastamaan myös puolueen sisäisen hajanaisuuden. Jälkimmäisessä, Hesarin pienessä haastattelussa Arhinmäki väläytti niitä teemoja, joita esimerkiksi verkkolehti Megafoni on kiehuttanut ääriinsä asti ja joilla vasemmistoa mahdollisesti voisi nostaa nykyisestä suostaan.

Vasemmiston identiteetti on toisin sanoen luotava uudelleen. Kun Arhinmäki - tai kuka tahansa itseään vasemmistolaisena pitävä - mainitsee ilmastonmuutoksen, sen on tarkoitettava muutakin kuin viherpesua. Vasemmiston mahdollisuudet olisivat teoriassa siinä, että se etsiytyisi vakavasti ja oikeasti radikaalisti syvänvihreille suomaastoille - alueelle, josta Vihreiden voi sanoa lähteneen pois, omaksuessaan kapitalismin väistämättömänä voimana. Vasemmiston voima voisi olla siinä, että se pyrkisi omaksumaan oikeasti vihreät arvot - mihin Arhinmäkikin energiapuheenvuorollaan viittasi - ja toisaalta kyseenalaistamaan kapitalistisen ja markkinavetoisen ajattelun kokonaisuudessaan. Monet meistä voivat ehkä olla mielissään useista hyödykkeistä joita talousvetoinen kapitalismi on tarjonnut, mutta yhtä lailla voin sanoa, että puolueelle, joka kieltäytyisi tyystin uusliberalistisesta valehtelusta, olisi tässä maassa tilausta, sillä niin paljon on tässä maassa ihmisiä, joita koko puoluepolitiikan oikeistolaistuminen ja uusliberalisoituminen on kusettanut, tavalla tai toisella ja jotka tietävät itse, millaisia ongelmia nykyinen kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on heille antanut.

Jos vasemmisto oikeasti menisi kansan ja sen nykyisten duunarien - pätkätyöläisten, maahanmuuttajien, prekarisaatioon totuttelevien nuorten - joukkoon ja kuuntelisi heitä, se huomaisi pian, että sen oma horina työn luonteesta, arvosta ja merkityksestä on aikaa sitten vanhentunut. Vasemmiston ikiteema työ on nimittäin asia, jota kuvaamaan ei enää sovi kylläinen paperityöläinen, vaan työtön paperityöläinen tai paremminkin akateeminen, työstä toiseen pikajuokseva sekatyöläinen. Näinä massairtisanomisten aikoina vasemmisto voisi rohkeasti lähteä kyseenalaistamaan vakituisen työn autuaaksitekevyyden ja toisaalta etsimään elämisen muotoja, jotka eivät ole riippuvaisia uusliberalistisesta suuryrityskierrosta.

Vasemmiston jarruna on kuitenkin enemmän tai vähemmän punaniskainen vanhempi lohko. Sama pätee yleisemmin puoluepolitiikkaan. Esimerkiksi kotikaupungissani kunnanhallituksen keski-ikä on reippaasti viidenkymmenen tuolla puolen, ns. suurissa ikäluokissa, jotka kuten tiedettyä, ovat "ahneita" ja petollisia, ainakin mikäli on uskominen Osku Pajamäen populistiseen, joskin tuoreeseen pamflettiin "Ahne sukupolvi" (2006 ) - ja tietämättömiä tämän maailman ongelmista. Tämä osa kansasta, joka on paitsi rakentanut hyvinvointi-Suomen myös tehnyt siitä lapsilleen enemmän tai vähemmän helvettiä muistuttavan tilan, jossa pätkätyöläiset maksavat vanhempiensa eläkkeet vähistä varoistaan ja yrittävät siinä sivussa muodostaa itselleen elämän porvarillisine varmuuksineen. Hyvä on, provosoin - vaikka lainaankin epäsuorasti Pajamäkeä. Joka tapauksessa keskeistä on, että tuo osa kansasta, jota Pajamäkikin kutsuu Suomen todelliseksi EU-eliitiksi, on keskeinen jarru, mitä tulee mihin tahansa yhteiskunnalliseen muutosprosessiin. Se pitää kiinni sekasyönnistään ja etelänmatkoistaan, koska on omasta mielestään ansainnut ne, eikä koe olevansa mitään velkaa jälkipolville.

