Sianliha, moraali ja eläinten tietoisuus

Viime vuosikymmeniä on suomalaistakin moraalikeskustelua leimannut kasvava tietoisuus luonnosta. Päällimmäiseksi tunteeksi monien kirjoituksissa ja puheissa on noussut pelko koskien niin ilmastonmuutosta kuin niitä resursseja, joita meillä on vielä käytettävänämme. Näistä jälkimmäistä on arvatenkin korostanut huoli siitä, kuinka kauan voimme hyödyntää luontoa ja maapallon varoja ilman että joudumme luopumaan nykyisestä elintasostamme. Siten myös koko huoli ilmastonmuutoksesta näyttää piirtyvän saman kysymyksen ympärille: emme ole niinkään huolissamme siitä, “tuhoutuuko” maapallo (vedenpaisumukset ja muut luonnonkatastrofit), vaan, millaiset toimintavalmiudet annammekaan jälkipolvillemme (saavatko he nauttia meidän itsestäänselvyyksistämme, kuten taloudellis-teknologisesta hyvinvoinnista ja modernin ihmisen viihdeturbulenssista). Toki esillä on myös (tiedostamaton) huoli luonnon kuolemisesta ja metsien vähenemisestä sekä (etenkin suomalaiselle) vuodenaikojen määrän vähenemisestä - sekä niiden vaikutuksesta ihmisen onnellisuuteen.

Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä etäämmäs ja olemattomiin näyttävät häviävän kaikki järkiperäiset argumentit, miksi kenenkään pitäisi luopua mistään: yritys perustella kerskakuluttajalle, miksi joissakin asioissa pitäisi säästää, miksi pitäisi havaita oma rajallisuutensa, miksi pienimuotoisuus on itsenäisen, vapaan olemisen ja toisaalta yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta suoranainen hyve, latistuu ensimetreillä pula-aikaiseksi uutuudenkauhuisuudeksi. Kun ihminen on tottunut tarpeeksi kauan mittaamaan itseään ja kaikkea ympäröivää taloudellisuuden ja välittömän hyödyn mittapuin, ei tuohon diskurssiin kerta kaikkiaan tunnu sisältyvän rajoituksia.

Tästä johtuen ihmisen kyky ymmärtää elämää sinänsä jonkinlaisena arvona, näyttää yhä useammin jäävän puolitiehen. Suomalainen yhteiskuntarakenne on kokenut viimeisen sadan vuoden aikana niin suuren murroksen, että esimerkiksi eläinten oikeuksista puhuminen voi vielä monen ikäisenikin korvaan kuulostaa enemmän tai vähemmän naurettavalta: aikaa siitä, kun luomuliha oli vielä luomulihaa on kulunut niin vähän, että jos edelliselle sukupolvelle liha perunoiden kanssa oli suorastaan itsestäänselvyys (joskin siinä oli juhlan makua), sukupolveni lihasta kieltäytyjiä saatetaan tänäkin päivänä katsoa pirtinpöydissä karsaasti. Luulisin myös, että liha ei ole enää niin arvokasta ruokaa kuin aiemmin - ainakaan suomalainen ei ole siitä valmis maksamaan, eikä toisaalta kuin riistaruoka ole säilyttänyt suomalaisten ruokapöydissä astetta arvokkaamman tunnun. Sika-nautajauheliha ja broilerisuikaleet ovat sitä vastoin monelle täysin arkipäiväistä ruokaa.

