torstaina, joulukuuta 06, 2007

90-vuotiaalle Suomelle ja ikuiselle kansanhengelle

Otin vuosi sitten Suomen itsenäisyyspäivänä osaa spiraalimeditaatioon, jossa tähdättiin suomalais-kansallisen energian kohottamiseen. Vaikutukset olivat näin jälkeenpäin ajatellen milteipä kohtuuttomat. Saattoi olla, että jätin varsinaisen suomalaisuuden ajattelun vähemmälle, mutta jotain syvällistä, maa-energiaa koskevaa mukaan tarttui tai tässä tapauksessa, jollain hienovaraisella tasolla sisälläni heräsi. Vuoden kuluessa vietin paljon aikaa maa-elementin parissa, ja vaikka järjestyksessään maa-elementti katsotaan pahnanpohjimmaiseksi (suhteessa muihin elementteihin ja henkeen), se ei millään muotoa tarkoita hengen poissaoloa ja pelkkää karkean energian läpikulkua (esim. materiaalisten ilojen kartuttamista ja edesvastuutonta juhlimista). Päinvastoin: maa-elementti kaikessa mullankatkuisuudessaan luo perustan muille henkisille pyyteille. Perusmuodossaan tämä tarkoittaa esimerkiksi oman kehon rajojen, tuntemusten ja velvollisuuksien vahvistamista, mutta myös paneutumista mitä arkisimpiin toimintoihin; huomaamista, kuinka kaikki tuo maallinen kuhisee elämää, mailleen menneitä, esi-isiä ja vainajia.
Samoihin aikoihin viime syystalvella aloin herätellä itseäni myös siitä poliittisesta unesta, jossa olin ollut. Kuten aiemmin jo totesin, politiikka tulee käsittää kattavan kaikki inhimilliset toiminnot, aina vapaa-ajanvietosta ostoksiin. Tämä tarkoittaa yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen alituista tarkastelua. Kun nyt hiljennymme tahoillamme itsenäisyyspäivänviettoon, saatamme huomata että itsenäisyyspäivä on mahdollisesti valtakunnan poliittisin päivä. Silloin suuri osa suomalaisista palauttaa mieleensä, mitä suomalaisuus heille merkitsee ja millaisia tuntemuksia se heissä herättää. Medioituneella aikakaudellamme näitä tuntemuksia stimuloidaan vanhemman Tuntemattoman sotilaan katsomisella, tai johonkin muuhun Suomen itsenäisyystaisteluista kertovaan teokseen paneutumisella. Nuo “kollektiivin alkua” edustavat kansakunnan symbolit eivät voisi itseisarvoisessa alkuvoimaisuudessaan olla kauempana siitä, mihin itsenäisyyspäivä monien osalta huipentuu: presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanoton seuraamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään epäpolitikointiin. Tässä mielessä on paradoksaalista, että mahdollisesti ainoana päivänä, jolloin kansakunta oikeasti kohdistaa katseensa valtion poliittisiin pääelimiin, ne heittäytyvät vapaalle, puhuvat mieluusti kaikesta muusta paitsi politiikasta.
