90-vuotiaalle Suomelle ja ikuiselle kansanhengelle

Otin vuosi sitten Suomen itsenäisyyspäivänä osaa spiraalimeditaatioon, jossa tähdättiin suomalais-kansallisen energian kohottamiseen. Vaikutukset olivat näin jälkeenpäin ajatellen milteipä kohtuuttomat. Saattoi olla, että jätin varsinaisen suomalaisuuden ajattelun vähemmälle, mutta jotain syvällistä, maa-energiaa koskevaa mukaan tarttui tai tässä tapauksessa, jollain hienovaraisella tasolla sisälläni heräsi. Vuoden kuluessa vietin paljon aikaa maa-elementin parissa, ja vaikka järjestyksessään maa-elementti katsotaan pahnanpohjimmaiseksi (suhteessa muihin elementteihin ja henkeen), se ei millään muotoa tarkoita hengen poissaoloa ja pelkkää karkean energian läpikulkua (esim. materiaalisten ilojen kartuttamista ja edesvastuutonta juhlimista). Päinvastoin: maa-elementti kaikessa mullankatkuisuudessaan luo perustan muille henkisille pyyteille. Perusmuodossaan tämä tarkoittaa esimerkiksi oman kehon rajojen, tuntemusten ja velvollisuuksien vahvistamista, mutta myös paneutumista mitä arkisimpiin toimintoihin; huomaamista, kuinka kaikki tuo maallinen kuhisee elämää, mailleen menneitä, esi-isiä ja vainajia.

Samoihin aikoihin viime syystalvella aloin herätellä itseäni myös siitä poliittisesta unesta, jossa olin ollut. Kuten aiemmin jo totesin, politiikka tulee käsittää kattavan kaikki inhimilliset toiminnot, aina vapaa-ajanvietosta ostoksiin. Tämä tarkoittaa yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen alituista tarkastelua. Kun nyt hiljennymme tahoillamme itsenäisyyspäivänviettoon, saatamme huomata että itsenäisyyspäivä on mahdollisesti valtakunnan poliittisin päivä. Silloin suuri osa suomalaisista palauttaa mieleensä, mitä suomalaisuus heille merkitsee ja millaisia tuntemuksia se heissä herättää. Medioituneella aikakaudellamme näitä tuntemuksia stimuloidaan vanhemman Tuntemattoman sotilaan katsomisella, tai johonkin muuhun Suomen itsenäisyystaisteluista kertovaan teokseen paneutumisella. Nuo “kollektiivin alkua” edustavat kansakunnan symbolit eivät voisi itseisarvoisessa alkuvoimaisuudessaan olla kauempana siitä, mihin itsenäisyyspäivä monien osalta huipentuu: presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanoton seuraamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään epäpolitikointiin. Tässä mielessä on paradoksaalista, että mahdollisesti ainoana päivänä, jolloin kansakunta oikeasti kohdistaa katseensa valtion poliittisiin pääelimiin, ne heittäytyvät vapaalle, puhuvat mieluusti kaikesta muusta paitsi politiikasta.

Presidentin vastaanotolla oli nähdäkseni joskus jokin merkitys, se oli kansakunnalle tärkeään hetkeen palaaminen rituaalinomaisen juhlinnan muodossa. Vastaanotollahan ei ole veteraaneja ja kadetteja lukuun ottamatta mitään, mikä muutoin viittaisi kansamme käymiin itsenäisyystaisteluihin, ja siksipä niistä on jo kauan aikaa sitten kadonnut maku ja ne ovat muuttuneet valtaapitävän vähemmistön itseisarvoiseksi patsasteluksi, jonka tarkoitus on pikemminkin ylläpitää vallitsevaa järjestelmää kuin oikeasti juhlia mitään, mikä liittyy suomalaiseen kansanmuistiin. Kansamme muistissa on nimittäin hetkiä, jolloin itsenäisyydestä taisteleminen oli kansalaistottelemattomuuden muoto (esim. jääkäriliike) - nythän mitään taistelua kohti itsenäisyyttä ei enää edes ole, vaan vallitsevat asiaintilat pyritään säilyttämään myymällä itsenäisyys kansainvälistymisen ja kansainvälisen kaupan ideaaleille. Tietoyhteiskunnan monsuunimainen luonne takaa, ettei kriittiseen suomalaisuuteen näytä edes olevan varaa; presidentinlinnaan ne eivät ainakaan mahdu, areenalle jota kerran vuodessa koko Suomi katsoo.

Kansan taloudellisella menestystarinalla on kuitenkin verrattain vähän tekemistä suomalaisen hengen kanssa. Kansallinen henki onkin substanssi, joka jää pintatason ilmiöiden taa ja siten unohduksiin. Suomalainen liittää suomalaisuuden ennemmin jääkiekkoon ja talvisodan henkeen kuin mihinkään abstraktimmalla tavalla kollektiiviseen, alati itse itseään kasvattavaan kansanhenkeen. Jos Adorno näki Sibeliuksen musiikissa elämänpalvonnallisia ja “luonnollisia” elementtejä ja kavahti niitä, en voi kuin harmissani todeta Adornon syyllistyvän pahimman luokan kolonialismiin ja toisaalta olevan kestämätön kaikenlaista kansallistaiteellista diversiteettiä kohtaan. Ymmärrän kuitenkin tavallani, mitä Adorno ajaa takaa: Sibeliuksen musiikissa on olemassa oma vaarallisuutensa, mutta mitä Adorno ei suostu noteeraamaan on se, että samoin on asianlaita missä tahansa kansallisessa kuvastossa. Mitä lähempänä varhaista pyhää ollaan, sitä vaarallisemmaksi monet asiat muuttuvat. Hento ihminen särkyisi, jos hän saisi suoran yhteyden sen alkuvoiman kanssa, joka tässä tapauksessa suomalaiseen kansanvirtaukseen on iskostunut ja vuosisatojen saatossa kerrostunut. Kansan tuntoja peilaava taide sekä uusintaa (tavallaan; usein tuhoamalla vanhoja tulkintoja, joskus toistaen rituaalisesti vahvaksi havaittua) tätä kansanvirtausta että avaa kanavan, jonka kautta kansallisuuden syviä virtoja voidaan lähestyä turvallisemmin, esteettisen rajoissa.