Ehkä tuo mekanistinen asenne - me olemme koko ikämme hiki hatussa paiskoneet töitä ja pian saamme sekä levätä että rellestää ja olemme ansainneet sen - tekee tuon ikäpolven sokeaksi muille sukupolville, kyvyttömäksi tuntea empatiaa, kyvyttömäksi ymmärtää toisten totuuskäsityksiä, niitä totuuksia jotka pätevät tänä päivänä. Esimerkiksi jo klassiseksi muuttuva 1990-luvun puolenvälin ympäristöradikalismi ei saanut aikanaan, eikä saa vieläkään vanhan polven hyväksyntää - ja samaan aikaan tuo väestönosa teeskentelee nuorten olevan poliittisesti apaattisia. Voisi vastapainoksi kuitenkin kysyä, millaista apatiaa se on, että Suomessa tulee ensi vuoden alussa voimaan laki, joka kieltää kissa- ja koiraturkisten myynnin ja levittämisen, kun samaan aikaan mitään ei tehdä edelleenkään kotimaiselle turkistarhaukselle, jota sentään vastustaa esimerkiksi Metro-lehden gallupinkin mukaan noin 3/4 vastaajista. Kalapuikkoviiksinen kansanedustaja Pohjanmaalta näyttää pitävän huolen siitä, ettei tuota lakia tulla koskaan ylettämään koskemaan kaikkia eläimiä, riippumatta siitä määrittelemmekö ne tuotanto- vai kotieläimiksi - ja niin kauan kuin noita vanhoja jääriä istuu hallituksissa, mitään muutakaan vastaavaa ei tapahdu ja samat vääryydet jatkuvat. Totisesti: minun lapsenlapseni ja hänen sukupolvensa tulee kiroamaan minut ja minun sukupolveni siitä, ettemme tehneet mitään tuolle syöpäläiselle, joka rakensi veteraanien verenjanossa ja ylimielisessä omanarvontunnossaan hyvinvointivaltion nimeltä Suomi - ja sen jälkeen möi sen maailmalle. Kun ja jos minun lapsenlapseni elävät, he tulevat mitä todennäköisimmin näkemään Suomen ja maailmamme verrattain kauheampana paikkana elää kuin mitä se on minulle nyt tai mitä se on suurille ikäluokille ollut viimeiset 30 vuotta.

Sukupolvien välillä ei vallitse solidaarisuutta, siitä tässä on kysymys. Myönnän: solvaan ehkä turhankin rankasti minut kasvattanutta sukupolvea ja olen kuitenkin kiitollinen monista sosiaalihuollollisista asioista, joita elämääni on mahdollistettu juuri heidän toimesta. Antipatiani keskeisin syy on kuitenkin, että tuo sukupolvi edellyttää meidän arvonantoa heitä kohtaan, mutta ei näytä omaavaan hitustakaan kunnioitusta nuoren polven elämänmuotoja kohtaan, ainakaan jos ne vähänkään poikkeavat heidän itsensä tekemistä valinnoista tai akkulturaatioista. He eivät välitä, eikä heitä kiinnosta jo saavutetuista eduista luopuminen - vaikka se olisi yhteisen, ihmiskunnan edun mukaista. Samat kulttuuriarvot on tietenkin omaksunut myös moni heidän jälkeensä tullut. Olen ennenkin sanonut, että Helsingin Sanomien verkkokeskustelupalsta on ihmisvihamielistä seutua, mutta siellä todella avautuu verrattain hyvin sivullisellekin, millaisia tuloksia nuo suurten ikäluokkien jälkeen tulevatkin ovat saaneet aikaan.

Keskeiset saavutetut edut, joiden juuri tuntuu olevan edelleen se Itsenäinen Suomi, nojautuvat pitkälti tietenkin vapauteen harrastaa lailla säädettyjä asioita. Lain ulkopuolella ei tunnu olevan mitään, ei varsinkaan mahdollisuutta, että lain ulkopuoliset periaatteet - kuten tappamattomuus - nousisivat ihmistä eettisenä olentona ohjaaviksi kokonaisuuksiksi. Huomioni kiinnittyi tänä aamuna Helsingin Sanomien verkkouutiseen, jonka mukaan aseiden täyskieltoa vastustavaan verkkoadressiin oli kerätty nimiä jo yli 24 000 (tällä hetkellä luku huitelee valitettavasti jo 26 000:ssa). Varsinaisessa adressissa todetaan mm. seuraavaa: "Jokaisella terveellä Suomen kansalaisella tulee olla oikeus perustellusta syystä harrastaa ammuntaa". Tämä jo saavutetun edun, elinkeinon muuttumisen harrastukseksi ja ampumaurheiluksi, lailla takaaminen (tai sen säilyttäminen laillisena) osoittaa oikeastaan sen epävarmuuden, jolla aseenomistaja yrittää väistää kysymyksen aseen perimmäisistä funktioista. Entäpä jos ajattelemme asian näin: olemme saavuttaneet sen teknologis-agraaris-taloudellisen edun, jossa tappaminen ei ole millään muotoa tarpeellista - miksi siis tapamme? Aseharrastajien hokema "aseet eivät tapa, vaan ihmiset" on tietenkin pääpiirteiltään hyväksyttävä, mutta se ei poista ampuma-aseen eksistenssin syytä: tappamista. Aseita ei ole valmistettu pilkanampumiseen, vaan surmaamiseen - toisin kuin esimerkiksi keittiöveitsi, jonka keskeinen tarkoite olemassaololleen on olla väline vihannesten pilkkomisen. Viis siitä, mitä tarkoitusta varten ampuma-ase on valmistettu ja muotoiltu tänään; se ei pääse eroon juuristaan. Mutta kyseessä on metsästäjien ja muuten vain ammuskelevien harrastus! On kokolailla surullista, että emme yleisemminkään tahdo asettaa muiden etuja omien etujemme edelle. Ostamme maitoa kaupasta, maksoi mitä maksoi, koska pidämme sen mausta ja pidämme sitä suhteellisen terveenä ja hyvänlaatuisena juomana. Syömme kermajäätelöä, koska niinikään pidämme sen mausta ja sallimme itsellemme silloin tällöin herkuttelua. Jos sen sijaan ajattelisimme sitä kokonaisuutta, sitä eläimiä iestävää teollisuutta, joka mahdollistaa jäätelön jäätelöbaariin ja maidon lasiimme ja asetumme hetkiseksi eläimen asemaan, en usko että yksikään meistä haluaisi olla sekuntiakaan samassa osassa. Sama pätee oikeastaan aseisiin. Olemme eläneet vuosisatoja eläimiä surmaten, koska se on ollut eloonjäämisemme kannalta tärkeää. Teollistumisen myötä tuo välttämättömyys on korvautunut harrastuksella, jota perustellaan luonnossa liikkumisella, ekologisuudella tehotuotantoon nähden ja (jopa) tervehenkisyydellä - suhteessa kiljunjuomisen ja rettelöimiseen. Kuitenkin jos asetumme tässäkin tapauksessa eläimen asemaan ja pyrimme samalla näkemään oman mahtimme ja oman merkityksemme osana ekosysteemiä, huomaamme, ettei meillä ole minkäänlaista käytännön tarvetta surmata eläimiä kuten ei ihmisiäkään ja voimme hyvin pyrkiä edistämään kaiken elävän suojelemista, onhan meillä moraalinen valinnanmahdollisuus elämän vaalimisen ja elämän tuhoamisen välillä. Huomaamme näin ollen harrastuksemme nojaavan omankin luontomme vastaisiin taipumuksiin, emmekä voi siten pitää sitä hyväksyttävänä ja siksi meidän tulisi luopua siitä. Johdonmukaisuus tulisikin olla eräs keskeisimmistä tekijöistä tiellä kohti eettisempää ihmistä. Sellaisena ei voi pitää moniakaan vanhemman polven itsestäänselvyyksistä.