Presidentin vastaanotolla oli nähdäkseni joskus jokin merkitys, se oli kansakunnalle tärkeään hetkeen palaaminen rituaalinomaisen juhlinnan muodossa. Vastaanotollahan ei ole veteraaneja ja kadetteja lukuun ottamatta mitään, mikä muutoin viittaisi kansamme käymiin itsenäisyystaisteluihin, ja siksipä niistä on jo kauan aikaa sitten kadonnut maku ja ne ovat muuttuneet valtaapitävän vähemmistön itseisarvoiseksi patsasteluksi, jonka tarkoitus on pikemminkin ylläpitää vallitsevaa järjestelmää kuin oikeasti juhlia mitään, mikä liittyy suomalaiseen kansanmuistiin. Kansamme muistissa on nimittäin hetkiä, jolloin itsenäisyydestä taisteleminen oli kansalaistottelemattomuuden muoto (esim. jääkäriliike) - nythän mitään taistelua kohti itsenäisyyttä ei enää edes ole, vaan vallitsevat asiaintilat pyritään säilyttämään myymällä itsenäisyys kansainvälistymisen ja kansainvälisen kaupan ideaaleille. Tietoyhteiskunnan monsuunimainen luonne takaa, ettei kriittiseen suomalaisuuteen näytä edes olevan varaa; presidentinlinnaan ne eivät ainakaan mahdu, areenalle jota kerran vuodessa koko Suomi katsoo.
Kansan taloudellisella menestystarinalla on kuitenkin verrattain vähän tekemistä suomalaisen hengen kanssa. Kansallinen henki onkin substanssi, joka jää pintatason ilmiöiden taa ja siten unohduksiin. Suomalainen liittää suomalaisuuden ennemmin jääkiekkoon ja talvisodan henkeen kuin mihinkään abstraktimmalla tavalla kollektiiviseen, alati itse itseään kasvattavaan kansanhenkeen. Jos Adorno näki Sibeliuksen musiikissa elämänpalvonnallisia ja “luonnollisia” elementtejä ja kavahti niitä, en voi kuin harmissani todeta Adornon syyllistyvän pahimman luokan kolonialismiin ja toisaalta olevan kestämätön kaikenlaista kansallistaiteellista diversiteettiä kohtaan. Ymmärrän kuitenkin tavallani, mitä Adorno ajaa takaa: Sibeliuksen musiikissa on olemassa oma vaarallisuutensa, mutta mitä Adorno ei suostu noteeraamaan on se, että samoin on asianlaita missä tahansa kansallisessa kuvastossa. Mitä lähempänä varhaista pyhää ollaan, sitä vaarallisemmaksi monet asiat muuttuvat. Hento ihminen särkyisi, jos hän saisi suoran yhteyden sen alkuvoiman kanssa, joka tässä tapauksessa suomalaiseen kansanvirtaukseen on iskostunut ja vuosisatojen saatossa kerrostunut. Kansan tuntoja peilaava taide sekä uusintaa (tavallaan; usein tuhoamalla vanhoja tulkintoja, joskus toistaen rituaalisesti vahvaksi havaittua) tätä kansanvirtausta että avaa kanavan, jonka kautta kansallisuuden syviä virtoja voidaan lähestyä turvallisemmin, esteettisen rajoissa.
Ihminen tuntee kansallisuutensa lantiollaan, ei järjellään. Lantion uumeniin on asettunut asumaan kokonainen esi-isien heimo, joka tavoillaan ohjaa jokaista ihmistä toimimaan paitsi itsenäisesti myös osana kansakuntaa. Jos pyrimme unohtamaan tällä kohtaa kulttuurisen synkronismin, yksilön kannalta on olennaista, että hänen uumalleen on paitsi kerrostunut myös sekoittunut kerroksissaan kaikki, mikä hänen isilleen ja äideilleen on ollut kollektiivisesti tyypillistä, millaisia uskomusjärjestelmiä he ovat kannatelleet omilla hartioillaan ja omilla uumillaan.

