Voyage au bout de la Nuitin perusjuonihan supistaen on, että maailmaa kiertänyt lääkäriopiskelija palaa takaisin Pariisiin ja perustaa pienen vastaanoton esikaupunkiin. Viimeistään kolonialistisessa Afrikassa ja konsumeristisessa Amerikassa toivonsa, uskonsa ja rakkautensa rippeet menettänyt Ferdinand Bardamu jauhaa jauhamasta päästyään kaiken maallisen irvokkuutta ja läpimätäisyyttä, yli viidensadan sivun voimin. Tahattomista implikaatioista huolimatta mitään ylimaallista ei kuitenkaan ole, sillä Bardamun näkemyksen mukaan
”emme tosiaan jumaloi mitään jumalallisempaa kuin omaa löyhkäämme. Koko onnettomuutemme johtuu siitä että meidän pitää pysyä Jukkana, Pekkana tai Mattina hinnalla millä hyvänsä vuodesta toiseen. Meidän oma ruumiimme, levottomien, arkisten molekyylien valepuku, kapinoi koko ajan paikoillaan jähmettymisen julmaa farssia vastaan. Molekyylitypykkämme haluaisivat mahdollisimman äkkiä hävitä taivaan tuuliin, levitä koko maailmankaikkeuteen! Ne kärsivät kun joutuvat olemaan vain ”me”, Iankaikkisuus on pettänyt ne. Räjähtäisimme hajalle jos meillä olisi rohkeutta, nyt vain pysytään sillä rajalla päivästä päivään. Rakas kidutuksemme on atomeissa, vankina ylpeyden kanssa oman nahkamme sisällä.” (Céline 1932/1994, 348.)
Kun Célinen romaanin teho perustuu tällaiselle maailmankuvalle, en voi todellakaan sanoa, että Voyage au bout de la Nuit vetoaisi minuun mitenkään saumattomasti. Esimerkiksi Célinen aikalainen Jean Genet (joka julkaisi kylläkin teoksensa hiukan Célineä myöhemmin) puolestaan vetoaa, vaikka hänen romaaniensa eetokset lähestyvätkin Célinen teosten iljettävyyttä – miksi? Koska Genet’llä on muita ansioita, esimerkiksi kiinnostavat kerrontatekniikat. Itse katson siis, että Célinen ansiot ovat a.) aikaansa vasten ronski ja esteetön puhekielisyys ja b.) aikaansa vasten ”uusi” modernistinen nihilismi. Ilman tätä aikalaiskontekstia – josta itse en kuitenkaan päässyt eroon – teos voi kenties näyttäytyä hyvinkin mukaansatempaavana jollekulle, mutta itselleni sen muut ansiot ovat verrattain minimaaliset.
Yksi potentiaalinen, vaihtoehtoinen konteksti paljastuu, kun saamme kuulla, että Célineä on tavattu pitää eräänlaisena beat-kirjailijoiden esiasteena. Beat-kirjallisuutensa ja Célinensä lukeneet eivät liene mitenkään yllättyneitä. Minuun on vuosikausia vedonnut beat-kirjailijoiden ideologia ajatuksen tasolla, mutta joka kerta tarttuessani alan kirjallisuuteen kuuluvaan niteeseen lopulta kyllästyn: minulle beatille ominainen ”vapaa harhailu” on yksinkertaisesti tuskastuttavan epämääräistä ja päämäärätöntä, puisevaa kuljeskelua, ja koska (valitettavasti) odotan, että romaanin ajaessa itsensä loppuun ”jotain saadaan valmiiksi”, beatia lukiessani joudun pettymään joka kerta. Tottakai pidin hetkittäin niin Kerouacista kuin Burroughsista, mutta kokonaisuutena en katso heidän edustavan erityisen kestävää ja kantavaa kirjallisuuden lajia. Näitä Amerikan kauhukakaroita paljon kiinnostavampana ja taitavampana kirjailijana katsonkin esimerkiksi Norman Mailerin.
Teilaukseni ei – toistaakseni – edelleenkään tarkoita, että haluaisin poistaa Célinen kanonisoitujen kirjailijoiden joukosta – päinvastoin, oikeasti kannatan kaanoneita; ne ovat puolustusmuureja massoja ja massojen keskiarvotettua makua vastaan samoin kuin länsimainen taidemusiikkikin – totean vain, että yksityishenkilönä Célinen Voyage au bout de la Nuit ei tarjonnut minulle tällä kertaa paljoakaan, ainoastaan kirjallisuushistoriallista ymmärrystä – miksi tämä romaani oli aikanaan menestyksekäs ja erityisen arvokas. Mort à credit (1936, suom. Kuolema luotolla (1998)) voi puolestaan hyvänä päivänä häikäistäkin.