Näiden kahden sukupolven kesken ei kuitenkaan voida puhua varsinaisesta puhua samasta lihasta: aiemmin lihan arvoa määritti pitkälti sen prosessuaalisuus (itse metsästetty, teurastettu, valmistettu), kun tänä päivänä monille arvokkaampaa näyttää olevan sen kotimaisuus ja toisaalta halpa hinta. Kun viime syyspuolella osa suomalaisista oli takuulla harmissaan 141-tukien leikkauksista ja EU:n harjoittamasta maataloustyranniasta, en itse voinut sanoa kuin olevani asiasta aavistuksen iloinen. Jos suomalainen sian- ja kanan ja “lihakarjan” tehotuotanto menevät nurin, ei se minua suoranaisesti sureta: esimerkiksi sianlihan tehotuottamisessa haaskautuu niin valtavat määrät luonnonvaroja, että onpa tuota resurssientuhlausta jopa verrattu yksityisautoiluun (joka itse asiassa saattaa kuluttaa luonnonvaroja vähemmän kuin lihansyönti). Voidaan tietenkin kysyä, onko ilmastonmuutoksen kannalta hyödyllisempää kuin kasvattaa viisi vuotta sikaa teuraskuntoon, pitää sitä noin 100 päivää tehotuotannossa, jolloin yksittäinen porsas lihoo suunnilleen jopa 80-90 kiloa: “huippusika“ kuulemma lihoo yli kilon päivässä. Eläimen kannalta tällainen nopea lihominen tuskin sitä kuitenkaan on. Paitsi henkisesti myös fyysisesti eläin kärsii nopeaan tuottavuuteen tähtäävässä jalostuksessa, puhuttiin eläimille tyypillisistä virikkeistä tai ei. Mikäli olisimme todella huolissamme ilmastonmuutoksesta, on mielestäni selvää, että lihantuotannon vähentämiseksi tulisi tehdä jotain. Mieluummin vetoamme kuitenkin intressiristiriitoihin ja hyvinvointiimme kuin alamme rajoittaa yhtä alkutuotannon sektoria ja omaa elintasoamme. Nämä eivät kuitenkaan ole erityisen kestäviä argumentteja, jos vähänkään tarkastelemme lähemmin tehotuotannon ja eläimen todellisuutta - tai ilmastonmuutoksen koulimaa tulevaisuutta.

Tottahan toki tämä on kärjistys; jos tehotuotanto Suomessa loppuisi, rahdattaisiin lihaa ulkomailta varmaankin entiseen tahtiin, kasvoihan vuotuinen lihamäärä Suomessa viimekin vuonna noin 4 % edellisestä (ja jatkaa, valitettavasti kasvuaan tänäkin vuonna). Kuitenkin, tänä päivänä erityisesti kasvissyöjien puolustusargumenttina taitaa olla jo itsestäänselvyys, kuinka yhtä lihakiloa kohti tuotetaan 10 kiloa kasvisruokaa, ja siitä voi kukin laskea, rouhitaanko luonnonvaroja lusikalla vai kapustalla ja minkä kokoinen on kunkin ekologinen jalanjälki. Itse katson sen olevan suhteellisen pätevä argumentti: voisimme oikeasti vaikuttaa ilmastonmuutokseen, jos oikeasti meillä olisi halua luopua tietyistä kulinaristisista tottumuksista. Väitän, että ennen kaikkea tänä päivänä lihan syönti on etupäässä tottumuskysymys ja toisaalta tätä tottumusta ylläpitävät tahollaan ne talouden osapuolet, joita tehotuotanto oikeasti hyödyttää (esim. Valio, Atria jne.). Torstaina 14.2.2008 televisiosta tullut vastadokumentti Silminnäkijä: lihansyöjän vatsanpurut esimerkiksi kaikesta asiallisuudestaan huolimatta osoitti, kuinka traagista tehotuotanto on myös tilallisen puolesta: kaikki pyörii talouden ympärillä, ja vaikka kuinka maatalouseläimistä pitäisi, ne on saatava tuottamaan, jotta liha- ja maitokarjanhoidosta saisi elantonsa.