“Sinisenä säteilevien ihmisten piiri, joka teitä ympäröi, oli niiden perittyjen ‘minuuksien’ ketju, joita jokainen äidistä syntynyt kantaa mukanaan. Sielu ei ole mitään ‘yksittäistä’ - se on vasta sen päämäärä, ja sitä nimitetään ‘kuolemattomuudeksi’; teidän sielunne on koottu vielä monesta ‘minästä’ - kuin muurahaisyhdyskunta monista muurahaisista; te kannatte itsessänne monien tuhansien esi-isien henkisiä jäännöksiä - sukunne päitä. Näin on kaikkien olentojen laita. Kuinka muuten osaisi kana, joka on keinotekoisesti haudottu munasta, heti etsiä oikeaa ravintoa, ellei se kanna itsessään vuosimiljoonien kokemusta? ‘Vaiston’ olemassaolo paljastaa esi-isien läsnäolon ruumiissa ja sielussa.”


Näin kirjoitti Gustav Meyrink okkultistisessa romaanissaan Der Golem (1915). Usein yksilön suhde omaan kansaansa mutkistuu (tai vastaavasti yksinkertaistuu liikaa), kun hän päätyy ajattelemaan sitä järjellään tai oman kulttuurisen ympäristönsä ohjaamana. Hän ajattelee kansallisuutensa, ei tunne sitä. Myös Meyrink kuvailee romaanissaan, kuinka ihmisen tulee väkeä sisällään kantaessaan lopulta yksilöityä ja muuttua “kuolemattomaksi” irrottautumalla alkuperästään ja tehtävä omat valintansa, jotta isät ja äidit hyväksyvät hänet kuolemattomuuden ketjuun, siihen veren pimeään ja alkuvoimaiseen virtaan joka meidän lävitsemme virtaa ja eteenpäin. Ajatuksena ei kuitenkaan ole oman kansallisuutensa älyllinen hylkääminen, vaan okkultistis-gnostinen sisäänpäin kääntyminen: perehtymällä siihen aistilliseen ja järjen tavoittamattomaan esteettis-okkultistiseen tiedostamattoman mielen ympäristöön, kasvaa ymmärrys niin oman vapaan tahdon näennäisyydestä kuin henkisestä kasvustakin, joka tarkoittaa menneiden polvien kunnioitusta tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen on toimittava itse, tehtävä itse omat valintansa ja siltikin isiään kunnioittaen. Useissa yhteiskunnissa, jotka moderni maailma tuomitsee usein primitiivisiksi, menneiden polvien kunnioitus oli itsestäänselvyys ja koko holistisen olemisen ehto.
Ilman tätä ymmärrystä myös syvällinen käsitys siitä, mitä suomalaisuus kulttuurillisesti merkitsee ja miten suomalaisuutta olisi uusinnettava, jää nähdäkseni vähintäänkin vaillinaiseksi. Omalla kohdallani itsenäisyys tuo ennen muuta mukanaan velvollisuuden olla vastarinnassa vallitsevan konsensus-järjestelmän eri muotojen kanssa. Suomalaisuuteni kannalta olennaisinta näin ollen on, kuinka tietoisesti pystyn kaivautumaan omiin juuriini, kansakuntamme juuriin, luonnehtimaan niitä mutta myös niiden nykyaikaista kasvustoa ja katkomaan tarvittaessa tautiset ja vahingolliset. Ja ennen kaikkea tuntemaan kaiken tämän. Joidenkin kohdalla kansallisuus voi tarkoittaa yhtenä voimana eteenpäin liikkumista, em. talvisodan henkeä, mutta itse katson kansallisuuteen sisältyvän aina myös käsityksen väestä, moninaisista vähemmistöistä jotka auttavat viemään kansaa kohti elämälle edullisempaa, ja tässä mielessä valoisampaa tulevaisuutta. Mistä olemme ja mihin menemme avautuu vasta, kun kysymme itseltämme “mistä tulen, kenelle olen velkaa ja mihin tahdon mennä?”

8 kommenttia:

M:R kirjoitti...

Oivallinen teksti, ja erityisen paikallaan aikana, jolloin on muotia purkaa kaikkia merkitystä ilmentäviä myyttejä.

