Nuori polvi ja suuri ikäluokka

Edellisen kirjoituksen vahvana taustatendenssinä oli usko nuoren polven potentiaaliin. Samana iltana (27.2.2008) TV1:n uutiset nosti paremman puutteessa esiin tuoreen Suuret ikäluokat luokkakuvassa -teoksen (2008) julkaisun. Uutinen korosti paitsi isiemme ja äitiemme työpanosta hyvinvointi-Suomen rakentamisessa myös jälleen kerran sitä, kuinka passiivisia “nykynuoremme” ovat. Toinen kirjan toimittajista, Ulpu Iivari provosoi tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 28.2.2008) puolestaan seuraavasti:

"Sukupolvemme aloitti ansiotyön keskimäärin 17-vuotiaina. Eläköidymme vanhempina kuin edellinen sukupolvi, ja jätämme seuraaville sukupolville Suomen historian suurimman aineellisen perinnön. Jokainen ikäluokastamme on paiskinut
pätkätöitä."
Iivari ihmettelee miksei uusista sukupolvista ole tullut reippaampia. Lopettakoot marinansa ja muuttakoot yhteiskunnan. "Ehkä me ollaan paapottu niitä liikaa."

Iivari saattaa olla oikeassa, mutta ei näytä rohkenevan tunnustaa hänen ikäluokkaansa kuuluvaa nykyistä avuttomuutta. Epäilemättä suuri ikäluokka on raivannut korpeen meille paremmat oltavat, ja kiitämme heitä siitä, mutta on täysin hyödytöntä pitää meitä vellihousuina vain koska meidän ei ole tarvinnut tehdä kaikkea sitä työtä uudelleen. Suoraan sanoen katson, että olisimme seinähulluja, jos tekisimme asiat täsmälleen samoin kuin edellinen sukupolvi teki. Suuri ikäluokka kiintyy niihin arvoihin, jotka se on aikanaan todennut käyttökelpoisiksi. Tämä on täysin luonnollinen yhteisön tapa kategorisoida todellisuutta. Mutta se mikä näyttää ”paapomisen” tulokselta on tosiasiassa myös yritystä tulla toimeen siinä uudessa työn, vapaa-ajan, ajattelun, politiikan ja elämäntyylien todellisuudessa, jota suuri ikäluokka ei edes tunne. Voi olla, ettei nykynuori osaa tehdä kalakukkoa, kuten Irma Jäppinen Kouvolan Sanomissa mainitsee (KS 28.22008), mutta se ei tee hänestä välttämättä erityisen paljon huonompaa: perusteluna voi olla, ettei hänen tee mieli valmistaa kalakukkoa, koska ei halua vaikkapa syödä teollisesti tuotettua ja pyydettyä kalaa, koska katsoo elävänsä todellisuudessa, jossa hänen on vara valita, vara minimoida eläviin olentoihin kohdistuva kärsimys ja tappaminen. Harva nuori kuitenkin ajattelee näin, mutta se ei poista yksilön valinnan mahdollisuutta tässä suhteessa. Suuri ikäluokka ei välttämättä täysin edes sisäistä, kuinka paljon mahdollisuuksia itsetoteutukselle ja eri elämäntyyleille heitä seuraavalla sukupolvella on. Saattaa kuitenkin olla, että Iivarin hehkuttamat materiaaliset edellytykset voivat tietyssä pisteessä kääntyä henkisen kehityksen kynnyskysymykseksi, suoranaiseksi esteeksi luovalle yhteiskunnalliselle ja elämänpoliittiselle toiminnalle, ja ovat todennäköisesti jo kääntyneetkin. Näin ollen olisi kuitenkin mielestäni kohtuullisempaa suurten ikäluokkien osalta ottaa hattu päästä ja kääntää Henri Laborit’n tapaan usko nuoriin, jotka vievät yhteisöämme eteenpäin, uusien todellisuuksien äärelle. Nykyisen elämän kritiikille ei ole perusteita, jos se imperialistisesti perustetaan omalle paremmuudelle.

Kuitenkin, vaikka pyrin edellisessä kirjoituksessa valamaan uskoa omaan ikäpolveeni, joudun välillä itsekin kohtaamaan väistämättömät realiteetit: suuri osa ikäisistäni viettää aikaansa edelleen sellaisten asioiden äärellä, jotka kokivat erityisen mielekkäiksi joskus 14-vuotiaina. Ja vaikka kuinka pyrin venyttämään ymmärrystäni, kuinka kyse on heille mielekkäästä todellisuuden muodosta, en vain kerta kaikkiaan pysty näkemään mieltä ja johtavaa juonnetta, miksi kukaan esimerkiksi tuhoaa aivokennostoaan loputtomalla alkoholinkäytöllä tai matkustaa vaikkapa Unkariin Formula 1 -kisoihin katsomaan ohi suhahtelevia koneita keskelle melu- ja väkihelvettiä. Enkä tiedä, missä kohtaa on lakattava ymmärtämästä: siinäkö, kun huomaamme yksittäisen ihmisen tai tietyn yhteisön käyttäytymisen johtavan joko itsen, toisen ihmisen, ihmisryhmän, eläinten tai luonnon väärinkäyttöön vai jo paljon aiemmin, kohdassa jossa toiminnan epäsuotuisa päätös on nähtävissä jo kaukaa? Missä kohtaa on halattava, missä kohtaa sanottava näkemiin?