En aio tällä kertaa kuitenkaan puuttua enempää kasvissyönnin eettisyyteen (suhteessa nykyisiin, yleisiin ruokatottumuksiimme) sen enempää, vaan eläimiin sinänsä. Kuten edellä totesin, on eilispäivän sukupolvelle käytännössä mahdotonta yrittää selvittää kantojaan, miksi eläimillä olisi jokin moraalinen arvo. Kieltämättä tilanne näyttäytyy mahdollisesti surkuhupaisana: paljasjalkainen kaupunkilainen selittämässä maatilan isännälle, miten eläimiä tulee kohdella. Päällisin puolin moni kiinnostuu varmaankin siitä, kummalla on terveempi suhde eläimiin, luonnosta vieraantuneella kaupunkilaisella vai eläimiä ikänsä kasvattaneella maajussilla. Lihansyöjän vatsanpuruissakin eräs sianlihantuottaja esitti, kuinka lihatalouden todellisuudesta vieraantuneita sekä Oikeutta eläimille -järjestö että nykykuluttaja on. Hän on varmasti osin oikeassa, mutta mitä hän ei huomioi on, kuinka samastunut hän itse on tuottavuuden ideaaliin oman työnsä johtomotiivina. Nykykuluttaja varmasti nauttisi mielellään sianlihasta vastedeskin ja halvalla hinnalla, mutta eläinten oikeuksien ajaja ei välttämättä sitä tee, koska näkee koko tehotuotannon mielettömänä totalitarismin muotona, johon nykyisissä elinolosuhteissa ei kerta kaikkiaan ole mitään oikeutusta. Jo sen, että on luotettavasti todistettu kasvissyönnin olevan terveellisempää, pitäisi sinänsä olla riittävä peruste lopettaa hyödytön toisen elävän olennon valjastaminen tuottamaan ihmiselle hyödykkeitä, jota hän ei oikeasti tarvitse - ja etenkin kun ihmisellä on, kiitos teknologian ja globaalin talouden, siihen aiempaa paremmat edellytykset. Tämän varjopuolena tehotuotanto tänä päivänä on kuitenkin yksi juurikin äärimmäisimpiä esimerkkejä, millaisia käsittämättömiä muotoja teknologian ja globaalin talouden ylivalta saa aikaan (johon on tietenkin sotkettu olematon moraalinen oikeutus ihmisistä muita luonnonolioita korkeampina olentoina - näennäinen järjellisyys voidaan toki liittää moraalin perustaksi, mutta edellisenkin oikeutus kaatuu, jos ajattelemme järjellisyyteen liittyvän kyvyn ymmärtää elämää, ja toista tietoista olentoa joka kantaa elämää).

Kaupunkilaisen ja maatilallisen arvoristiriita voi kuitenkin osin hangata ymmärrystä siitä, että kyseessä on sukupolvien välissä tapahtunut muutos. Totta on, että kaupunkiin muuttaessa ihmiselle muotoutui varsin toisenlainen suhde eläimeen (kotieläimet vs. tuotantoeläimet, lemmikit vs. hyötyeläimet), mutta tämä kaupungin rajojen suoma etäisyys mahdollisti myös sen, että ihminen saattoi mahdollisesti nähdä eläimen muunakin kuin pelkkänä hyötyeläimenä, elintarvikkeita tuottavana, tietoisuutta vailla olevana koneena ja pulleaksi kasvavana lihana. Ehkä vasta kaupungissa ihminen palautti eläimen itsenäiseksi olennoksi ja löysi luonnonvaroista nyansseja: luonto ei ollutkaan karkeasti ottaen pelkkä elintarvikkeiden ja fyysisen mielihyvän “automaatti”, vaan myös esteettinen ja sitä kautta eettinen ymmärryksen perusta, olkoonkin että modernin elämän varjopuolet kuten massaturismi elämyskeskuksineen ja tunturisafareineen sekä etäisyyden edesauttama helppous riistää luontoa pääsivät valloilleen. Sanalla sanoen ja hiukan kärjistäen hopparin ja maajussin käsitykset lihan luonteesta eivät ole yhteismitallisia, koska siinä missä suomalainen yhteiskuntarakenne myös lihan tuottamisen tapa on muuttunut: on syntynyt elintarviketeollisuus ja väljemmästä, omalle väelle kohdennetusta tuottamisesta on siirrytty kohti talouden ylivallan itsestäänselvyytenä ottavaa ylituotantoa. Kaiken lisäksi tämän vieläpä näkee automarkettien lihatiskien ylitarjontana.

Kun siis ohitetaan maatilan tuotanto- tai hyötyeläinten automaatiotaso, alamme lähestyä käsitystä eläimen tietoisuudesta. Tämän ensimmäisen asteen lajisorron ohittaminen (eläimen näkeminen pelkkänä lihana tai tuotantovälineenä) on sen edellytys. Seuraava este on ihmisen pitkä historia tuntea itsensä moraalisesti generoituneemmaksi kuin muu luomakunta - tällä on toki omat juurensa renessanssin-aikaisen hierarkkisessa maailmanjärjestyksessä ja edelleen kristinuskon varhaismuodoissa - nämä vain länsimaisessa perspektiivissä. Myöhempinä aikoina ihmisen rationaalisuuden on katsottu olevan itsestään selvä todiste ihmisen luontaisesta ylemmyydestä muuhun luontoon nähden. Kokemuksen käsite ja sen arvokkuus sinänsä eivät nousseet eurooppalaiseen keskusteluun ennen elämänfilosofiaa (Nietzsche) ja edelleen Heideggeriä (puhumattakaan 1900-luvun alun keskieurooppalaisesta luontoa romantisoivasta ilmapiiristä ja sen eriytymiä “kansalliseksi luonnoksi“). Vasta nyt, pitkälti kritisoidun, postmodernin ilmapiirin myötä olemme alkaneet likentyä kokemuksen sisäistämiseen kuuluvaa väljyyttä. Kun aatteelliset totuudet ovat menettäneet universaalisuutensa ja tulleet ainoastaan konteksteissaan muita mahdollisia totuuksia “paremmiksi”, on myös moraalinen ymmärrys laajentunut. Rajamme ovat liikkuvia ja siksi myöskään sillä oletuksella, että olisimme automaattisesti muita elämänmuotoja parempia, ei ole kovinkaan kestävää pohjaa. Kuten Tere Vadén polemisoi, mahtuvatko poromies ja metsänhoitaja samalle nuotiolle, jaettavan tasavertaisen kielipelin piiriin vai onko väistämätöntä, että ensimmäinen päätyy toisen nöyryyttämäksi tai päinvastoin?