8 kommenttia:
Minusta Celinen suora vertaaminen Genetiin ei ole välttämättä kovin perusteltua. Omalla kohdallani käsitellyn Celinen teoksen keskeiseksi teemaksi nousi jatkuva, epätoivoinen pyrkimys myötätuntoon maailmaa kohtaan, joka koko ajan paljastaa itsestään vastenmielisempiä puolia. Bardamu etsii ylevyyttä ja jumalallista mutta löytää vain petosta ja vulgaariutta. Celine on siis traaginen nihilisti ja väärinymmärretty humanisti.
Genet sen sijaan palvoo alhaista ja pyrkii tekemään siitä itsestään ylevää. Jos Celinen Jumala loistaa poissaolollaan, Genetin jumala on jokaisessa pahuuden ja lian ilmentymässä, mitä hänen tekstinsä kuvaa.
En tietenkään itsekään täysin rinnoin kannata Celinen maailmankuvaa, mutta en ole toisaalta koskaan pitänyt hyvän teoksen merkkinä sitä, että sen esittämät ajatukset vastaisivat omia mielihalujani. Sen sijaan, vaikka olenkin hurmioitunut Genetin tavasta kertoa ja käyttää kieltä (tai oikeammin kääntäjien tavasta tulkita Genetin kieltä, mutta sama se), minusta on alkanut tuntua, että Genetin arvo on ennen kaikkea kirjallisuushistoriallinen, ja nykypäivänä hänen tekstiään tulisi lähestyä varauksella. Moraalisista syistä. En tiedä onko edes pahuuden paljastaminen, jumaloimisesta puhumattakaan, enää kovin hyvä projekti, olkoonkin, että sille on ollut historiallinen paikkansa.
Älkää kukaan lukeko tätä väittelynä Genetin tai Celinen paremmuudesta. Pidän molemmista valtavasti ja arvostan molempia. Tämä oli kommentti bloginpitäjän ajatuksiin, ilman hyökkäystä.
Erinomaisia huomioita. Itse ajattelin, että Célinen ja Genet’n tekstien maasto on samankaltainen; nyanssit ja motiivit tietenkin erilaisia. Myös minä olen pitkään intoillut Genet’n tietynlaisesta egomaniasta, kun taas Célinen romaanin ”traaginen nihilismi” oli minusta jo ensimmäisistä tapahtumista lähtien paikallaanjunnaavaa, ei mitenkään etsivää tai heuristista. Voyage au bout de la nuitin antisankaruus hyppäsi ainakin minun silmiini verrattain varhain, sillä niin välinpitämättömästi Bardamu sotaan alunperin lähtee ettei sitä kovin vakaumuksellisena voi pitää. Heheh, mikäli vanhat merkit paikkaansa pitävät, Céline varmaan kiroaisi jos kuulisi kuuluvansa humanistien joukkoon – hänhän taisi kiistää käytännössä kaikki yhteytensä yhteenkään koulukuntaan.
Pahuuden paljastamisen projekti on tietenkin kiinnostava. Lipeämättä saivarteluun ja teoreettiseen onaniaan voisi kai todeta sen projektin päättyneen (klassisen) modernismin ja valistuksen projektin kaatumisen (?) myötä. Lienee myöskin makuseikka, mutta itse en ole lukenut Genet’ä erityisenä pahuuta kartoittavana, ainakaan en ole ajatellut sitä mitenkään erityisenä taustalla häilyvänä abstraktiona, vaan minulle paljon mielenkiintoisempaa on ollut Genet’n romaaneissa nimenomaan minäkertojan luonne, joka halaa yltiönarsistisesti itseään kun kaikki hänen kertomansa redusoituu hänen mielenliikutuksiinsa ja himoihinsa. Toki tästä voi johtaa halutessaan myös ”pahuutta” (ts. itsekkyyttä), mutta lukijan tekstiin imettämä pahuus ja moraalinkierto ovat varsinaisesti lukijan asioita, eivät tekstin. En tiedä, onko romaanien kategorisointi teoksen sisäisen normituksen hyvyyden tai pahuuden mukaan siten erityisen johdonmukaista. Aina niljakasta Sadea lukiessakaan ei kannata jumittua siihen, miksi irstaillaan, vaan mitä irstailulla ja irstailun teoreettisella perusteluilla yritetään sanoa. Tätä kautta hiljalleen aukeava, taustalla oleva romaanin ”pedagoginen eetos” (joka on ihmisluonnon enemmän tai vähemmän vääristelevä peili), jonka omanlaisenaan kukin tahtoessaan esiin ruoppaa, pitää mielestäni moraalin rajojen kartoittamisen aina ajankohtaisena, onhan siinä taustalla varmasti pientä uskoa ihmisluonnon pysyvyyteen, ihmisluonnon joka on monilta väiveiltään riippumaton genreistä tai historian tapahtumista.