Ihminen tuntee kansallisuutensa lantiollaan, ei järjellään. Lantion uumeniin on asettunut asumaan kokonainen esi-isien heimo, joka tavoillaan ohjaa jokaista ihmistä toimimaan paitsi itsenäisesti myös osana kansakuntaa. Jos pyrimme unohtamaan tällä kohtaa kulttuurisen synkronismin, yksilön kannalta on olennaista, että hänen uumalleen on paitsi kerrostunut myös sekoittunut kerroksissaan kaikki, mikä hänen isilleen ja äideilleen on ollut kollektiivisesti tyypillistä, millaisia uskomusjärjestelmiä he ovat kannatelleet omilla hartioillaan ja omilla uumillaan.

“Sinisenä säteilevien ihmisten piiri, joka teitä ympäröi, oli niiden perittyjen ‘minuuksien’ ketju, joita jokainen äidistä syntynyt kantaa mukanaan. Sielu ei ole mitään ‘yksittäistä’ - se on vasta sen päämäärä, ja sitä nimitetään ‘kuolemattomuudeksi’; teidän sielunne on koottu vielä monesta ‘minästä’ - kuin muurahaisyhdyskunta monista muurahaisista; te kannatte itsessänne monien tuhansien esi-isien henkisiä jäännöksiä - sukunne päitä. Näin on kaikkien olentojen laita. Kuinka muuten osaisi kana, joka on keinotekoisesti haudottu munasta, heti etsiä oikeaa ravintoa, ellei se kanna itsessään vuosimiljoonien kokemusta? ‘Vaiston’ olemassaolo paljastaa esi-isien läsnäolon ruumiissa ja sielussa.”

Näin kirjoitti Gustav Meyrink okkultistisessa romaanissaan Der Golem (1915). Usein yksilön suhde omaan kansaansa mutkistuu (tai vastaavasti yksinkertaistuu liikaa), kun hän päätyy ajattelemaan sitä järjellään tai oman kulttuurisen ympäristönsä ohjaamana. Hän ajattelee kansallisuutensa, ei tunne sitä. Myös Meyrink kuvailee romaanissaan, kuinka ihmisen tulee väkeä sisällään kantaessaan lopulta yksilöityä ja muuttua “kuolemattomaksi” irrottautumalla alkuperästään ja tehtävä omat valintansa, jotta isät ja äidit hyväksyvät hänet kuolemattomuuden ketjuun, siihen veren pimeään ja alkuvoimaiseen virtaan joka meidän lävitsemme virtaa ja eteenpäin. Ajatuksena ei kuitenkaan ole oman kansallisuutensa älyllinen hylkääminen, vaan okkultistis-gnostinen sisäänpäin kääntyminen: perehtymällä siihen aistilliseen ja järjen tavoittamattomaan esteettis-okkultistiseen tiedostamattoman mielen ympäristöön, kasvaa ymmärrys niin oman vapaan tahdon näennäisyydestä kuin henkisestä kasvustakin, joka tarkoittaa menneiden polvien kunnioitusta tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen on toimittava itse, tehtävä itse omat valintansa ja siltikin isiään kunnioittaen. Useissa yhteiskunnissa, jotka moderni maailma tuomitsee usein primitiivisiksi, menneiden polvien kunnioitus oli itsestäänselvyys ja koko holistisen olemisen ehto.

Ilman tätä ymmärrystä myös syvällinen käsitys siitä, mitä suomalaisuus kulttuurillisesti merkitsee ja miten suomalaisuutta olisi uusinnettava, jää nähdäkseni vähintäänkin vaillinaiseksi. Omalla kohdallani itsenäisyys tuo ennen muuta mukanaan velvollisuuden olla vastarinnassa vallitsevan konsensus-järjestelmän eri muotojen kanssa. Suomalaisuuteni kannalta olennaisinta näin ollen on, kuinka tietoisesti pystyn kaivautumaan omiin juuriini, kansakuntamme juuriin, luonnehtimaan niitä mutta myös niiden nykyaikaista kasvustoa ja katkomaan tarvittaessa tautiset ja vahingolliset. Ja ennen kaikkea tuntemaan kaiken tämän. Joidenkin kohdalla kansallisuus voi tarkoittaa yhtenä voimana eteenpäin liikkumista, em. talvisodan henkeä, mutta itse katson kansallisuuteen sisältyvän aina myös käsityksen väestä, moninaisista vähemmistöistä jotka auttavat viemään kansaa kohti elämälle edullisempaa, ja tässä mielessä valoisampaa tulevaisuutta. Mistä olemme ja mihin menemme avautuu vasta, kun kysymme itseltämme “mistä tulen, kenelle olen velkaa ja mihin tahdon mennä?”