Myös metsästys pyritään monissa puheenvuoroissa oikeuttamaan sen historiallisuudella, samoin sotiminen, maanpuolustus, sekasyönti ja moni muu asia. Näitä käsityksiä ylläpitävät ennen muuta vanha polvi ja tätä hännystelevät väliinputoajat. Käsitys historiallisuudesta kuitenkin sulkee useita erilaisia kehittymis- ja versoamismahdollisuuksia ja ennen kaikkea sokaisee sen itseltään, so. että asiat ja tavat aktuaalistuvat tietyissä historiallisissa tilanteissa, joissa toiset ovat välttämättömiä ja toiset eivät. Kuten sanottu, nykyisin elämme aikaa, jossa monia mainituista harjoitteista ei voi oikeuttaa kuin älyllisesti epärehellisinä. Niitä ei tarvita.

Niin paljon kuin olen asiaa ajatellutkin, minun yhä vaikeampi ymmärtää, miksi metsästäjät, ampuma-aseharrastajat ja reserviläiset niin kiukkuisesti pitävät kiinni aseistaan ja eduistaan tai miksi yleisemmin vanha polvi pitää niin itsepintaisesti kiinni eduistaan. Voi olla, että nuori polvi näkee horisonttinsa vielä toistaiseksi paljon laajempana ja pyrkii sen tähden liikkumaan rajoja kohti, etsimään, siinä missä vanha polvi pyrkii supistumaan, pitämään pintansa, koska luottaa jo siihen, ettei "vanha koira opi uusia temppuja". Jos jotain, tarvitsisimme vilpitöntä toivoa "realismin" sijaan - realismin tarkoittaessa paikalleenjämähtämistä ja totutuissa, historistisissa aatemalleissa pysymistä - ja solidaarisuutta sukupolvien välille. Esko Seppänen esimerkiksi mainitsi Suomen Kuvalehdessä (21.11.2008), että on itse näyttämässä esimerkkiä siirtyessään etäämmäs johtotehtävistä (ja joka muuten uskoo Arhinmäen vievän Vasemmistoliittoa kohti parempaa). Olisi jo korkea aika antaa tilaa nuorille, sillä niin kliseistä kuin onkin, nuoret perivät tämänkin maan.

Itsepintainen omissa ajatuskäytännöissä makaaminen vie seuraavaa sukupolvea - meitä - kovaa vauhtia yhä syvempään paitsi aatteelliseen myös käytännön elämän ahdinkoon. Yhteiskunnan jatkuva porvarisoituminen tulee vielä olemaan nykyistäkin puistattavampaa ja juuri tämän takia olisi toivottavaa, että panisimme - toistaiseksi: niin kauan kuin näkyvissä ei ole puoluejärjestelmän kaatamista - toivomme sille suunnalle, jossa aitoa toivoa ehkä sittenkin on. Vielä se ei näy, mutta toivottavasti pian.