Antti Filppu kirjoitti...

ehkä mitenkään tähän tekstiin liittymättä, halusin jonnekin ilmaista näkemykseni ja tuntemukseni siitä, että minua suorastaan ärsytti se itsenäisyyspäivän kestävä militaristinen kohkaaminen sotienmuisteluineen ja ylistyslauluineen, kaikkine merkityksettömiksi muuttuneine kansakunnan symboleineen. Pitäisi jo siirtyä eteenpäin, luoda uusi Suomi. vanha on jo mennyt kauas pois. Ei sillä, etteikö talvisodan henkeä ja veteraaneja tulisi muistaa ja kunnioittaa, mutta jos se on ainoa kansallinen sisältö, johon aina palataan samassa muodossa uudestaan ja uudestaan, ei mitään oikeaa Suomea enää ole. hävettää ja ärsyttää koko Suomen puolesta (ei kuitenkaan paljoa, mutta vähän silti). Sellainen kuvan itse sain tänä vuonna 6.12 Suomen kansallisesta tilasta. että mitään muuta meillä ei ole kuin talvisodan henki. sillä ei pitkälle pötkitä nykypäivänä. se toimi vain kerran, vuonna 1939, ja sitä seur vuosina. Se kuuluu sinne. Se myyttinen suomalaisuus, josta itse olen vuosia puhunut, hakee samaistumisen kohteensa muualta. Sota on sotaa, siihen ei liity mitään sellaisia aineksia, joita voisi muistella muuten kuin tragediana.

Antti Filppu kirjoitti...

ai niin, sen verran voisin laittaa, että minulle on jäänyt vieraaksi "veren" käyttö symbolina. Puhun puhtaasta hengestä sen sijaan. Veri on periaatteessa sen hengen vastakohta. Mutta silloin ei enää ollakaan "kansangengen" tasolla. tässäkö muuten näyttäyyy Meyrinkin ym okkultistien ja Steinerin / Brunon väliset eroavuudet? maa ja verihän olivat noille hengen miehille se viimeinen asia mihin samaistua....? o-ou, taas se alkaa....

tuli mieleen koko juttu vähän niinkuin toista kautta, kun mietin Pylkköä, joka on veren ja kansallishengen miehiä, ja Asikaista, joka on Hengen miehiä. Siinä on valtava ero. vai onko?

Entä jos tähän otetaaan mukaan se ns. vakavastiotettava valtava tieteellinen keskustelu, josta me kumpikin ollaan vähän niinku itteämme ravisteltu etäämmälle. o-ou. toisaalta ei jaksa eikä kiinnosta edes alkaa miettiä yhtään enempää.

se, että on velkaa ja että on esi-isien ja äitien ketjussa, säilyy edelleen. oli symbolina sitten mikä tahansa. siitä voisi avautua se yhteinen nimittäjä. itse olen alkanut pitää sitä aina vain tärkeämpänä, että vainajat otetaan vakavasti. siis oikeasti olemassaolevina. mutta enempää en sano, kun en tiedä (mitä sanoisin).

Santeri Nemo kirjoitti...

Olen samaa mieltä, mitä tulee tuohon myyttiseen suomalaisuuden ja talvisodan hengellä kohkaamiseen. Itse näkisin jälkimmäisen ainoastaan edellisen historistisena ilmaisuna. Sen takia sille itsessään ei voi (ainakaan enää) perustaa mitään. On kurotuttava kohti henkeä, syvemmälle ja kauemmas, kohti ikuista, ei jotain mennyttä - siitähän se moderni suomalaisuuskin voisi nousta sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos tämän päivän suomalaisuutta määritellään jollain verkostojohtamiskyvyillä, sillä on aika vähän tekemistä sen henkisen mentaliteetin, nöyrän ja silti uudistusmielisen henkisyyden kanssa, joka minun nähdäkseni kulkee ikuisena virtana myyttisessä suomalaisuudessa.