Äsh, puhun itseni ristiin. Kiitoksia kommentista.
Bardamun nihilismi on kieltämättä itsestäänselvää, ensimmäisen maailmansodan jälkeistä tyhjyydentunnetta. Siinä mielessä olet ehkä oikeassa tekstin kiinnittymisestä historiaansa. Toisaalta olen sitä mieltä, ettei Voyage au bout de la nuitin kuvaama ja sittemmin toisen maailmansodan voimistama nihilismi ja eksistentialistinen kauhu ole millään tavalla epäajankohtaista, vaan muodostaa pitkälti sen pohjan, jolle mikä vain ajattelu nykyään rakentuu länsimaissa. Tämä tietty oikeastaan tukee sitä, mitä sanot Genet'stä myöhemmin.
Ehkä saan pointtini selvemmin esille, jos rehellisesti lakkaan puolustamasta Celineä, jonka lukeminen teki minuun jonkin vaikutuksen pari vuotta sitten ja kommentoin lyhyesti suhdettani kaunokirjallisuuteen, ja siten tulen kommentoineeksi myös sitä, mitä sanot kaanoneista.
Minulle lukeminen, ja oikeastaan kaikki taide, on ennen kaikkea viihdettä, tapa vetäytyä hetkeksi sivuun jokapäiväisestä elämästä. Toisaalta se on myös tapa tutkia omaa suhdettani maailmaan ja itseeni. En siis tarkoita "viihdettä" mitenkään vähättelevässä mielessä, vaikka taide minulle välineellistä onkin. Näin ollen, minua eivät kiinnosta "teokset sinänsä", vaan se välitön reaktio joka minussa juuri niiden vastaanottohetkellä syntyy. Minua ei siis kiinnosta lukea esim. Dostojevskia vain siksi, että hänellä on tietty asema kirjallisuuden historiassa. Mikäli jokin Dostojevskin teos taas tuntuu syystä tai toisesta tiettyyn aikaan minusta vetoavalta, silloin harkitsen sen lukemista. Tosiasia kuitenkin on, että käytän verrattain vähän aikaa kaunokirjallisuuden lukemiseen. Ehkä liian vähän. Mutta toisaalta, minulla on myös muita ajanviettotapoja, enkä koe velvollisuutta lukea enemmän.
Tämä oli kuitenkin vain selvitys omasta lukemisestani, ei kannanotto mihinkään suuntaan koskien tekstiäsi, vaan yritys tehdä itse esittämiäni näkemyksiä ymmärrettävämmiksi.
Korjaan itseäni:
Sen sijaan, että totesin, etteivät minua kiinnosta "teokset sinänsä", minun olisi pitänyt sanoa, että en katso omaavani kompetenssia, enkä pidä omista lähtökohdistani kiinnostavana arvioida teoksia kirjallisuuskriittisesti tai muuten suhteessa kulttuurikentän yleiseen tilaan tai muuhun sellaiseen. Tässä mielessä suhteeni taiteeseen on siis hyvin egosentrinen, ja sitä on mahdollista kritisoida perusteilla, jotka itse esitin taannoisessa romanttinen komedia -keskustelussa. En myöskään katso, että perusteeni valita itseäni miellyttäviä teoksia poikkeaisivat mitenkään radikaalisti jonkun Prismasta kirjansa ostavan perusjampan vastaavista, olkoonkin, että kirjahyllymme ovat varmasti radikaalisti erilaiset.
Mutta toisaalta, ethän sinäkään todennut tekstissäsi muuta, että juuri nyt, juuri tässä kontekstissa, Celine ei oikein puhutellut sinua. Joten mitä ihmettä minä tässä höpöttelen itsekseni? No, ehkä tuodakseni esiin arvostamisen kontekstien moninaisuuden, taas kerran. Ehkä ainoa "kiista", tai keskustelunaihe tässä olisi, että mielestäni Celinen nihilismi on tavallaan perusteltua. Ei eettisenä esimerkkinä, vaan kuvauksena ihmiskunnan henkisestä tilasta tietyissä oloissa. Tässä olen siis taas yhtä mieltä kanssasi siitä, että teosten moraalista sisältöä ei pidä tuomita. Siispä Genet'n "pahuuskaan", tai pitäisikö sanoa antinomisuus, ei oikeastaan ole tuomittavaa millään tavalla. Merkittävää on se, miten lukija siihen vastaa.