Peter Singerille, ekofilosofian klassikolle, olennon intressit perustavat olennon tietoisuuden ja tietoisuus puolestaan edustaa hänelle moraalisen arvon oikeudellisuutta. Tietoisuus on todellisuuden jonakin kokemista, siis jo periaatteessa hyvin väljää ymmärrystä omasta eksistenssistä: olen, koen, olen olemassa - millaisena olemassaolo minulle näyttäytyy, mikä tuntuu hyvältä, mikä aiheuttaa kipua. Intressillä Singer tarkoittaa puolestaan yksilön hyvinvointiin liittyviä tarpeita, olivatpa ne sitten ehdottoman primaarisia (ravinto, uni) tai kulttuurisia (väljässä merkityksessä: kaikkea “itsetoteutuksesta” yhteisön hyvänä pitämiin, mutta keinotekoisiin tarpeisiin). Keskinäisessä vertailussa lapsi, dementoitunut vanhus tai eläin ovat kaikki täsmälleen samalla viivalla. Monet muut eläinten tietoisuutta pohtineet ovat päättyneet samantyyppisiin ajatuskehitelmiin. Tietoisuus on kokemuksellisuutta, tila jossa oleminen tuntuu joltakin. Missä mielessä eläimet ovat näin ollen rajattavissa tietoisuuden ulkopuolelle?

Sianlihantuottaja Lihansyöjän vatsanpuruissa puhuu kuitenkin totta. Maatilallisen ja Oikeutta eläimille -aktiivin arvomaailmat ovat peruuttamattomasti erilaisia. Ymmärrän hänen huolensa omasta hyvinvoinnista ja sikatilan hoitamiseen liittyvän arjen ylläpitämisestä, mutta en voi olla kuin ihmeissäni, miten hän päätyy kaikista peruspremisseistäänkin takaisin talouteen, siihen kuinka eläinten hyvinvointi on väistämättä sidoksissa farmarin leipään. “Jos jalostamot maksaisivat enemmän lihasta, me kasvattaisimme porsaat vaikka kylpylässä”, sanoo hän (mukaillen). Hänelle on niin ollen täysi itsestäänselvyys, että porsasfarmin olemassaolo ja tehotuotanto ovat suomalaiseen yhteiskuntaan välttämättä kuuluva ja yhteishyvää kannatteleva tukipilari (valitettavasti käytännön valossa niin taitaa ollakin - silti se ei tarkoita, että niin tarvitsisi olla jatkossakin). Ja kuten Singer taisi todeta, eivät eläinten oikeuksien puolustajat ole niin eläimiä rakastavia kuin voisi luulla, he eivät kaitse kymmeniä kotieläimiä ja lemmikkejä, vaan haluavat ainoastaan, että heidän toimintansa olisi moraalisesti aiempaa kestävämmällä pohjalla. Tuohon näkemykseen ei sisälly toisen olennon hyväksikäyttäminen minkään inhimillisen eduksi - päinvastoin kaikkia olentoja on pyrittävä olemaan riistämättä, alistamatta ja tappamatta, aivan kuten emme teloita vaikeasti vammaisia tai laita synnyttäneitä naisia päästään kiinni ahtaaseen koppiin imettämään satunnaisia vauvoja tai toisia eläviä olentoja. Niin ollen eläinten oikeuksien puolustaminen on pohjimmiltaan moraalin ulottamista muiden elävien olentojen piiriin ja pyrkimystä saattaa yksilön etiikka vakaammalle pohjalle.