Voi olla, että minulla on aika pitkälti erilainen käsitys verestä kuin monilla muilla, mutta minä en ole missään nimessä nähnyt sitä hengen vastakohtana, päinvastoin: symbolisessa mielessä veri ja henki ovat molemmat jotain ikuista ihmisessä, jotain jonka valtaan ihmisellä pohjimmiltaan on aika vähän sanottavaa. Ihminen voi padota vertaan ja henkeään, mutta se jatkaa elämäänsä. Itse luen veren symbolina puhtaasti jatkuvuutta korostavana, ikuisena elementtinä ja toisaalta velvollisuutena ja vastuuna suhteessa sukuun, vanhempiin ja esi-isiiin. Jos sitä nyt rautalangasta pitää vääntää, niin sanoisin, että veri ihmisessä on samanlainen kiertokulkua ohjaavan ikuisen prinsiipin olemassaoloa kuin mitä luonnossa tapaa. Muista risti, joka pyörii, ja ristin keskuksessa oleva periaate, joka laittaa sen pyörimään (ROTA) - tai elementit joita ohjaa viides elementti (pentagrammi). Samalla tapaa veri kiertää aikansa maan päällä ja valuu maahan, hedelmöittää sen ja nostaa maan murasta seuraavan ihmisen. Ja kuten huomaat, tässä on jo jotain perin juutalaista. Symbolitasolla sen veren pintatason konnotaatioiden ohi vain pitää nähdä, ja kuten sanottu, luoda siihen omakohtainen suhde. Joku toinen hakee fiiliksiä jostain toisesta symbolista, hyvä niin ja mikäs siinä, kunhan symbolit elävät ja se on tärkeintä. Jumittuminen vereen (anti-)kansallissosialistisessa mielessä on samaa kuin jumittuminen talvisodan henkeen.

Antti Filppu kirjoitti...

jep. itse asiassa nykybiologisten näkemysten valossa tuo sinun tapasi katsoa on paljon järkevämpi. Omani, tai se jonka kanssa olen ollut viime aikoina tekemisissä, puhdas henki joka näkee veren henkistyneenäkin vain jonakin maallisena (lue: perinnöllisyys jne kuuluu kaikkinensa Ahrimanin valtapiiriin)...niin, no.....

tästä saisikin jutun juurta aikaan, tuntuisi siltä, että viime vuosisadan alussa Saksassa oli paljon okkultisteja jotka fiilisteli veren "henkisiä" ulottuvuuksia. sitten oli niitä jotka näki koko asian eri ulottuvuuksina, joissa se veri oli maallista ja henki jotain ylimaallista.

M:R kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
M:R kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Antti Filppu kirjoitti...

"kirjoittaja on poistanut tämän kommentin".

joo, eikun vielä, ja sittenkin, kun vertaa näitä juttuja sitten vanhoihin suomalaisiin näkemyksiin (tietäjälaitos), niin siellähän se veri taas palaa kuvioihin. Ja perinnöllisyys, veren jatkuvuus jne, kiertokulkuineen, on joka tapauksessa todella oleellinen asia, katsottiin sitä mistä kulmasta tahansa. Tuli vain yllättäen mieleen se, miten joissakin yhteyksissä sitä veren ja hengen eroa korostetaan paljon ja olihan se varmaan hyvä sanoa ääneen tässäkin yhteydessä. Olen sitä miettinyt, että kun ollaan näitä okkulttisia virtoja läpi käyty jo näinkin kauan, niin on välttämättä tuotava esiin myös nämä aiemmin puuttuneet tekijät, joita olen viime aikoina nimenomaan korostanut.

No, vanha suomalaisuushan pohjautui usein "perinnöllisiin" juttuihin, suvun esi-isät ja äidit olivat siellä aina läsnä jne. joten, kun topic oli suomalaisuus, vienpäs nyt aiheen takaisin omalta osaltanikin sinne mistä se lähtikin. mutta eihän ne tarvitse sulkea toisiaan pois. lisää ajateltavaa vain. Vainajistahan tässä olikin kyse..... tietysti, se on ajattelemisen arvoista kans, että ei ennen vanhaan myöskään ollut samanlaista perinnöllisyys-ajatusta kuin 1800-luvulta lähtien on ollut. siinä tiede sekoittuu ikivanhoihin tietäjyyksiin, eikä lopputulos aina tai useinkaan ole kovin selkeä silloin. tässähän muuten ollaan nyt juuri siinä ongelmakohdassa, josta on aiemminkin puhuttu, ja paljon. miten sen nyt kukakin näkee, ja haluaa nähdä.