Ei ihme, että taideteoksia koskevat keskustelut ovat tympineet minua jo pitkän aikaa. Mutta itsepä tähän taas kerran ryhdyin.
Tämä kommentti tulee nyt vähän myöhään, enkä tiedä huomaako tätä edes kukaan, mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin.
Minua beat-kirjallisuudessa viehättää nimenomaan "vapaa harhailu". Niin Kerouacin kirjoissa kuin Ginsbergin runoissakin on tiettyä "turhuutta", sattumanvaraisen harhailun ja kiinnostustenkohteiden synnyttämää läähätystä; voisi sanoa, että niissä on puhdasta intuitiota, joka ei läheskään aina synnytä mitään järkevää - se on harhailua hetkessä itsessään. Matkalla-romaanin tyyli ja rakennekin noudattaa samaa arvaamattomuutta - tuntuu kuin sitä olisi kirjoitettu silloin tällöin, missä sattuu, minkälaisissa mielentiloissa tahansa. Tämänkaltaisessa epäkoherenttiudessa on mielestäni jotain kiehtovaa, ja se vetoaa siihen puoleen minussa, joka ei kaipaa yhtenäisyyttä ja selkeyttä, vaan sattumanvaraisia roiskaisuja, joiden seasta löytyy yllättäviä totuudensiemeniä.
Itse olen taipuvainen katsomaan kaikkea koko ajan hieman ulkopuolelta, analysoiden kaikkea, jolloin tuntuu, etten koe asioiden raakaa olemusta, vaan etäisyyden päästä koettuja, rationalisoituja tunteita. Siksi puolustin juopotteluakin: humalatilassa pääsen edes hetkeksi lähemmin kiinni hetkeen. Mutta intuition glorifioinnista Kerouacia voisi myös kritisoida: hän ei tunnu vaativan hahmoiltaan minkäänlaista moraalia: intuition seuraaminen ilman järjen suodattavaa vaikutusta saattaa johtaa myös asioihin, jotka olisi syytä tuomita. Tämä voisi kuitenkin tehdä Kerouacin kirjallisuudesta tylsämielisempää - lukijan täytyy itsen olla tarpeeksi hereillä huomatakseen, milloin tietyt rajat ylitetään.
Myönnän auliisti, että suhtaudun ehkä turhankin älyllisesti tuohon harhailuun. Olen samaan aikaan kiinnostunut lukemaan jostain debordilaisesta psykomaantieteestä, mutta en lähtisi – uskaltaisi lähteä – sitä tältä seisomalta harjoittamaan. Mitä kaunokirjallisuuteen tulee, en jaksa lukea siitä ellei, niin kornilta kuin se kuulostaakin, sitä älyllisesti ja eksplisiittisesti tekstissä perustella. Tiedän, täysin hölmöä. Ymmärrän beat-kirjallisuuden kiehtovuuden ja kuten todettua, viehätyn sen estetiikasta jos katson sitä kaukaa – tai älyllisen etäisyyden päästä – mutta en osaa lähteä siihen mukaan, mennä sellaisen tekstin iholle. Voi olla, että olen tässä taas älyllisen erittelykykyni vanki. Silti mieluummin nautin noista intuition purskahduksista itse koettuina luonnossa ja arkielämässä kuin romaanikirjallisuudessa (runoissa en niinkään). Elämä itsessään on niin ihanan jäsentymätön kokonaisuus, että ilmeisesti sen vastapainoksi kaipaan monilta romaaneilta mielekästä, mutta yllätyksetöntä struktuuria – ja ehkä juuri tuo struktuuri erottaa taiteen (niin romaanin kuin elokuvankin) elämästä. Runous on tässä kohtaa tietty outo poikkeama, joka sotii kantaani vastaan. Sano sinä, runoilijana.
"Mitä kaunokirjallisuuteen tulee, en jaksa lukea siitä ellei, niin kornilta kuin se kuulostaakin, sitä älyllisesti ja eksplisiittisesti tekstissä perustella."
Mitä tarkoitat tällä? Et jaksa lukea kaunokirjallisuudesta kirjoitettua tekstiä vai kaunokirjallisuutta, ellei sitä älyllisesti ja eksplisiittisesti tekstissä perustella? (Ellei sitä, eli mitä? Sori, en tajuuu.)
