Jokunen päivä sitten Timo J. Tuikka Jyväskylän yliopistosta kirjoitti Helsingin sanomissa (HS 25.2.2008) nuorten tavasta tehdä politiikkaa, joka näyttäisi radikaalisti eroavan tavanomaisesta puoluepolitiikasta. Mediakonsensus on jo pitkään toistellut, kuinka nuoriso ei ole lainkaan kiinnostunut politiikasta; vähemmälle tarkentamiselle on vain jäänyt, että politiikan käsite kattaa mediadiskurssissa ainoastaan parlamentismin ja puoluepoliittisen liikehdinnän. Tottahan toki tarkkaavaisempi silmäily moderniin elämään saa näkökenttäänsä paljon muitakin politiikan muotoja, aina ostoskäyttäytymisestä ja ansiotyöstä metsänhoitoon ja harrastuksiin; pinnallisin, kovaäänisin ja siten spektaakkelinomaisin politiikan muotomääritelmä on kuitenkin ensin mainitsemani. Kolumnissaan Tuikka tuo esiin ehkä aavistuksen ympäripyöreästi, mutta varsin kiinnostavasti, kuinka nuorempi polvi internetin, elämäntyylien ja kulutuskäyttäytymisen kautta kontrolloi omaa politiikkaansa, osallistumistaan yhteisölliseen toimintaan. Huomio on tärkeä, ja toivon sen saavan enemmänkin jalansijaa tulevissa mediakeskusteluissa. Vanhat mallit eivät enää päde, ja kun nuori polvi osoittaa kiinnostustaan toisaalle, se ei välttämättä tarkoita, että he eivät olisi kiinnostuneita: ainoastaan vanhat määritelmät kaipaavat tuulettamista: näin on laita niin työn, ajattelun kuin politiikankin (keskenään limittyvillä) kentillä.
Olen toistuvasti lähestynyt kirjoituksissani niitä mahdollisuuksia, joita esimerkiksi pienlehdillä tai verkkoyhteisöillä on kunkin henkilökohtaisen elämänpolitiikan toteuttamisessa. Maffesolilainen uusheimolaisuus, joka lienee jo eilisen katkua, antiikin toripolitiikka tai anarkistinen vapaa yhteenliittyminen toteutuvat ennennäkemättömällä tavalla niillä vyöhykkeillä, joilla itseilmaisusta tai todellisuudesta kiinnostuneet asettuvat yhteisiin konstellaatioihin. Yhteenasettumisessa on varmasti kehittämisen varaa: hahmot eivät tunne toisiaan, he voivat olla samalla tavalla orientoituneita jolloin uutta ajattelua ei välttämättä synny vaan vanhat rakenteelliset ajatuskeskittymät muhivat ja asettuvat aloilleen, keskustelu jää pinnalliseksi kun mediakonsensus vuotaa nettifoorumeille, kenenkään ei tarvitse ottaa pysyvää vastuuta (anonymiteettinsä vuoksi) sanomisistaan, keskustelulle avoimissa tuvissa ja kahvihuoneissa ei löydy aloitekykyä - kuten sanottu, parannettavaa löytyy.
Yhtä kaikki verkkokeskusteluissa nekin, jotka yleensä pysyvät vaiti ja myöntyvät hiljaisina, alkavat omata mielipiteitä ja ilmaista niitä. Ja huolimatta keskustelun virtuaalisesta luonteesta, keskusteluun osallistujat näyttävät tunteensa ja olemuksensa kenties paljaammin muille keskustelijoille kuin ahtaassa luokkahuoneessa tai tunkkaisessa luentosalissa. Ero on, että useimmat keskustelijat ottavat osaa keskusteluun, tai ovat keskustelusta syntyvistä äänistä kuuleman päässä, omasta tahdostaan asioidessaan satunnaisella verkkopalstalla. Ajatellaanpa sen sijaan vaikkapa työn tarjoamia konferensseja tai yliopiston järjestämiä luentotilaisuuksia: niissä monia osanottajia voi ajaa eteenpäin jotkin aivan muut tekijät kuin halukkuus joutua osaksi keskustelua. Sanalla sanoen: verkkokeskittymissä ei ole kysymys pakosta samalla tavalla kuin perinteisemmässä kanssakäymisessä voi olla.
Esiin on nostettavissa vielä yksi erinomaisen tärkeä ja hyvä puoli verkkokäyttäytymisessä: tiedon vapaa saanti on monille pikemminkin uhka kuin mahdollisuus ylikuormittavan luonteensa takia, mutta varmasti vapaa “verkkokansalainen” törmää web-sivuilla ajatuksiin ja luonnoksiin, joita ei olisi voinut kuvitellakaan olevan edes olemassa. Sehän juontuu selvästi normaalista käyttäytymisestämme: hakeudumme sellaiseen seuraan, jossa emme tunne itseämme uhatuiksi ja näin ollen mittavat määrät meitä kuluttavaa ja puhdistavaa elämänainesta jää meiltä kokematta. Tässäkin meitä ohjaavat pitkälti tiedostamattomat skeemat.
Tästä huolimatta näen verkkopiirien olevan myös eräänlainen suoja medialta, lintukoto johon kätketään oikea ajattelu, jottei mediakonsensus turmelisi, tasapäistäisi ja tekisi sitä tyhjäksi tekemällä siitä liian ilmeistä. Mediadiskurssissa on nimittäin kyse paitsi tärkeän ja kokemuksellisesti arvokkaan tiedon piiloonjäämisestä myös alitajuisesta vuodosta: toimittajat ja mediaväki eivät voi kontrolloida kaikkea, mistä kirjoittavat, koska joutuvat työnsä puolesta paitsi rajaamaan ja sommittelemaan, myös käyttämään uutismateriaaliaan (kuva, ääni, sanat, leikkaukset) yliolkaisesti. He eivät voi sille mitään; aika, talous ja nälkäinen lukijakunta vaativat, että uutismyllyn on tuotettava alituiseen uusia, entistä ajankohtaisempia uutisia. Samalla ei oikein tiedetä, pitäisikö esittää asiaa, viihdettä vai asiaviihdettä. Kuitenkin kaikki, mikä on asiaa, asiallista, voidaan ja todennäköisesti tullaankin esittämään asiaviihteenä. Mediumina televisio on edelleen niin voimakas vaikuttaja, että sen edeltäjät joutuvat nyt imitoimaan sille tyypillisiä tekniikoita ja sama, mutta teknisesti häikäisevämpi mentaliteetti on jo pesinyt verkkoonkin, “tulevaisuuden televisioon”. Onneksi kerrankin kehityksen käytäntö on jäänyt kehityksessä jälkeen, kun käyttäjät, vapaat verkkokansalaiset ovat oivaltamassa sen mahdollisuudet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti