Ignacio Ramonetin La Tyrannie de la communication (1999, suom. nimellä Median tyrannia, 2001) on erinomaista luettavaa iltauutisten sijaan - ja toivottavasti erityisen tärkeä kirjanen journalistiikan opintoja suorittaville tai niitä harkitseville. Ramonet kuvaa teoksessaan etupäässä uutisten muuttunutta luonnetta, millaiseksi media ja toimittajan työ on meidän aikanamme muuttunut. Median tyrannia on julkaistu alunperin 1999, ja tuolloin hän pitää erityisenä käännekohtana prinsessa Dianan kuolemaa, jolloin koko (länsimainen) maailma äityi suremaan ihmistä tuntematta tätä erityisen hyvin, millainen ihminen tai poliitikko Diana oli. Jopa verrattuna John F. Kennedyn salamurhaan tai paavi Johannes Paavali II:sta kohdannut murhayritys hävisivät palstatilassa Dianan kuolemalle. Vuoden 1999 jälkeen länsimainen mediatodellisuus on kuitenkin muuttunut hurjasti, ja siksi olisikin kiinnostava saada käsiinsä tuoreempia Ramonet’n kirjoituksia. Osviittaa voi kyllä hakea Suomen Le Monde Diplomatiquesta, josta löytyy jokunen tuoreempi Ramonet -käännös.
Vaikka Ramonet’n media-analyysi ei sinänsä tunnu tarjoavan juurikaan uutta Jean Baudrillardin ja Pierre Bourdieun mediaa koskeviin lausuntoihin, pari selventävää huomiota Ramonet tekee. Ensinnäkin länsimainen demokratia ei ole suoranaisesti poistanut totalitaaristen maiden harjoittamaa sensuuria, vaan korvannut sen omallaan. Sen sijaan, että uutisiin sisältyvää informaatiota pantattaisiin, meillä lännessä sitä annetaan yllin kyllin, niin paljon, että sekä katsoja että uutisen välittävä toimittaja hukkuvat sananmukaisesti tietomäärään. Todellisuus alkaa muistuttaa yhä enemmän metafyysistä salapoliisikertomusta: tärkeää ei ole enää uutinen, totuus jota etsitään, vaan kaikki oheismateriaali, aihetta tavalla tai toisella käsittelevä uutisaines. Näin ollen tiedolla kyllästetään, turrutetaan - paitsi viihdettä myös ajankohtaisohjelmaa on ylitarjonnaksi asti. Eikä kukaan voi Ramonet’n mukaan asialle mitään.
Mitä viihteeseen tulee, Ramonet katsoo koko median kentän siinä mielessä yhtenäistyneen, että uutisetkin alkavat olla yksi viihteen muoto (puhumattakaan viihdeuutisista ja urheilu-uutisista). Vakavammat uutiset (ja niihin liittyvät totuudet) joutuvat tosissaan taistelemaan kiinnittääkseen ihmisten huomion, noustakseen vähemmän tärkeämpien uutisten yläpuolelle; informaation tulva yksinään on jo niin päällekäyvä. Lisäksi on selvää, että koska uutisia on yhä enemmän ja aikaa vähemmän, valintoja joudutaan tekemään, jolloin journalistiset ihanteet joutuvat viimeistään koetukselle: mille uhrataan keskimääräistä enemmän tv-minuutteja, mitkä uutiset ovat pieniä uutisia ja edelleen: mitkä uutiset ovat tärkeitä katsoja- tai lukijakunnalle? Väistämättä mediaväki joutuu manipuloimaan ja räätälöimään uutisia. Ramonet’n mukaan kilpailu uutisväen kesken on niin kovaa, että uutisia päädytään jo lavastamaan ja näyttelemään merkittävän informaation läpipääsemiseksi. Näin pitkällä ei toivoakseni Suomessa olla, mutta vähänkään uutisia seuraava huomaa kyllä, että viestin sisältö muuttuu matkalla myös kotimaassamme. Ja valitettavaa kyllä, uutiset palvelevat liian usein konsensusta, jolloin marginaaliryhmittymien äänenpainot latistuvat naurettavuuksiksi tai käsittämättömyyksiksi. Tämän takia vierastin itsekin uutisia pitkään: kaikki mitä niiden piiriin pääsi tuntui vesittyneeltä ja lattealta, ja iltapäivälehdistö vei painotuksillaan sanomaa yhä shokeeraavampaan ja provokatiivisempaan suuntaan. Niinikään suurempia tragedioita käsittelevät pääuutiset saivat reunoillaan lukemattomia pikku-uutisia, jotka “valottivat” esimerkiksi uutiseen liittyvän syyllisen “motiiveja”.