Ymmärrän kyllä tuon halun lukea tekstiä, jossa on looginen rakenne. En kuitenkaan sanoisi, että sen täytyisi olla yllätyksetön, logiikkahan voi olla kuinka monimutkaista tahansa, ja mielestäni parasta onkin, kun logiikka on jossakin syvärakenteissa, ja tuntuu jollakin oudolla ja perinpohjaisella tavalla oikealta, vaikka se pinnallisesti ei siltä näyttäisikään. Tavallaan beat-kirjallisuus kyllä pyrkii rikkomaan tuon logiikan ja korvaamaan sen roiskaisuilla, joiden välille syntyy logiikka tai on syntymättä. Tai no, en ole kyllä lukenut tarpeeksi beat-kirjallisuutta voidakseni puhua beat-kirjallisuudesta yleensä, lähinnä nojaan tässä nyt Kerouaciin.
Mitä tulee runouteen, se noudattaa mielestäni nimenomaan omaa logiikkaansa, asiat yhdistyvät siinä toisiinsa tasolla, joka on selittämättömissä. Kun esimerkiksi kaksi kielikuvaa tuntuvat selittävän toisiaan jollakin oudolla ja kouriintuntuvalla tavalla. Runon kirjoittamisprosessikin on, ainakin minulle, vaikken itseäni juuri runoilijana pidäkään, jonkinlaista automaatiokirjoitusta, tila, jossa asiat tuntuvat soljuvan ja hyllyvän keskenään kuin itsestään. Kun yritän kirjoittaa jotakin tietoisesti, ei synny sitä, sanoisiko hengellistä tunnetta asioiden yhtymisestä toisiinsa jollakin alitajuisella, tai jopa jumalallisella tasolla. En nyt väitä, että läheskään aina saavuttaisin mitään "jumalallista", se kuulostaa kovin suurisanaiselta, mutta piiru yliluonnollista puhtaaseen runokokemukseen kyllä liittyy.
Huh huh, mitäköhän selitän.
Anteeksi, huonoa suomea. Viittasin siis edelliseen lauseeseen: debordilaiseen psykomaantieteeseen – se on esimerkki siitä, kuinka mieluummin luen teoretisointia siitä kuin sen kaunokirjallista toteuttamista ts. psykomaantiedettä ”fiktion käytännössä”, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Mutta tämähän ei tietenkään ole mikään fiktion vika, vaan oman matalan ymmärryskykyni.
Modernismihan noin ylipäätään on aika, kröhöm, vittumaista luettavaa. Kun käy lukemaan jotain Döbliniä, voi taivaan jumala sitä jaarittelun määrää ja logiikan sumeutta. Sen lukeminen vaatii aivan eri tavalla ponnistelua kuin joidenkin hyvien lukuromaanien lukeminen. Klassisen ja populaarimusiikin välisen jaottelun ollessa nyt tapetilla, voisi kai väittää että klassinen musiikki noin ylipäätään toimii ja vaikuttaa hyvin samalla tapaa kuin kaunokirjallinen modernismi; vaatii enemmän, antaa enemmän. Olen täysin yhtä mieltä kanssasi noista logiikan syvärakenteiden mahdollisista hienouksista, mutta liian usein kärsimätön mieli ei jaksa kaikin voimin etsiä niitä, vaan tyytyy naiivin lukijan asemaan – ja modernismin ollessa kyseessä se usein tarkoittaa jaarittelun ja näennäisen tyhjänpäiväisyyden kauhistelua. Jotta tekstistä voisi nauttia, pitäisi kai lukea paljon hitaammin ja keskittyneemmin – samoin kuin taidemusiikkia ei tulisi alistaa tiskauksen tai muun puuhailun taustamölinäksi.
Runon logiikan ymmärrän, ja siihen minun on paljon helpompi lähteä mukaan, yksinkertaisesti siitä syystä että runo on ilmiasultaan paljon rajoitetumpi kuin joku 1000-sivuinen jaaritteluromaani. Symbolien välisiä kitkoja ja muuta mainitsemaasi on paljon helpompi lähestyä juuri tuon ilmiasun näennäisen rajallisuuden takia; tottakai runo leviää (pragmatistisesti) moneen suuntaan ja niinhän sen pitääkin, mutta lukuhetkellä se ei vaadi välttämättä liian suuren symbolimäärän sulattamista. Tahkoavassa proosassa sen sijaan kaaret, nuolet ja osviitat ovat paljon vaikeammin hahmotettavissa tai omaksuttavissa ts. pitkällisen luennan kautta nousevia eli kokonaisuutta on paljon vaikeampi saada haltuun, tulee lukeneeksi vain teeman eri puolia.
Runon kirjoittamisen yliluonnollisuudesta olen täysin samaa mieltä, älä yhtään pyörrä puheitasi.
Lähetä kommentti