Ranskalaistuneena ja Le Monde Diplomatique -lehden päätoimittajana espanjalainen Ramonet keskittyy tietenkin etupäässä ranskalaisiin, mutta ilmiö on tuttu muuallakin, myös Pohjoismaissa. Kiinnostavaa on, miten toimittajat, joita (enimmäkseen vasemmistolaiset) mediakriitikot ovat pitäneet vuosia häikäilemättöminä pässinpäinä, valaistaan toisella tapaa: toimittajanplanttu ei ole samanlainen Nietzscheä irvaillen siteeraava aavistuksen traaginen hahmo kuten Risto Jarvan elokuvassa Kun taivas putoaa, vaan surullinen pikkutekijä, joka ei edes askaroi yksinään uutisen parissa, vaan yhden uutisen takana on jo kokonainen uutisteollisuus, “mediatyöläisten” kasvava väki. Uutisen välittäjän ei enää tarvitse olla asiantuntija, riittää, kun tieto kulkee, ja kun tunne kulkee. Uutisissa on nimittäin pitkälti kyse myös katsojassa nousevien affektien ja tunteiden nostattamisessa. Media on jo ajat sitten tajunnut, että tunteisiin vetoamalla ihmiset alkavat uskoa toisiinsa ja siten heidän mielipiteisiinsä voidaan myös vaikuttaa. Tunne yhdistettynä kuvaan on valtavan tehokasta propagandaa.
Tänä päivänä alkaa olla jo itsestäänselvyys, että on suoranainen kansallisvelvollisuus kasvattaa omaa mediakriittisyyttään. Mutta kuinka tämä onnistuu, jos seuraa vain Helsingin sanomia ja Ylen uutisia? Rinnalle on tuotava vaihtoehtoja. Internet on ihmeellinen kanava, kunhan sen auktoriteettipakoisuudesta pääsee yli: esimerkiksi Google-video tarjoaa ilmaiseksi erityisen mainioita vaihtoehtoisia dokumentteja, joiden katsominen kasvattaa media-kompetenssia, eikä tarvitse olla edes erityisen paranoidi (vaikka valtavirtamedia epäilemättä ne absurdeina ja vääristelevinä tuomitsikin). Täytyy vain muistaa painotukset: kenellä on uutisen demokraattisessa paljastamisessa enemmän hävittävää, suuryrityksellä vai itsenäisellä levittäjällä tai pienryhmällä? Myös erinäiset painetut julkaisut tuovat edelleen paljon tärkeitä ulottuvuuksia mediakasvatukseemme. Voimaa ei kannata jättää kauppakeskukseen, vaikka se Suen vieressä telineessä olisikin. Kirjaston lehtisalia kannattaa hyödyntää. Lopuksi voisi kärjistää: mitä pienemmäksi lehti muuttuu, sitä enemmän sen toimittajat ovat ladanneet teksteihinsä, ja sitä enemmän ne välittävät aitoa kokemuksellisuutta (vaikka raja on tietenkin tässäkin). Ymmärsi journalismin ihanteista ja nykytodellisuudesta mitään tai ei, vielä on olemassa lehdistöä, jolle demokratia ja totuus ovat tärkeämpiä ihanteita kuin taloudellisuus ja kiinnostavuus. Tasapuolisuutta on myös vähentää uutisten määrää ja painottua niihin eri tavalla, toisentyyppisen analytiikan voimin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti