Luonnoton kirjallisuus

Kotimaisen proosan taso on aihe, josta jaksetaan vääntää kättä. Se on huonoa, se ei ole huonoa; se on koripalloproosaa, klapiproosaa, höttöä... Milloin Suomessa on viimeksi ilmestynyt tasokas, kansainväliset puitteet täyttävä, eurooppalainen romaani? Milloin Suomesta on viimeksi viety maailmalle maailmankirjallisuutta?

Tyhmiä kysymyksiä. Miksi edes hakea oppia lännestä, tulla kotiin ja kirjoittaa romaani joka kelpaa lännelle? Monet tekevät näin. Monet eivät välitä. Monet kirjoittavat vain niin kuin parhaaksi taitavat, kirjoittavat koska on pakko, kirjoittavat koska heidän mielessään on kertomus, jonka he haluavat saattaa romaaniksi.

En usko, että moni alkaa kirjoittaa romaania siksi, että haluaa kirjoittaa maailmankirjallisuutta. Esikuvia on tietysti moneksi, eivätkä kaikki tietenkään ole vain suomalaisia. Toisaalta mitään yhtä maailmankirjallisuutta ei sinänsä edes ole. On kirjallisuuksia. Monia. Ja on yksi, eurooppalaiseen alkuperäänsä tukeutuva (porvarillinen) romaani, joka sekin on käynyt läpi muutoksia, mutta mikä olennaisinta, silloin kun se on edennyt johonkin, luonut jotain ylijäämäistä ja uutta, on kirjailija tai kirjailijajoukko ammentanut omasta maaperästään, omasta paikallisuudestaan. Tällä paikallisuudella ei ole mitään tekemistä kansallisuuden tai kansallisuusaatteen kanssa, mutta kielen ja ajattelun aseman kanssa kyllä.

Leimat tulevat perästä, mutta ensin on kieli. On sanottava, ettei suomalainen proosa ole viime vuosina loistanut kovinkaan kirkkaana juuri kielensä puolesta. Jos meilläpäin kiitellään Sofi Oksasta kielellisistä lahjoista on mittatikkuna perinteiseksi muodostunut väljähtynyt, ekonomiseen kieleen nojaava vähäeleinen proosa. Sillä mittarilla Oksasen kieli on ehkä keskivertoa parempaa, mutta ei lähelläkään sitä, mitä suomenkielinen proosa voisi olla.

Vähäeleisyys ei sinänsä ole ongelma. Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja (2009) on kelpo esimerkki samasta vähäeleisyydestä, jota Suomessa kirjoitetaan teksteiksi, mutta monista poiketen Yli-Juonikas onnistuu loihtimaan teksteihin aavistuksen vinon tulokulman. Teksti on samaan aikaan kömpelöä ja nerokasta, mutta kömpelöä jollain oudolla, pilkkaavalla tavalla. Lukiessa tulee tunne, että niinköhän Yli-Juonikas tosiaan pilkkaa Hotakaisia, Kyröjä ja Tervoja, vaikkei lukija saakaan vahvistusta tekstistä, että näin olisi laita.

Kolme esimerkkilausetta: ”Kolmen pienemmän aluksen kesken näkyy olevan käynnissä kananmunasyöntikilpailu. Raittiin ulkoilman ja urheiluhengen ansiosta kukaan ei oksenna. Tarkemmin katsoen työmuurahaisten kärräämät valkoiset kerät paljastuvat paperipaaleiksi.” (s. 42.) Pidän ensimmäisen lauseen mielikuvasta, vaikka se on lauseena uhkaavan lähellä em. koripalloproosaa, so. proosaa, jossa jokaisen lauseen on osuttava maaliinsa, ilmaistava täydellisesti jokin aie tai kuva. Pidän myös kolmen lauseen yhdessä muodostamasta yhteisvaikutuksesta, ulkopuolisuudesta jota kerronta ilmentää – ulkopuolisuudesta, joka muistuttaa Werner Herzogin Fata Morganan kehyskertomusta (vieraan planeetan antropologit maapallolla). Sanat ovat tuttuja, mutta niissä yhdistyy jatkuvasti paitsi ulkopuolisuus, myös keinotekoisen oloinen nokkeluus. Tämä ei ole moite: se tekee Yli-Juonikkaan proosasta oikeasti kiinnostavaa.

Vähäeleisyys johtaa kuitenkin helposti kuvan tarkentumiseen ja tekojen ylikorostumiseen, eräänlaiseen ”Martti sanoi” -proosaan. Se muuttuu tehokeinosta typeräksi ja ennen kaikkea latteaksi tavaksi ilmaista kielellisesti köyhää todellisuuskokemusta. Lumi ei ole tikkulunta, nuoskaa, suvea, kinosta, haiventa, mitään, ainoastaan lunta. Lumen kuva ei synnytä muita mielleyhtymiä kuin lumen. Kuvan tarkentuminen taas merkitsee sitä, että lukijalta evätään mahdollisuus unelmoida, nauttia, tehdä kytkentöjä, yhdistellä osin mielivaltaisestikin. Samalla tekojen ylikorostuminen johtaa tarinallisuuden korostumiseen ja sitä kautta samaan elokuvamaiseen kuvaukseen, jota Oksasen olen jo maininnut ilmentävän.

Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kirjailijat sulkevat lukijoiltaan mahdollisuuden monitulkintaisuuteen lausetasolla ennen kuin lukijat ovat edes saaneet kirjan käsiinsä. Tästä tietysti kirjankustantajat hyötyvät ja tätä voisi ajatella myös kustannustoimittajien pitävän silmällä. Ettei teksti herätä väärien metaforien mahdollisuutta. Vaikka ei tämäkään ole varsinaisesti mikään kustannusmaailman päähänpisto. Taustalla on enemmänkin tietty konventionaalinen lukuodote, automatisoitunut ja tiedostamaton lukutapa, joka odottaa tekstiltä kiinteyttä, koheesiota ja esimerkiksi hyvää päätäntöä, jossa teemat suljetaan ja lukija tyydytetään. Tästä esimerkiksi Peter Rabinowitz on jo pari vuosikymmentä sitten kirjoittanut teoksessaan Before Reading (1987). Samaa voisi sanoa toki ns. postmodernistisista teksteistä, jotka ovat ottaneet monia ”matalan” kirjallisuudenlajeja, mediatekstejä jne. oman kerrontansa perustaksi pelkän viittaamisen sijaan – jos suomalaisissa proosateoksissa olisi postmodernismia. Tällä tasolla on aika rauhallista. Fredric Jamesonin kommentti ”The postmodernisms have, in fact, been fascinated precisely by this whole 'degraded' landscape of schlock and kitsch, of TV series and Reader's Digest culture, of advertising and motels, of the late show and the grade-B Hollywood film, of so-called paraliterature, with its airport paperback categories of the gothic and the romance, the popular biography, the murder mystery, and the science fiction or fantasy novel: materials they no longer simply 'quote', as a Joyce or a Mahler might have done, but incorporate into their very substance” (Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism. 1991/2009, 2–3) ei oikeastaan koske suomalaisia kirjailijoita tai näiden suomalaisia lukijoita.

Jos olisin ilkeä, kysyisin tähän kohtaan, miksi Suomessa edes opetetaan niin monissa opinahjoissa sanataidetta, kun sitä ei ole saatu aikaiseksi juuri lainkaan? Jos tarkoitus on jatkaa ekonomisen kielen proosaa, ehkä olisi opetettava sanataitoa, mutta sitä varten on jo toimittajakoulut. Tällainen provokaatio on tietysti liioittelua, mutta käsi sydämellä: kuinka paljon Suomessa kirjoitetaan sellaista proosaa lausetasolla, joka vuotaa em. kuvatuista kehyksistä yli myös kielellisesti? Käyttää suomea eri tavoin, tavoittelee merkityksiä jotka ovat väistymässä tai vasta tulossa? Tuntuisi päinvastoin hyödyttävän meitä kaikkia, jos edes kourallinen suomalaisia kirjailijoita, harrastelijoita, bloggaajia, ketä tahansa kirjoittaisi tavalla, joka väistää ekonomisuuden lausetasolla, joka koristelee, jonka lauseissa on krumeluureja, monipolvisuutta, vaikeatulkintaisuutta – ja saisi vielä äänensä ja kielensä jotenkuten kuuluviin, edes muutaman lukijan saataville.

Avainsanoja ovat siis runsaus ja monimuotoisuus. Sen vuoksi on miltei kokonaan väistettävä kysymys maailmankirjallisuudesta tai siihen viittaavasta normista, sillä jos jokin on maailmankirjallisuutta, sitä on oikeastaan vain suomesta kääntymätön kirjallisuus, kirjallisuus joka ei käänny toiseen kieleen väkivallatta. Ja mistä tällaisen kirjallisuuden sitten kaivat tällaisina aikoina, kun täytyy osata puhua sujuvaa englantia, kirjoittaa kieliopillisesti täsmällistä lausetta, paska ja hiki ei haise, elämä on steriiliä ja sisätiloissa? Proosa, jota Suomessa tällä hetkellä kirjoitetaan, on luonnotonta kirjallisuutta.

Ihmisiä elokuvissa - Osama bin Ladenin murha ja media

Viimeiset päivät mediat ovat väsymykseen tolkuttaneet Osama bin Ladenin kuolemaa. Spektaakkeli sai jo ensimmäisen päivän jälkeen mielenvikaiselta vaikuttavia piirteitä: amerikkalaisia kerääntyi Valkoisen talon edustalle ja Ground Zeron alueelle juhlimaan tapahtunutta. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on usean päivän ajan puhunut Osama bin Ladenin kuolemasta, vaikka kyseessä näyttää olleen teoriassa kuukausien suunnittelun vaatinut murha. Murha. Ei tappo, jota sitäkin ilmaisuna on vilauteltu. Viimeksi tänä aamuna Ylen uutiset raportoi, että ”kolme neljästä bin Laden -iskussa tapetusta oli aseettomia”. Näin ollen on selvää, ettei median jumaloimalla Navy Seals-ryhmällä ollut aikomustakaan napata bin Ladenia elävänä – mistä poikikin jonkin verran selittelyä: tilanne vaati sitä, Navy Sealsien oli pakko toimia kuten toimivat.

Joten ei: kyseessä oli valtion masinoima murha, olkootkin murhattuna sitten tuhansia ”viatttomia miehiä, naisia ja lapsia” tapattanut terroristijohtaja. Bin Ladenia ei edes haluttu saada sotarikostuomioistuimeen, enkä saata olla ajattelematta, että samoille lehtereille, syytettyjen joukkoon tulisi kaiken järjen ja loogisen juridiikan nimissä tuoda myös Yhdysvaltainen entinen presidentti, joka sentään hyökkäsi kahteen Lähi-idän maahan, aloitti kaksi sotaa saman ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä ja perusti koko touhun ontuviin väitteisiin joukkotuhoaseista, naisten asemasta islaminuskoisissa maissa ja pölynryvettämistä sisseistä, jotka vihaavat länsimaista edistystä, demokratiaa ja erityisesti Amerikkaa. Ehkä bin Ladenia ei haluttu saada julkisuuteen kertomaan omaa näkemystään totuudesta, tai vaikkapa sitä, että vielä vuonna 2001 bin Ladenien suku ja Yhdysvaltain entisen presidentin suku oli hyvinkin hyvää pataa, kauppakumppaneita.

Puhumattakaan siitä, miten HS päätyi sitten peittelemään näitä seikkoja uutisilla, jotka otsikoitiin tähän tapaan: ”YK:n ihmisoikeusraportoija: Bin Ladenin tappaminen oli laillista”, ”USA: Osaman ampuminen ”kansallista itsepuolustusta”. Toki uutisointi noudatteli kansainvälisten uutiskanavien uutisointia, mutta asiasta ei silti liene epäilystä: Osama bin Ladenin murha oli poikkeus, jota missään muissa oloissa ei tehtäisi. Nyt tilanne kuitenkin sitä vaati, kyseessähän oli kuitenkin 2000-luvun ehkä keskeisin ikoni, kaiken pahan kuva ja kielenkantaja.

Kotimaisen uutisoinnin infantiilein hetki koettiin kuitenkin toissapäivänä, kun Helsingin Sanomien ulkomaan uutisten etusivulla oli koko sivun artikkeli nimeltä ”Viisi viimeistä päivää”. Sivun yläosan peitti kuva Barack Obaman turvallisuusryhmästä Valkoisessa talossa. Kuva itsessään tuo mieleen paitsi Kubrickin Dr Strangeloven myös kaikki ne elokuvat, joissa valtiopäämiehet kerääntyvät yhteen jännittääkseen tulevia tapahtumia, maata kriisissä. Suotta Anssi Männistö Tampereen yliopistolta onkin epäillyt kuvaa lavastetuksi. Itse artikkeli vetää kuitenkin touhun huippuunsa: sen lisäksi että jutussa kerrotaan sähäkkään tapaan itse operaation etenemisestä, jalat vie alta kuvaus sunnuntai-aamupäivästä:

”Obama suuntaa golfkentälle. Hän pelaa tavallisen 18 reiän sijaan vain yhdeksän. Peliä seuranneet toimittajat päättelevät, että kolea sää on vienyt pelihalut.

Tosiasiassa Obama suuntaa suoraan toimistoonsa ottamatta edes golfkenkiä jalastaan.

Valkoinen talo sulkee ovensa turisteilta. Yksi työntekijä passitetaan ostoksille. Hän tuo kalkkunalla täytettyjen wrapeja, katkarapuja, perunalastuja ja limsaa.” (HS 4.5.)

Nämä kaksi tekijää – kuva ja kuvaus Obamasta ja Valkoisesta talosta valmistautumassa spektaakkeliin – hölskäyttävät kyllä vasta heränneen lukijan kahvit rinnuksille. Ihanko oikeasti tässä valmistaudutaan seuraamaan suoraa lähetystä murhasta? Tai kuten Männistö äimistelee:

”Seurataanko lätkämatsia vai miksi niin kiinnostuneina katsovat? Mitään viitettä siitä, että mitä tässä todella tapahtuu, ei ole. Tosin on vankat sanat, joiden mukaan tässä tapahtuu yksi hurjimmista suorista lähetyksistä ikinä, mutta kukaan muu kuin nuo kolmetoista henkilöä ei sitä todista. ”

Kiinnostavaa bin Ladenin murhassa onkin sen salamyhkäisyys. Foliohattuja ei tarvita, he tekevät sen itse. He tekevät kaikkensa, jotta uutistoimistot ja tavan kansalaiset kiihottuisivat. Meille on kerrottu yksityiskohtaisesti kaikki erityisjoukosta ja operaation etenemisestä, mutta varsinaisia todisteita, valokuvia, videokuvaa tai itse ruumista emme saa nähdä. Ne eivät tietenkään ole koko perheen katseltavaa, mutta koko tapahtuman keskiö, bin Ladenin ruumis ja sen poissaolo, panee epäilemään koko tapahtuman totuudellisuutta.

Älkää käsittäkö väärin. En ota kantaa siihen, onko bin Laden ollut kuolleena jo vuosikausia vai murhattiinko hänet todella nyt kuten dna-tunnisteen mukaan on oikeasti tapahtunut. Enemminkin on kysyttävä, mitä Osama bin Ladenin ympärillä tapahtuu. Tommi Melender kirjoittaa Kuka nauttii eniten -esseekokoelmassaan (2010) Don DeLillon mainiosta romaanista Valkoinen kohina (1985), jossa

”romaanin minäkertoja, Hitler-tutkimukseen erikoistunutta laitosta kuvitteellisen Blacksmithin pikkukaupungin collegessa johtava Jack Gladney vie opinahjoonsa vierailevaksi luennoitsijaksi saapuneen Murray Jay Siskindin maaseudulle katsomaan syrjäisen lehmipolun päässä sijaitsevaa latoa.

Tuo lato ei ole mikä tahansa lautarakennelma, vaan seudun merkittävin matkailunähtävyys. Teiden varret ovat täynnä kylttejä, jotka kertovat sen olevan AMERIKAN ENITEN VALOKUVATTU LATO. Ei siis suurin, kaunein, vanhin tai historiallisesti merkittävin. Ihmiset eivät vaella ladon luokse ihaillakseen sitä tai oppiakseen sen historiaa. He haluavat vain ottaa siitä kuvan. Eikä heillä ole halulleen muuta syytä kuin tietoisuus siitä, että lukemattomat muut ovat vanginneet ladon kameraansa ennen heitä.” (Melender 2010, 114–115).

Lato, jonka ympärille on asetettu valtavat määrät kylttejä, lakkaa itse asiassa olemasta. Näemme vain kyltit, näemme sen mitä oletamme kylttien edustavan, mihin oletamme niiden viittaavan. Tämä seikka tulee mieleen myös Osama bin Ladenin murhan uutisoinnissa. Me emme seuraa bin Ladeniin liittyviä tapahtumia, vaan miestä koskevaa uutisointia. Siksi emme näe bin Ladenin ruumista tai videokuvaa – sitähän näinä CNN:nä ja reaaliaikaisen sodankäynnin aikoina sopisi odottaa – vaan ihmisiä katsomassa videokuvaa. Emme näe elokuvaa, vaan ihmisiä katsomassa elokuvaa. Se herättää kiinnostuksemme, kiihottaa mielikuvitustamme.

Mitä meiltä sitten jää näkemättä? Ensinnäkin ihminen, jota on ammuttu päähän. Varmasti karmea näky. Monet ovat nähneet tätä televisiossa, mutta toisin kuin elokuva nykyisin, todellisuus (tai Valkoinen talo) päätti tällä kertaa keskittyä viettelyyn, referentin poissaoloon. Ehkä sillä on syynsä Vähän sama kuin katsoisi toiminta-, kauhu- tai pornoelokuvia ilman toiminta-, kauhu- tai pornokohtauksia. Toiseksi meiltä jäi näkemättä bin Ladenin hautajaiset. Nehän toimitettiin hyvin nopealla, jopa epäilyttävän nopealla aikataululla: ammuttu mies pestiin ja vaatetettiin, hoidettiin islamin oppien mukaisesti kahdessakymmenessäneljässä tunnissa ja kipattiin lopuksi mereen. Paikkaa ei kerrota, koska bin Ladenin haudasta ei kuulemma haluta pyhiinvaelluspaikkaa. Tämä saattaa olla kuitenkin tapahtuman kaikkein häkellyttävin seikka, joskin tarkemmin ajateltuna vain loogista. Miksi Navy Seals ja Yhdysvaltain armeija kunnioitti niin paljon maailman etsityimmän rikollisen, globaaliksi puetun kansallisen murhenäytelmän pääarkkitehdin kuolemaa, ruumista ja edesmennyttä elämää niin paljon, ettei se häpäissyt bin Ladenia julkisesti – toisin kuin amerikkalaisjoukkojen saatua Saddam Husseinin kiinni vuonna 2006 jolloin sotarikollista ryöpytettiin eessuntaas ja lehdet pullistelivat kärsivän, likaisen Saddamin kasvoja jossain nimettömässä maakuopassa. Niinköhän Osama bin Laden ansaitsi parempaa? Tai niinköhän Yhdysvallat oli parissa vuodessa oppinut kohtelemaan tuomitsemiaan rikollisia kunnollisemmin (jos ei oteta lukuun tätä varsinaista murhaa)? Eikö nöyryyttävämpää ja kaikista meistä vastenmielisempää – mutta sittenkin ihanampaa ja juhlittavampaa – olisi ollut saattaa Al-Qaida -maestro maallisen oikeuden eteen, meidän kaikkien syljeksittäväksi?

Vaikka hurskasteluun Obamakin sortui sitten:

”Pidimme parempaa huolta kuin bin Laden silloin, kun hän tappoi 3000 ihmistä. Hän ei paljoa välittänyt siitä, kuinka heitä kohdeltiin ja häpäistiin”, sanoi Obama viitaten WTC-iskuihin."

Kuten uutisista on käynyt ilmi, itse murhan jälkeiset tapahtumat, dna-varmistus, ruumiin valmistelu ja hautaaminen, olivat suunniteltuja tapahtumia. Toisin kuin Obama väitti, eivät Osama ja Yhdysvallat – onpa siinäkin voimasuhteet – ole niin erilaisia: molemmat valmistelivat iskujaan kuukausikaupalla, molempien motiivit ovat hiukan kyseenalaisia ja molemmista tapahtumista on vuotanut relevanttia tietoa yllättävän vähän. Voisi jopa sanoa, että WTC-iskuilla ja bin Ladenin kuolemalla on samantyyppinen luonne: molempiin esimerkiksi liittyy seikkoja, joista ei julkisesti ole kerrottu tarpeeksi selvästi; molemmat ovat spektaakkeleja, joista ensimmäisessä käsiteltiin surua ja toisessa koston suomaa mielihyvää; kumpikin estetisoi kuoleman ja eräällä tavalla myös häpäisi sen: WTC-iskut estetisoivat ”maailmojen sodan”, Bin Ladenin murha kaikki kuviteltavissa olevat ”pahan johtajan” murhayritykset jonka kunnialliset kansalaiset panivat toteen (vrt. Hitlerin murhayritykset) – sillä erotuksella, että molemmissa onnistuttiin. Maailmojen sota näyttää olleen voittoisa meidän suhteemme ja tuntemattoman, vieraan uhan kasvot saatiin tuhottua.

Kuten kunnon tarinaan kuuluu, bin Ladenin kuolemaan on tietysti saatu jo erilaisia tulokulmia. Virallisen kertomuksen mukaan hän ja hänen seuralaisensa tekivät vahvaa vastarintaa, jonka takia bin Laden oli pakko tappaa. Operaation kulusta käy myös ilmi, kuten tällä kertaa oivaltava HS kertoi, että ”Bin Ladenilla oli yli puoli tuntia aikaa tarttua aseeseen, mutta hän ei sitä tehnyt. Tulitaistelu kesti 40 minuuttia, ja bin Laden tapettiin sen loppupuolella.” (HS 6.5.)

40 minuuttia ja yksi ihminen vastaan Navy Seals-ryhmä, joukko huippukoulutettuja tappajia? Kiinnostavampi ja Yhdysvaltain toiminnan entistä moraalittomaan valoon asettava kertomus kuitenkin menee toisin: ”Uutiskanavan Al Arabiyan ”siteeraamat nimettömät pakistanilaiset turvallisuuslähteet väittivät haastatelleensa talosta löytynyttä bin Ladenin 12-vuotaista tyttöä, jonka mukaan bin Laden olisi saatu kiinni elävänä operaation alkuvaiheessa ja teloitettu sitten perheenjäsenien nähden.” (HS 5.5.)

”Kaikki mitä sanon on, on valetta.” Tämän lauseen tulisi lukea jokaisen sanomalehden sivulla, jokaisen tv-kanavan ruudun alakulmassa. Niin nytkin. Oli sitten kysymys Al Arabiyasta, CNN:stä tai Helsingin Sanomista, on jotakuinkin selvää, että kaikki ne puhuvat lörpötellen, koska lörpöttely on tapa, jolla spektaakkeli rakennetaan. Siitä puhutaan, lakkaamatta, siitä tiedetään kaikki paitsi se, mitä ”todella tapahtui”. Näemme kuvia, luemme uutisia tapahtuneesta, mutta koko ajan jotain vuotaa yli, koko ajan esitetyn totuus pakenee – eikä silti, ei se meitä edes kiinnosta, meitä kiinnostaa kiihottuminen, se että edes näemme ne jotka näkivät. Ja ehkä juuri se on asia, jonka tulisi vaati kaikki huomiomme. Kiihottuminen.

... ja langennut maailma odottaa

Langennut maailma huokaa...

Jytkypolitiikkaa valonnopeuden ajassa

Aamulehti, Suomen eräs huvittavimmista sanomalehdistä, julkaisi heti eduskuntavaalien jälkeen pienen artikkelin Onko iso jytky englanniksi Big Bang vai Great Fart? Ilmaus ”jytky” on tietysti ollut kaikkien huulilla toissaillasta lähtien; termi lanseerattiin Timo Soinin toimesta vaalivalvojaisten aikana ja onnellisen typertyneenä Soini toistelikin termiä koko illan. Näyttääkin siltä, että ihmisten tunnerekistereihin ”jytky” on iskostunut nyt niin tiukasti, että vastaisuudessa kun näemme Soinin televisiossa tai lehdistössä, jytky nousee välittömästi mieliimme.

Paul Virilio kuvaa Persianlahden sodan aikana kirjoittamassaan Desert Screen. War at the Speed of Light -kirjassa (1991) sodankäynnin muuntunutta luonnetta. Persianlahden sota edustaa hänelle ensimmäistä täysin reaaliaikaista sotaa, joka itse asiassa hävittää perinteiset aikamääreet (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ja korvaa ne reaaliajalla ja viiveellisellä ajalla. Keskeinen uuden sodankäynnin symboli on F117-hävittäjän ohella satelliitti, joka välittää meille suoraa tv-kuvaa tapahtumista; me vain istumme sohvilla ja katselemme. Me olemme niinikään sotilaita sodassa.

Käsitys ihmisten kokemasta pommituksesta mediaa seuratessa voi toki tuntua provosoivalta ja yliampuvalta. Mehän vain katsomme televisiota ja olemme milloin tahansa kykeneviä vaihtamaan kanavaa tai laittamaan toosan kiinni? Jollain tasolla Virilion kuvaama perinteisten aikamääreiden hävittäminen kuitenkin palvelee ymmärrystämme. Ainakin se jäljentää osuvasti, mistä on kysymys soinilaisen jytkyn kohdalla. Kyse ei ole median terrorista, vaan enemmänkin tunteista ajassa.

Jytky tuo ilmauksena mieleen paitsi lapsenkakan myös pommin, jymypaukun, tykinjytkyn. ”Tuli iso jytky”, kiljahtaa Timo Soini ja tarkoittaa: ”Nyt saimme kaikkien huomion, nyt teimme vallankumouksen, nyt tapahtuu!” Jytky kuitenkin viittaa myös välittömästi siihen, että samoin kuin lämpöohjusten lähettäminen Persianlahden sodassa myös jytky vaatii välitöntä reagoimista. Se on Virilion mukaan nyt koko poliitikan ytimessä: koska asiat tapahtuvat reaaliajassa, meidän on reagoitava suoraan ja harkitsematta, suojauduttava, puolustauduttava, käytävä vastaiskuun. Samalla tavalla soinilainen jytky pakottaa meidät reagoimaan, olemaan jotain mieltä, politisoitumaan. Uinuva poliittinen ruumis herää. Se, mikä tässä kuitenkin on olennaista on se, että politiikka ei ole aina kovinkaan mahdollista tai mielekästä valonnopeuden ajassa. Politiikkaanhan on perinteisesti liitetty keskustelua, punnitsemista, analyysiä, kritiikkiä ja harkintaa – eikä ajassa, jossa ihmiset pakotetaan reagoimaan välittömästi, ole aikaa politiikalle. Samaa voi sanoa perussuomalaisista: tietävätkö nämä ihmiset ja nämä äänestäjät, mitä tekevät (mikä on olennainen kysymys kuluvan viikon aikana muutenkin)? Ovatko he todella harkinneet, ketä äänestää? Tai mistä ylipäätään muodostuu side äänestäjän ja puolueen välillä, kun kysymys on perussuomalaisista – tai mistä tahansa muusta puolueesta? Miksi väen yksikkö valitsee jonkin tietyn puolueen ja mihin tämä valinta perustuu?

Demokraattinen politiikka, josta eduskuntavaalien tulos on selvä osoitus, ja etenkin sen määritelmä on näin ollen mahdollisesti avoin, auki: meidän on jatkuvasti kysyttävä, onko se mahdollista. Haluammeko sitä? Onko politiikka, tietynlainen politiikka tai politiikka ylipäätään se, mikä pelastaa meidät tai turvaa hyvinvointimme? Ja edelleen: mikäli demokratia on vallan jakamista ja valonnopeuden ajassa demokratia politiikkana mahdotonta, mitä meille jää jaettavaksi? Virilio vastaa: tunteita.

Yhdessä yössä sellainenkin sosiaalinen media kuin Facebook meni täysin sekaisin. Työpaikoilla ei muista puhuttukaan. Perussuomalaiset! Timo Soini! ”Tuli iso jytky!” Kansa on ääliö, on muutettava Ruotsiin! Tai kuten Hedelmissä osuvasti muotoiltiin:

”Tässä on vasemmiston ja vihreiden toinen perinteinen ongelma: epärealistinen oletus siitä, että jokainen yksilö todella “voisi tajuta” eli tulla tietoiseksi = vasemmistovihreäksi, sekä usko ihmisten perimmäiseen rationaalisuuteen.”

Tämän logiikan mukaan kansa ei selvästikään ole tajunnut.

Tai entä jos se on? Entä jos kansa todella on tajunnut? Vuosia jatkunut epädemokratia sai vaalit erityisen politisoituneiksi ja minunkin puoluekantaa peräsi eräs vasemmistopapparainen ratikassa; ilmapiiri väreili kiihkoa, sähköä, piinaavaa odotusta ja pelkoa. Kun sitten vaalivalvojaiset alkoivat, näytti siltä kuin reaalinen vihdoin olisi tullut todeksi. Tuloksissahan ei sinänsä ollut mitään uutta; kukaan ei yllättynyt niiden takia: olimme jo kuukausia tienneet, että perussuomalaisten suosio on kasvanut. Nyt tuo tieto kuitenkin tuli näkyväksi ja hetkessä se muutti etenkin perussuomalaisten vastustajat möliseväksi laumaksi ylitunteellisia mielipuolia. Ja myönnän: itsekin liikutuin. Emme kerta kaikkiaan osanneet reagoida tapahtuneeseen tunteettomasti, vaitonaisesti järkeillen. Ja kansa, minäkin sen osana, tulimme siihen tulokseen, että nyt alkaa tapahtua. Kansa todella tajusi tämän ja halusi sitä: osa toivoi sitä ilolla, osa toivoi sitä kauhulla. ”Iso jytky” oli siis todellakin valtava, mahan pinkeänpyöreäksi turvottanut pieru, joka jyrähti ja kansa liikahti. Se oli pommi, joka vaati suojautumista – ja vain ne, jotka pierun maireasta hajusta pitävät, jäivät sitä uteliaina nuuhkimaan, hurraamaan poikamaiselle suoritukselle.

Vaalimainoksissakin toisteltiin muutosta. Haluttiin muutosta. Porvarihallituksen vetämä politiikka ei kelvannut. Mutta ehkä tuossa muutoksenkaipuussa ei ollut kuitenkaan niinkään kysymys poliittisesta päätöksenteosta kuin tunteista. Aivan kuin ihmiset olisivat juuri halunneet tätä: että politiikka alkaisi kiinnostaa jälleen, että siihen syntyisi tunneside, (sillä monestihan tunnesiteet luovat syvällisemmän suhteen kun järkeily), että me oikeasti kaipaisimme vaikuttamista, vastuunottoa, yhteyttä yleiseen. Ja seuraavan päivän kuluessa vaalituloksen johdosta monet olivatkin jo liittyneet puolueeseen (esim. eilispäivän aikana Vihreisiin liittyi yli 300 ihmistä). Voisi kai sanoa: vihdoinkin!

Eli Timo Soinia ei voi kuin onnitella. Jälleen kerran hänen laskelmoiva jytkypolitiikkansa toimi ja sai punavihreän, itseään tiedostavana pitävän kansanosan sekaisin ja varpailleen. Pulssin sopisi kuitenkin hiukan tasaantuvan. Jää nimittäin nähtäväksi, synnyttääkö perussuomalaisten nousu ja kokoomuksen vaalivoitto (se on toinen ja ehkä jopa persujen voittoa traagisempi asia joka kannattaa muistaa) todellisen vastareaktion vai onnistuuko soinilaisuus muuntamaan tiedostajat itse asiassa perussuomalaisia pahemmaksi satanistis-hedonistiseksi mullikuoroksi.

Jos nimittäin haluamme puoluedemokratiaa, tämä on täydellinen esimerkki siitä. Kansa äänesti, eikä se äänestä väärin. Miten se muka voisi? Ehkä öykkäröimisen sijaan voisimmekin edes yrittää ottaa perussuomalaisten hajanaisetkin kannat kerrankin vakavasti, siitäkin huolimatta, että ”he tekevät sen itse”. Ainakin he ovat osoittaneet, että suuri osa suomalaisista kannattaa puolueen ajamia linjoja. Ehkä meidän on katsottava tämä kortti – ja pidettävä yllä hyvinä pitämiämme taisteluja kaikilla muilla aloilla (esim. ekologisten kriisien ja maahanmuuttokriitiikin hillitseminen muiden muassa). Emme voi lähteä ajatuksesta, että me olemme automaattisesti oikeassa ja muut väärässä. Kaikki me olemme ”yltäpäältä veressä”.

Harkitseva politiikka ei voi perustua puhtaasti reaktiivisuuteen. Ei se ole tunteiden kimpoilua, vaan nimenomaan harkintaa, toimintaa, poliittisen ruumiin jatkuvaa käyttämistä (joka silloin tällöin asettuu ristiriitaan henkilökohtaisten halujen kanssa). Väen moninaiset halut eivät jää intressin tai edun alle: meillä on Gilles Deleuzen sanoin ”syvällisiä ja epämääräisiä haluja, joiden vaikutuksesta” emme aina toimi etujemme mukaisesti. ”Ihmiset eivät halua mitään, mikä olisi heidän etujensa vastaista, sillä etu, intressi hahmotetaan aina halun käsitteen kautta.” (ks. Gilles Deleuze: Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. 1992. Helsinki: Gaudeamus. s. 99.) Käytännössä tämä tarkoittaa, että me emme todella tiedä, mitä teemme, mutta jos pidämme puoluedemokratiaa parhaana mahdollisena hallintamallina, meidän on hyväksyttävä tämä tosiasia. Ihmiset valitsevat puolueita kasvojen, nimien ja rintojen perusteella, eivät vain kantojen takia.

Miten politiikka on sitten mahdollista valonnopeuden ajassa? Onko meillä pääsyä aktiivisuuden ja reaktiivisuuden, voiman ja vastarinnan, tunteen ja vastatunteen alle, eräänlaiseen kiinteään pisteeseen tai seisahtumaan, josta käsin kammeta yhteisön arvoja mielestämme oikeaan suuntaan tai pikemminkin: tehdä edes pieniä asioita sen suuntaisesti kuin ajattelemme olevan kaikille hyväksi? Tämän tiedämme: seuraavat eduskuntavaalit ovat (viimeistään) neljän vuoden päästä, seuraavat kunnallisvaalit ensi vuonna, mutta politiikka ei odota. Äänestäjät ovat äänestäneet, mutta äänestämiseen rinnastettavia tai äänestämistä voimakkaampia poliittisen kamppailun muotoja on esillä joka päivä, tänäänkin. Ja niihin meidän on osallistuttava. Tom Joad ei ilmesty kerran neljässä vuodessa, vaan on läsnä kaikkialla missä itkee vastasyntynyt, missä poliisi tai vartijaa pieksää ihmistä, missä löyhkää veri, missä leijuu viha, missä etsitään työtä tai avunantoa, missä tavoitellaan vapautta ja missä haetaan paikkaa. Kaikkialla. Koko ajan.

Ja kun kaikki on liikkeessä, suojautumisten, hyökkäysten, pakenemisten ja kohtijuoksujen sarjoina, ehkä meidän on tehtävä liikkeestä kotimme. Mutta silloinkin meidän on muistettava, ettemme me ole se, joka liikkuu – joku muu, jokin muu, me ja meidän nimemme liikkuvat ja liikehtivät edessämme. Ehkä kiinteä piste sittenkin on.

Turisti ja matkaopas

Kokoomuksen Peruuttamalla ei pääse eteenpäin -vaalilehtinen tipahti tämänpäiväisen Hesarin mutkassa postiluukusta. Viimeaikaiseen puolueen harjoittamaan retoriikkaan tutustunut ei ylläty. Mukana ovat samat häkellyttävät sloganit ja näpäytykset, mutta myös ennen kaikkea sama optimismi. Sehän kokoomuksen mainonnasta on viime vuosina on niin absurdia tehnyt: ilakoivat kasvot, iskulauseet, talkoohenki, kaikki mukaan -meininki.

Uusin ulottuvuus liittyy kuitenkin siihen, mikä kokoomuksessa on tällä hetkellä parasta. Se on puolueista kaikkein taitavin – populismia kaihtamattakin – ja viekkain omimaan erilaisia vastakulttuurisia konsepteja omaan käyttöönsä. Pari vuotta sitten vihreästä ajattelusta tehtiin kokoomuksen lippulaiva; vihreällä on viisi miljoonaa sävyä ja jokainen voi vaikuttaa, oli sitten katumaasturilla ajeleva yritysjohtaja tai globalisaatiokriitinen fennovegaani – kuten kokoomuksen vastenmielinen puhunta maalaili. Tällä kertaa tämä äärikapitalistinen puolue ottaa käyttöönsä utopian. Utopia rekuperoidaan. Se imuroidaan omaan käyttöön ja käännetään jollei vastakohdakseen niin ainakin markkinatalouden palvelukseen. Tulos on lumoavalla tavalla häkellyttävä.

Kokoomuksen utopia kulkee nimellä Paremminvointivaltio. Himaslainen retoriikka on otettu niin ikään käyttöön: menneisyyteen ei saa takertua, ei saa olla kyyninen, ei saa valittaa, ei saa edes olla kriittinen, yhdessä käydään hommiin ja edetään kohti tulevaisuutta hymyssäsuin. Stubbin virnukissamainen hymy leijuu edellämme.

Lehtinen alkaa ”kutsulla matkalle”. Itse asiassa kokoomuksen vaalilehti ei ole edes vaalilehti, se on ”matkaopas”. ”Matkaopas Paremminvointivaltioon on suunnitelma siitä, kuinka hyvinvointivaltiosta päästään Paremminvointivaltioon.” Lehtinen, korjaan, matkaopas alkaa perinteisellä retoriikalla: ”me suomalaiset”. ”Me suomalaiset” arvostamme hyvinvointivaltiota. Tilanne on kuitenkin kriisiytynyt, sen tunnustaa kokoomuskin. ”Mitä siis on tehtävä?” Ei saa turvautua nostalgiaan:

”Helposti voi taipua ajattelemaan, että ennen kaikki oli paremmin. Jos vain pääsisimme takaisin auvoisalle 80-luvulle, jos voisimme kieltää EU:n, poliitikot, markkinavoimat tai kaikki ne, joiden kanssa olemme eri mieltä, silloin kaikki olisi hyvin.”

Seuraa pysäyttävä lause: ”Me emme kuitenkaan ajattele näin”. Me suomalaiset. Äkkiä lukija on temmattu mukaan retoriikkaan, jossa hänkään ei ajattele näin, vaikka yleensä kyllä ajattelee, sanoi siihen kokoomus-väki mitä hyvänsä. Ei ole kuitenkaan tarvetta korostaa, että kokoomus on joiltain osin tässä oikeassa. Meidän ei tule haikailla 80-luvulle sokeasti. Samainen retoriikka vie kuitenkin huomiota siitä, ettei meidän tulisi myöskään kritisoida nykyistä järjestelmää, eikä varsinkaan tulevaisuutta, koska ennen ei ollut paremmin. Mutta juuri tuo kritiikki on se, jota kokoomus haluaa välttää. Sen tulevaisuudenutopiassa ihmiset ovat ”tottuneet tekemään asioita yhdessä, talkoovoimin. Asioista ei purnata vaan ne tehdään hoidetaan kuntoon. Meidän yhteinen maahan tämä on.” Eikö tästä välity kaikesta jalomielisyydentuulahduksestakin huolimatta myös sokea usko tulevaisuuteen – tai ainakin siihen tulevaisuuteen, jonka kokoomus haluaa Suomeen? Täyttä vauhtia eteenpäin! Kieltämättä tässä kohtaa ei voi olla ajattelematta Bruce Springsteenin Last to Die -kappaleen säkeistöä: ”The kids asleep in the backseat / We're just countin' the miles you and me / We don't measure the blood we've drawn anymore / We just stack the bodies outside the door”

Kokoomus ei tyydy myöskään utopian uudelleenmuotoiluun, vaan pöllii samantien myös Marxin vieraantumisteorian:

”Odotamme saavamme kaiken valmiina. Olemme vieraantuneet omasta hyvinvoinnistamme ja panoksestamme sen rakentamiseen. Meistä on tullut turisteja hyvinvointivaltioon.”

Tämä on lähtötilanne. Tämän vuoksi on lähdettävä kohti Paremminvointivaltiota. On painotettava ilmaisua ”lähteä”, sillä kyse on matkaoppaasta. Turisti-metaforan käyttö aiheuttaa kuitenkin jo ensi metreillä hämmennystä. Matkaopas opastaa, että turisti ei todellisuudessa

”jaksa nähdä päänvaivaa. Turisti ei näe oman toimintansa merkitystä maan tulevaisuudelle. […] Turisti käy vain kääntymässä ja ajattelee, että asioiden tekeminen kuuluu muille, maan oikeille asukkaille. Turisti valittaa hotellin huonoa tasoa ja basaarin korkeita hintoja – ja heittää roskat tienpientareelle ja lähtee kotiin.”

Siis hetkinen? Olemme turisteja hyvinvointivaltiossa ja nyt meitä kannustetaan matkustamaan lisää? Meitä ei pyydetä juurtumaan asuinsijoillemme, vaan jatkamaan turistina olemista. Meidät on kutsuttu matkalle Paremminvointivaltioon ja jos kerran kyse on matkasta, silloin me olemme vain kääntymässä, käymässä – enkä ole tähän päivään mennessä nähnyt turistia, joka ei haluaisi palveluja, joka tekisi kaiken itse ja joka ei nakkaisi paskoja maan infrastruktuurista, ekologisesta kantokyvystä jne. Käsitteen tasolla turisti haluaa henkilökohtaista tyydytystä; turisti haluaa lomailla, sillä loma on eroa työstä, rasituksesta, silloin ihminen on turistina, mikä merkitsee lepoa, elämyksiä, helppoa elämää, hyviä ilmoja, hyvää ruokaa ja toimivia palveluja. Mutta mikä olennaisinta: kokoomus ei tämän retoriikan perusteella halua, että olemme kotonamme, vaan että olemme kylässä, ohikulkumatkalla, entisenkaltaisia vaativia, ahneita ja sikamaisia röhörieskoja. Koko turisti-metaforaan on siis kätkeytynyt kokonainen ihmiskuva, joka toden totta on kapitalistisen järjestelmän polttoainetta.

Sivumennen sanoen matkaopas tuo mieleen myös Paul Verhoeven Total Recall -elokuvan (1990), tuon aikansa proto-Matrixin, jossa päähenkiö Douglas Quaid haluaa ostaa matkan Marsiin uudenlaisella konseptilla: hänelle tehdään muistisiirtoja, jotka ovat täysin tuntemiemme muistikuvien kaltaisia. Hän saa kuvitella olevansa salainen agentti suorittamassa tehtävää, hän saa tavata hekumoimansa naisen jne. Jotain kuitenkin menee pieleen kun paljastuu, että Douglas Quaid ei olekaan Douglas Quaid, vaan koko hänen identiteettinsä on pelkkä siirre, hän on joku toinen, eikä enää oma itsensä. Ja hän on ollut aiemmin Marsissa, johon on Douglas Quaidina tuntenut vetoa. Marsin luonnonvaroja himoava yritysjohtaja on nimittäin saanut hänet hänen ”aiemmassa” elämässä puolelleen, pyyhkinyt hänen muistinsa ja palauttanut rakennustyömieheksi maapallolle. Koko hänen elämänsä on kulissi, hänen vaimonsa häntä vahtiva agentti, hänen uusi elämänsä tekaistu, muistikuvat yhtiön häneen siirtämiä. Entä mitä tekemistä tällä kaikella on kokoomuksen vaalikampanjan kanssa? Paremminvointivaltion konsepti on kuin matka, jonka Quaid tilaa – kokoomus kuin Recall, yritys joka matkan tarjoaa. Ja ne meistä, jotka tähän luritukseen uskovat, olemme oman elämämme quaideja, menossa suinpäin nykytilanteesta nykytilanteeseen kulissien taakse jäävän yritysjohtajan kerätessä voitot. Joka kerta kun näen kokoomuksen vaalimainoksen, voin kuulla korvissani Douglas Quaidia esittävän Arnold Schwarzeneggerin mölisevän hurjistuneena ”You bastards!”

Mutta leikki sikseen. Paremminvointivaltio sisältää kuitenkin osallistumisia, joita ei äkki arvaamatta turistilta sopisi vaatia. Ennen kaikkea se vaatii henkilökohtaista vastuuta, mistä on erikseen kiitettävä kokoomusta, sillä onhan se totta; meidän toden totta on otettava omasta elämästämme vastuu ja panostettava kokemusten laatuun, välittämiseen, suojelemiseen, asioiden parantamiseen. Millaisiin päämääriin tämä vastuu sitten kytketään kokoomuksen kampanjassa – se on tietysti eri asia. Vaikka monet suomalaiset varmasti haaveilevat talkoista, kokoomuksen käyttäessä sitä ihan erityisenä konseptina, homma haiskahtaa pahasti kusetukselta.

”Paremminvointivaltiossa ei ole tavatonta nähdä 'koko kylää kasvattamassa lapsia' tai eri ammattiharjoittajien tekevän työssään vielä vähän ylimääräistä, sellaista missä otetaan ihmiset ihmisinä eikä vain numerolappuina, jotka pitää hoitaa pois jonoista.”

Suhteutettaessa tämä työn konseptiin, joka on kokoomuslaisen utopian keskeinen peruspilari, koko ajatus talkoista, puhumattakaan myöhemmin painotetusta järjestötyön merkityksestä alkaa tuntua mielisairaalta. Voi vain kysyä, millä ajalla? Millä ajalla me osallistumme talkoisiin? Millä ajalla me osallistumme järjestötyöhön? Tai ehkäpä kokoomus haluaa meidät talkoisiin, jotta tekisimme töitä mahdollisimman halvalla, ellei ilmaiseksi – työ olisi iloista ja mukavaa, mutta vuokrarahoja sillä ei saisi kokoon. Se kieltämättä sopisi kuvaan.

Ei tule kenellekään yllätyksenä, että kokoomus haluaa patistaa ihmiset töihin. ”Hyvä työ kannattaa aina” on oikein erikseen tummennettu matkaoppaassa. Toisaalla kuitenkin kerrotaan ”kaiken työn olevan arvokasta”. Siis hetkinen uudestaan? Mitä tahansa työtä teemme, se on arvokasta, mutta hyvän työn vastakohtana kaiketi on ”huono” työ, joka ei kannata eikä ole arvokasta. Melkein uhmaisin matkaopastani ja sanoisin, että ei todellakaan kaikki työ ole arvokasta – etenkin jos ajatellaan yksilön toimeentuloa tai maapallon kestokykyä. Kaikki työ ei myöskään ole missään nimessä hyvää – ja jos sitä joku jostain kohtalon tai kokoomuksen oikusta joutuu tekemään, hän tulisi kaiken järjen mukaan saada siitä asiaankuuluvaa korvausta. En myöskään voi olla ajattelematta palkkatyön ulkopuolella tällä hetkellä tapahtuvaa työtä: hoivatyötä (esim. sairaitten lähimmäisten hoivaaminen), vapaaehtoistyötä, kansalaistoimintaa (järjestö- ja yhdistystoiminta) tai ihan mitä tahansa uusia arvoja tuottavaa työtä (esim. bloggaus, taideprojektit, vuorovaikutteiset paikallistaloudet)? En ole nähnyt kokoomuksen ajavan minkäänasteista kansalaispalkkaa tai perustuloa tai mitään rahaan sidottua vastinetta näille intohimosta ja välttämättömyydestä nousevien töiden korvaukseksi. Kaiketi ne eivät sitten olekaan oikeaa ja arvokasta työtä. Nehän ovat osin näkymätöntä, osin välttämätöntä työtä, eivätkä ne useinkaan hyödytä kansantaloutta.

Juju on siinä, että kokoomuskin tunnustaa meidän olevan kusessa. ”Hyvinvointimme ei ole kestävällä pohjalla. Tulot eivät riitä rahoittamaan kaikkia paremminvointiin tarvittavia menoja.” Samalla ”valtion menoja ei pidä uusilla päätöksillä lisätä ilman, että samalla tehdään tarkka harkinta ja suhteutetaan uusi meno jo olemassa oleviin kuluihin.” Siksi on mm. luonnollista, ettei opintotukea sidota indeksiin tai kohoteta siedettävälle tasolle. Päinvastoin: tarvitsemme kokoomuksen mukaan lisää ”rakenteellisia uudistuksia” (bingo!) ja lisää työntekoa.

Pidennetään siis työuria lisäämällä työssä viihtymistä.

”Työurien pidentämisessä on välttämätöntä jaksamisen tukeminen, työelämän ja työmarkkinoiden kehittäminen, koulutuksen suuntaaminen vastaamaan työvoiman kysyntää ja opiskeluaikojen lyhentäminen.”

Tässäkään ei ole mitään yllättävää, tähtäsihän jo yliopistolakiuudistus tähän: jengi kiertokävelylle oppilaitoksiin, pihalle, töihin, elämä meni, son moro! Hyvähän se toki on, että tämä sanotaan suoraan. Arvostettava sitä on. ”Suuntaaminenkin” on toki kaunis sana vuosisataisten traditioiden alasajamiselle (vrt. yliopistojen ihmistieteelliset koulutusalat). Siinä mielessä on vähintäänkin ristiriitaista puhua sivistyksestä ”asenteena, tapana suhtautua maailmaan ja elämään”, johon kuuluu olennaisesti ”myös halu vaalia luontoa ja kantaa vastuuta luonnon tilasta”. Se on ollut hukassa kokoomukselta koko ajan.

Kokoomuslainen utopia muistuttaa tältä osin myös David Fincherin Fight Clubissa (1999) pilkattuja lentokoneiden hätälaskeutumisoppaita matkustajille. Niissä ihmiset ”hymyilevät kuin buddhat”, mainitsee Tyler Durden (Brad Pitt), kun taas Paremminvointivaltio tuo mieleen jonkin sadun, jossa ihmiset hymyilevät virnukissamaista infantiilin hymyä ja laulavat posket lerpattaen ”ain laulaen työtäs tee”. Työssä viihtyminen ja ”työn ilo” ovat toki tärkeitä asioita, mutta samaan aikaan on tunnustettava, ettei kaikki työ nyt vain ole kivaa ja mukavaa, eikä kaiken työn sellaista välttämättä tarvitsekaan olla. Tämän kieltäminen vetoamalla ”jaksamisen tukemiseen” on vain kiertoilmaus sille, että ihmiset pysyisivät töissä kunnes ovat fyysisesti ja psyykkisesti niin paskana, etteivät kävele edes omin jaloin hautaan. Tätä kokoomus haluaa sen sijaan, että se pyrkisi miettimään ratkaisuja, miten vähentää työntekoa, lyhentää työaikoja ja työelämässä olemista. Jos palkkatyön ja vapaa-ajan erottelu on edes joten kuten mielekäs joillakin aloilla nykyisin, ihmisten hyvinvointi syntyy tosiasiassa palkkatyön ja vapaa-ajan oikeanlaisesta tasapainosta, ei toisen korostamisesta toisen kustannuksella. Nyt kokoomus haluaa viedä tämän tasapainon toteutumiselta viimeisetkin mahdollisuudet painottamalla sokeasti kaiken (palkka)työn arvokkuutta, työssä viihtymistä ja kansantaloutta ja talkoohenkeä. Tämä masinointi merkitsee enemmänkin matkaa pahemminvointivaltioon kuin kokoomuksen maalailemaan idylliiin. Tosin tässä tapauksessa ne taitavat olla sama asia.

Kokoomus haluaa luonnollisesti myös uudistaa verotusta.

”Verotusta on muutettava vahvistamaan suomalaista työtä ja vauhdittamaan talouskasvua, jolloin tarvittavat verotulot voidaan kerätä ilman suuria veronkorotuksia tai menoleikkauksia.”

Totta tosiaan, Suomi on EU-maista vähiten velkaantunein, mikä ei sinänsä lohduta, koostuuhan vuosittainen 50 miljardin euron valtionbudjetti viidesosaltaan lainarahasta. Mutta mikä on matkaoppaamme ratkaisu? ”Verotuksen painopistettä on siirrettävä pois työn tekemisen ja työllistämisen verottamisesta kohti ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta”.

Kolmannen kerran: hetkinen? Mitä on tämä ympäristöä kuluttava toiminta? Vaikka yksilötasolla on selvää, ettei työn tekemisestä pitäisi rangaista yksilöä, jälleen kerran seuraa retorinen huijaus: todellisuudessa monet työt, joihin meidät on pakotettu osittain talouskasvun nimissä, ovat ympäristöä rasittavaa toimintaa” – puhumattakaan kasvavista työmatkakilometreistä ja näyttöpäätteillä selailemisen haitallisuudesta. Bifon sanoin: ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa!” Mitä suomalainen menettäisi, jos kaikki maan hampurilaisravintolat suljettaisiin ja niissä työskentelevät ihmiset vapautettaisiin muihin töihin? Myönnän kernaasti olevani pelkkä politiikan diletantti, mutta palvelusektorin liiallinen korostuminen nykyisessä työelämässä alkaa saada jo outoja sävyjä. Tämän vuoksi olisi paitsi alettava lakaista ekologisesti haitallisia yrityksiä – jalostamoita, autokauppoja, mainostoimistot jne. - myös taattava työntekijälle mahdollisuus kieltäytyä työstä. Kenenkään ihmisen ei tulisi olla pakko työskennellä alalla, jonka tietää tuhoavan ympäristöä, ihmisiä ja ruokkivan öykkärimäistä ihmiskuvaa, joka saa ihmiset ostelemaan päättömästi uusia autoja, veneitä, puhelimia, Thaimaan-matkoja jne. ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa.”

Mutta tätä kokoomus ei tunnusta. Päinvastoin: voimme kaikki vaikuttaa luonnon alennustilaan. ”Fiksuja tekoja tarvitaan kaikilta, olimmepa sitten katumaasturilla ajavia yritysjohtajia, globalisaatiokriittisiä fennovegaaneja tai aivan tavallisia suomalaisia”. Mutta tätä seuraa koko matkaoppaan mielisairain lause: ”Me kokoomuslaiset olemme aina uskoneet, että ihmisten ja ympäristön kohtalo kulkevat käsi kädessä”. Vaikka ”kohtalo” viittaa tässä selvästi tulevaan, lause tuntuu kielivän myös siitä, että yksin luonto ei ole alennustilassa, saastumisten ja sukupuuttojen keskellä. Myös me olemme. Ihminen itse on pilalla – ja me kokoomuksessa tiedämme sen! Me olemme aina uskoneet siihen, joten tämän perusteella on luontevaa, että viemme sekä ihmisen että luonnon täydelliseen ja totaaliseen alennustilaan, kyllä siinä matkalla ainakin muutamat meistä hyötyvät. Ja tätä hyötyä siivittävät ne ilakoivat kasvot, jotka nauraa hohottavat, kuinka perkele sentään onkin kivaa tämä luonnon pilaaminen ja köyhien kyykyttäminen!

Ja niin muuten, ”talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu”. Kuten Tere Vadén maalaili Ajan henki -dokumentissa (jota parjasin aiemmin) jos tuolta Siperiasta tulisi nyt heimo, joka kertoisi tuhonneensa paikallisen ympäristönsä ja tehneensä sen elinkelvottomaksi, meillä tuskin olisi heille mitään kerrottavaa. Niin lyhyt on muistimme, niin kapeita taitomme, niin ahnea tämä kurja ja alhainen ihminen joka raiskaa jokaisen näkemänsä pandan ja antaa lastensa perinnöksi kolme rintaa, kaksi päätä ja tonnikaupalla ydinjätettä. Kiitos vaan.

Sillä tosiasiahan on, että ”ympäristöfiksu yhteiskunta huomioi luonnon kantokyvyn, käyttää mahdollisimman vähän energiaa ja luonnonvaroja, tuottaa mahdollisimman vähän päästöjä ja jätteitä sekä toimii kustannustehokkaasti”. Näin ei toimi kokoomuksen Suomi, näin ei toimi kapitalistinen järjestelmä. Päinvastoin: kapitalismi on luontoa silmälläpitäen koko ihmiskunnan historian kaikkien aikojen tuhoisin järjestelmä. Kokoomuksen isoama ”kansakunta” taas on tätä järjestelmää auliisti palveleva iloinen ja palvelualtis ja kielitaitoinen virkamies, joka solmio suorassa ja housut prässissä tekee kaikkensa hyötyäkseen tuhoamistaan ihmisistä, eläimistä, luonnoista ja muista arvoista. Ja jos meillä joltakulta olisi oikeasti jotain opittavaa, se olisi kivikauden ihminen tai jokin rajattu metsästäjä-keräilijäheimo jossain hamassa menneisyydessä. Mutta sinne nyt helvetti sentään ei kannata kaivata, mehän olemme matkalla tulevaisuuteen ja vain optimismi ja toivo pitävät meidät liikkeessä. Eikä meillä varmaankaan ole kivikauden ihmiseltä mitään opittavaa, mutta kokoomukselta kyllä.

Me olemme turisteja. Matkaoppaan lopussa olemme jo muuttuneet ”matkailijoiksi”: ”Me matkailijoina sitoudumme tällä matkalla hyviin töihin”. Kunnianhimoista, mutta myös valheellista. Suurin utopia on se, johon kokoomus uskoo: se, ettei kapitalismilla ole loppua, että se jatkuu ikuisesti, että voimme elää talouskasvun mallissa loputtomasti ja kaiken lisäksi antaa lapsillemme paremman maailman kuin missä itse elimme. Mutta ei tämä ole utopia, vaan dystopia. Ja kuten kaikki utopiat, mukaan lukien dystopiat, eivät ne ole jossain tuolla kaukana, vaan myös tässä. Tässä ajassa, näissä valinnoissa, näissä tilanteissa joissa elämme päivittäin - näissä on kaikki idut maalailtujen maailmojen toteutumiseksi. Ei ole suurta murrosta, suurta yhtäkkistä katastrofia, joka muuttaisi ihmisen, ihmiskuvan ja todellisuusperiaatteen. On vain jatkuvaa tulemista.

Menneisyyden haikailemisen sijaan meidän ei tule myöskään toljottaa sokeasti tulevaisuuteen: tässä päivässä on kaikki. Meidän tehtäväksi jää tutkia sitä, ymmärtää sitä, muuntaa sitä. Luotava sen rinnalle muuta. Vain siten suurin utopioista on käännettävissä kohti parempaa. Miten tämä elämä olisikaan se, missä olen kotonani? Miten tämä elämä olisikin se, jossa en ole turisti? Jossa olisin paikoillani, enkä alati jollain tolkuttomalla ulkomaanmatkalla? Jossa metafyysinen olemisemme luonto alkaisi juurtua kohti luonnon vastaavaa, toisiamme, jalansijaa, paikkaa – niin syvästi ja juurta myöten, ettemme enää taitaisi luontoa itsestämme viekkaudella ja rekuperoivalla retoriikalla erottaa? Että muistaisimme olennan jatkuvan tulennan?

Apinoiden planeetta

Pari päivää sitten julkaistiin netissä kauan odotettu Ajan henki – dokumentti, vapaaehtoisvoimin tehty ja välittömästi Zeitgeist-liikkeeseen kytkeytyvä kaksi ja puolituntinen elokuva. Mukana on pitkälti samoja keloja kuin Zeitgeist-dokumenteissa, mutta ihan hiilipaperikopioksi se ei sentään – onneksi – taivu. Ei sitä silti ylistää kannata. Toki on myönnettävä, että näin vaalien allakin talkoolaiset tekevät hyvää työtä; he sentään yrittävät tarjota vaihtoehtoa. Jotain olisi tehtävä, mutta – niin – mitä?

Teoksena Ajan henki on kuitenkin jokseenkin surkea. Se on naurettavan amatöörimäinen, kömpelö ja puuduttava. Samat miehet lässyttävät tai sanovat jotain muuten vain uhkaavaa. Hyviä onelinereita tietysti, ei siinä. Mukana on kuitenkin vain puolen tusinaa haastateltavia, josta ehkä 2-3, tarkemmin sanottuna Heikki Patomäki, Tere Vadén ja Eero Paloheimo tarjoavat edes jotakuinkin teräviä huomiota; joiden puheiden aikana dokumentissa on hiukan sähköä. Mutta vaikka arvostaisinkin Jonttia, ei hän silti ole asiantuntija. Siinä se: kaiketi olen liian kiinni asiantuntijatiedossa, jota Ajan hengen tekijät eivät ilmeisestikään arvosta, mutta olen myös epäileväinen sellaisten ihmisten suhteen, jotka puhuvat asioista ikään kuin niistä jotain tietäisivät – tai jos heidät esitetään sellaisessa valossa. En minäkään tiedä, eipä silti, mutta uskallan myöntää sen. Joku nobody puhuu – kuinka uskottavaa se on? Kapakanpöydässä ehkä, muttei dokumentissa. Sivuhuomiona voisi sanoa, että tietenkin asiantuntijat ovat lähes joidenkuiden palkkaamia, eivätkä läheskään aina puolueettomia – mutta katsotaanpa, mikä huima ero on vaikkapa taloutta selvästi ymmärtävän Patomäen ja rap-artisti Jontin välillä? Kumpaa sinä uskoisit? Tällainen hajaannus vain sekoittaa pakkaa entisestään: nämä ihmiset eivät ole tämän kontekstoidun tiedon puitteissa samanlaisia auktoriteetteja, vaikka yksityishenkilöinä heillä onkin vapaus valita, ketä uskoa ja miten. Tämä on yksi syy, miksi Ajan henki epäonnistuu.

Samaten vaikka Talousdemokratia ry:n Ville Iivarinen puhuu enimmäkseen ihan mukiinmeneviä, ei katsoja voi ymmärtää, kenellä on leikannut pistää hänet melkein kokonaan vastuuseen elokuvan alkupuoliskosta. On tietysti hyvä, että rahasta velkana selitetään selvällä suomen kielellä katsojille, mutta pahoin pelkään, ettei elokuva tule koskaan murtautumaan laajemmalle julkisuuteen siltä kehältä, jonka ovat jo miehittäneet nämä nettidokkarinsa tapittaneet uuslukutaidottomat. Keventävät osiot – jonkun Jope Ruonansuun vetäminen mukaan dokumenttiin – syövät entisestään uskottavuutta ja vakuuttavat kriittisen katsojan siitä, että Ajan henki on täynnä jonkinlaista omaa kivaa, jossa mukavia tyyppejä haastatellaan, ja ikävät soraäänet jätetään niille medioille, joita Ajan hengen tekijät kammoavat. Tämä on toinen epäonnistuminen. Voisikin kysyä, mikseivät tekijät menneet haastattelemaan aikamme talousvaikuttajia, poliitikkoja ja vastaavia? Tätä materiaalia suhteuttamalla dokumenttiin päätyneisiin haastateluihin katsojalle olisi kuitenkin jäänyt valinnan- ja tulkinnanvaraa. Mutta sellainen ei kaiketi sovi, kun Ajan hengen tekijät yrittävät tarjota vaihtoehdon, eivät vaihtoehtoja. Siinä mielessä Ajan henki toimii kuin Helsingin Sanomat: se ei aseta oikeasti merkittäviä seikkoja ja kantoja vuoropuheluun, vaan tyytyy ottamaan toisen asiantuntijatietona, toisen koomisena tietämättömyytenä. Ja kerrankin kun marginaaleilla olisi mahdollisuus synnyttää jotain oikeasti vitaalia, ne päätyvät apinoimaan isäntiään. Ne tekevät sen itse.

Riittävän voimakas yhden vaihtoehdon tarjoaminen johtaakin siihen, että Ajan henki muuntaa sekä itsensä että katsojansa yhdeksi vellonnan mereksi. Kieltämättä tulee mieleen, ettäkö oikeasti tässä ollaan aikeissa muuttua vai vain velloa öljyhuippuhekumoissa ja silti nettipokeria paukuttaen? Kumpaa pitäisi tehdä enemmän: levittää tietoutta vai näyttää itse hiljaista esimerkkiä? Kuinka monta ekokylää Zeitgeist-liike muuten on perustanut? Mitä muuta se on tehnyt kuin järjestänyt elokuvaesityksiä, keskusteluiltamia ja vastaavia? Mihin käytännön toimiin se on ryhtynyt? Helppo irvailla tietysti. Mutta miksi Ajan henki ei ryhdy alusta lähtien esittämään vaihtoehtoisia käytäntöjä tulevalle elämälle, vaan toistaa häkellyttävän uskollisesti kaiken Zeitgeistissa esitetyn rahasta ruokaan jankuttaen rivien välissä, että ettekö te ääliöt nyt oikeasti tajua tätä, ettekö?

”Savupirtistä nykypäivään”. Tämä yksittäinen klippi herättää myötätuntoa tekemisiämme kohtaan siinä missä kritiikkiäkin. Tieteen, etiikan ja kapitalismin liitto ovat ajaneet maapallomme tähän tilaan: savupirteistä on totisesti tultu pitkälle. Jos nykyisistä taloudellisista ja poliittisista eliiteistä on kiinni, tällä menolla jatketaan hamaan loppuun: emme todellakaan ole valmiita palaamaan savupirtteihin, me ihmiset, emme todellakaan. Mitä Ajan henki sitten tarjoaa tulevaisuutta silmälläpitäen? Tuskin mitään. En hetkeäkään jaksa myöskään uskoa, että Venus-projektit, joita Zeitgeist-dokumenteissa on genitaalit sauhuten ylistetty, toteutuisivat ikimaailmassa. Vadénin lempeät uhkailut Ajan hengessä ovatkin mielestäni aina olleet olennaisempia huomioita lähitulevaisuudestamme; en sano, että päädymme savupirtteihin takaisin, mutta matala elämä ja kova työnteko luultavasti palaavat ennemmin kuin teknologian johtama hedonistinen paratiisi. Jälkimmäiseen ei kertakaikkiaan ole resursseja. Suomesta ja Euroopasta on tulossa enemmän tai vähemmän kehitysmaa. Miten tällainen asia jää huomaamatta? Miksemme jo varustaudu, etsiydy käsityökursseille, opettele rakentamaan taloja, katoksia, työkaluja, säilytysastioita? Sen sijaan mölisemme ja vellomme. Ja jälleen tulee mieleen erääseen toiseen ryhmittymään kohdistettu Julma-Henrin laini: ”katso näitä selällään makaavia valittajia...”

Näyttää myös siltä, että sekä Zeitgeistin tekijöiltä että Ajan hengen tekijöiltä unohtuu jatkuvasti se, minkä Eero Paloheimokin jättää mainitsematta. Maailmassa on hänen mukaansa meneillään kaksi kriisiä: ekologinen ja sosiaalinen, jotka kietoutuvat toisiinsa. Mutta on kolmaskin. Spirituaalinen. Kutsutaan sitä paremman puutteessa vaikka sillä nimellä. Spirituaalinen kriisi koskettelee ihmisen sisäistä tilaa, onko hän tietoinen itsestään ja missä määrin. Kuinka paljon kapitalistinen järjestelmä iestää hänen sieluaan – ja kuinka paljon hän itse antaa sen iestää itseään? Mitä hän on tehnyt itselleen sen estämiseksi, itsensä parantamiseksi, itsen muuntamiseksi? Pelkkä yhteiskunnallinen herääminen – jota Ajan henkikin tuputtaa – ei riitä. Vaikka huomaisimme selvemmin yhteiskunnan epäkohdat, mutta juoksisimme jatkuvasti halujemme, himojemme ja mielenoikkujemme perässä sokeina, mikään ei muuttuisi. Vähintään yhtä tärkeä, ja sanoisin jopa tärkeämpi tekijä on, että suuntaamme enemmän energiaa sisäiseen Työhön. Mutta mitäs nyt? Pahat ihmisiä hyväksikäyttävät uskonnot, kuten ensimmäinen Zeitgeist valehteli, tarjoaisivat tekniikoita siihen, mutta enhän minä voi... Peter Joseph kielsi minua.

Sivusta seurattuna kuitenkin jos edes kymmenys näistä Ajan hengen tekijöistä, ihailijoista ja katsojista meditoisi, harjoittaisi Jeesuksen rukousta tai jotain vastaavaa säännöllisesti, moni asia saattaisi alkaa muuttua. Nyt Ajan hengen sakista välittyy vaikutelma vähän höhlinä warettajina, jotka eivät irkkaamiseltaan viitsi lukea vaikkapa Paul Feyerabendia tai G. I. Gurdjieffia. Tämä on asia, johon liikkeen toivoisi kiinnittävän seuraavaksi huomiota. Kaikki traditiot eivät ole korruptoituneita. Meillä on oltava riittävästi ymmärrystä suhtautua niihin kunnioituksella. Yllätyksekseni tämä on seikka, johon myös dokumentissa Esko Valtaoja viittasi: meidän tulisi ennemminkin yrittää ymmärtää ihmisiä heidän toiseuksissaan kuin pyrkiä muuttamaan tuota toiseutta itsemme kaltaiseksi. Ehkä Ajan hengessä on pieniä välähdyksiä totuudesta. Pienenpieniä. Ehkä se sittenkin on hyvä katsoa läpi.

Meidät on kutsuttu dialogiin

Toistan: Nuotan Älä alistu! -kampanjassa ei ole varsinaisesti kysymys homoseksuaalisuudesta. Kaikki puheet siitä ovat vain lietsoneet esiin uuden ”homomyrskyn”, jonka varjolla ajattelemattomat eroavat kirkosta; kirkosta jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä koko kampanjan kanssa. Kaikki puheet kirkon rahoittamasta Nuotan toiminnasta ovat typeriä, laskeskelevia ja yhtä traditiota ja (nykymittakaavassa) vähemmistöä polkevia.

Homojen oikeuksia ei tule vähätellä. Jos haluamme pyrkiä suvaitsevaan yhteiskuntaan, meidän tulee kuitenkin pystyä hyväksymään myös vastakkaisia näkemyksiä, niitäkin jotka näyttävät kielivän suvaitsemattomuudesta. Enemmänkin Älä alistu! -kampanjassa onkin kyse uskovaisten totuuksista ja ei-uskovaisten totuuksista ja tätä dialektiikkaa julkisessa keskustelussa tulisi peräänkuuluttaa enemmän. Kuten jokainen lukutaitoinen – lukutaito tosin tuntuu olevan aika kortilla – kaiketi osaa kampanjan kaikista tiedotteista lukea, kyse on nuorten itsensä ideoimasta tapahtumasta, jolla haluttiin huomiota – ja sitä totta tosiaan saatiin, kiitos typerän videovalinnan. Typerä valinta oli siinä mielessä, että vähintäänkin kampanjan alkajaisiksi olisi täytynyt valita jokin vähemmän provosoiva video tai Annin videon oheen tuoda useita muita videoita, joissa nuoret pohtivat itsenäistymistään ja arvojaan. Siinä mielessä kampanja oli selvästi epäonnistunut: sillä oli lähtökohtaisesti vaarana yli- ja ohitulkinta ja siten se myös toimi. Viime syksynä roihunnut homot vs. kirkko -keskustelu roihahti siis jälleen, osittain täysin tarpeettomasti. Samaan aikaan minun on todella vaikea uskoa, että tutkijatason ihmiset lähtevät arvuuttelemaan, josko kyseessä on tietoinen kosto kirkolle. Tai kuten Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan toimittanut tutkija Tommi Laitio sohii Iltalehden täysin tyhjänpäiväisessä artikkelissa:

”Kampanjan argumentaatio ei seuraa minkäänlaisia logiikan sääntöjä. Siinä yritetään ruokkia sellaista ajatusta, että yhteiskunta painostaisi nuoria homoseksuaalisuuteen. Käytetään argumenttina vapautta valita, mutta halutaan kuitenkin rajata lasten ja nuorten valinnanvapautta.”

On epäilemättä vaikea elää yhteiskunnassa, joka vaatii reagoimista, joka suoltaa erilaista informaatiota, joskus sensaationhakuistakin. Elämistä helpottavat kuitenkin jonkin verran lukutaito ja rauhalliset tulkinnat. Maltillisuus. Se näiltä tuhansilta ihmisiltä tuntuu kadonneen täysin. Pelkään pahoin, ystävän sanojan muistellen, että poliittisesta korrektiudesta on kovaa vauhtia tulossa uudenlainen fasismin muoto. Tämän välttämiseksi meiltä kaikilta kysytään armeliaisuutta ja malttia ja juuri sitä, mitä kaiketi eniten tässä yhteiskunnassa vaadimme: suvaitsevaisuutta.

On niin ikään toistettava, ettei homojen oikeuksien ja fundamentalistikristittyvähemmistön oikeuksien välille tarvitse asettaa vastakkaisuusmerkkiä. Ne eivät sulje toisiaan pois. Luulen, että sekularisaatio on edennyt esimerkiksi Suomessa niin pitkälle, ettemme joudu enää tilanteeseen, jossa homot kohtaisivat jatkuvaa fyysisen tai henkisen väkivallan uhkaa; päinvastoin, toivon totisesti, että heidän tilanteessa paranee jatkossakin. Toisaalta toivon, että ihmiset jotka ajattelevat toisin, saavat ajatella niin jatkossakin, jos se muodostaa tärkeän osan heidän maailmankatsomustaan. Heillähän on siihen kaiken järjen mukaan oikeus.

Enemmänkin tämänkertaisessakin metakassa on kysymys uskonnon ja uskonnonvastaisuuden välisestä kilvoittelusta, joka on vain puettu ”homomyrskyn” kaapuun. Minunkin uskontoihin myötämielisesti suhtautuvana on pyrittävä hyväksymään se tosiasia, että uskontoihin suhtaudutaan nykyisessä yhteiskunnassamme myös vastamielisesti. Monille uskonto edustaa kaikissa muodoissaan pahaa; se kerää rahaa ja lahjoittaa sitä vastenmielisiin asioihin, omalla politiikallaan se ajaa ihmisiä ahdistavaan ilmapiiriin, seksuaalisuuden rajoittamiseen jne. Toistan joitakin viikkoja sitten mainitsemani: meillä ei ole mitään syytä kieltää tätä ulottuvuutta uskonnon piirteissä.

Ymmärtääksemme uskontoja ja uskovaisuutta emme kuitenkaan voi tyytyä pelkkiin haittojen luetteloimiseen. Älä alistu! -kampanja osoittaa hyvin selvästi, että pelissä ovat arvomme, joihin olemme tottuneet ja joita mieluusti olisimme vaatimassa muiltakin, jos se vain olisi mahdollista. Haluamme ihmisarvoista elämää, erilaisia oikeuksia, mikä monilta osin onkin hyvä asia. Oikeuksien mukanaan tuomia velvollisuuksia ja suoranaisia haittoja emme voi kuitenkaan myöskään laiminlyödä.

Eräs oikeuksien mukanaan tuoma velvollisuus on velvollisuus yrittää ymmärtää erilaisuutta, erilaisia elämäntapoja, erilaisia seksuaalisuuksia, erilaisia käsityksiä, järjenkäyttöjä, uskomuksia. Jos niinkin oikeuksien yhteiskunta mahdollistuu erityisellä tavalla vasta valistuksen ja järjen koulimassa moderniteetissa, on meidän järjen uhmaamisen uhallakin pyrittävä lähestymään sopuisasti myös erilaisia tapoja käsittää ihmiselämä, todellisuus, toiset ihmiset. Meidät on kutsuttu vuorovaikutukseen ja dialogiin.

Siinä mielessä kysymys on, onko meillä oikeasti kunnollisia mahdollisuuksia asettua samalle nuotiopaikalle eri tavalla uskovan kanssa. Vanha kysymys: jos järki määrittää sen alueen, millä toimia, onko muilla ihmisen ominaisuuksilla mahdollisuuksia tulla toimeen samalla alueella? Onko järki – tai mikä tahansa muu ymmärtämisen alue tai avaruus – väistämättä tyranni? Mahtuvatko järki ja sydän samalle nuotiopaikalle, keskustelemaan sopuisasti?

Kävin muutama viikko sitten Arlan yleisessä saunassa Helsingissä ja ihastuin. En päässyt puheisiin vakikäyttäjien kanssa kuin osittain, mutta ymmärsin etiketin. Voi olla hiljaa, voi osallistua keskusteluun, jos siltä tuntuu. Mutta ilmapiiriä määrittää varovaisuus. Ihmiset eivät tunnu tieten tahtoen haluavan hyppiä kenenkään varpaille, vaan jos he alkavat puheisiin, sanat valikoidaan varoen, toista kunnioittaen. Tai kuten eräs ystäväni sanoi: ”puhutaan siten kuin se, josta puhutaan, voisi olla vieressä kuuntelemassa”.

Tämänkaltaisen etiikan toivoisi olevan myös em. jupakankin yhteydessä käytössä. Minua henkilökohtaisesti sattuu näiden tämän kampanjan aloittaneiden nuorten siinä missä homojenkin puolesta, kun kuulen ihmisten pilkkaavan toisaalla kristittyjä, toisaalla homoja. Aivan samalla tavalla kuin jokainen rasistinen vitsi tai homoon suunnattu pilkka satuttaa minua, niin myös jokainen leikkiä laskeva pääsetkö taivaaseen -visa, jokainen uskonnonvastainen pilapiirros – kaikki ne sattuvat, koska tiedän, että tuolla jossakin on kristitty tai homo tai ihonkantaja, joka loukkaantuu vielä syvemmin kuin minä; jolle uskovaisuus tai tietynlainen seksuaalisuus tai etnisyys on niin kiinteä osa identiteettiä, että tuntuu kuin hänen oma elämänsä olisi pelissä.

Iik! Pahat heterot tulevat taas ja käännyttävät meidät kaikki homoiksi!

Nuotta, suomalainen kristillinen nuortenlehti käynnisti eilettäin Älä alistu! -nimisen kampanjan. Välittömästi tämän jälkeen Suomen ykköslikasankona tunnettu Uusi Suomi uutisoi aiheesta otsikolla ”Kristittyjen homovastainen kampanja ihmetyttää Suomessa”. Nuotan kampanjasivustolla on kuitenkin muutaman kappaleen mittainen artikkeli, jossa kuvataan kampanjaa seuraavasti:

”Älä alistu! -kampanjassa lähdemme siitä, ettei ajan henkeen pidä mukautua. Haluamme kannustaa ja rohkaista juuri sinua etsimään kestäviä ratkaisuja elämäsi suuriin kysymyksiin yleisen mielipiteen sijaan Raamatusta. Kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta. […]

Juuri sinä olet Jumalan kuva, ainutlaatuinen luomistyö ja äärettömän arvokas Luojallesi. Kannat mukanasi arvokkaita Jumalan lahjoja, kuten tunteita, seksuaalisuutta, kaipuuta, unelmia, toiveita ja ennen kaikkea elämää! Sinun ei siis tarvitse määritellä identiteettiäsi ihmisten mielipiteiden perusteella, koska Luojasi haluaa lahjoittaa sinulle todellisen identiteettisi yksin armosta, ilman omia tekojasi.”

Ei siis sanaakaan siitä, että tässä oltaisiin liikekannalla homoja vastaan. Uuden Suomen toimittaja tulkitsi kampanjan ulostulon kuitenkin toisin. Artikkelin mukaan ”kampanja, joka kannustaa homoseksuaalisia nuoria pidättäytymään ”raamatunvastaisten” mielihalujensa noudattamisesta” ja se tietysti ”kauhistuttaa muun muassa Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelun blogeissa”. Sekä toimittajaa että lukijoita voisi muistuttaa tässä kohtaa, että Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelun blogeissa ei ole käsiteltykään asiaa, joka ei kauhistuttaisi ja josta eivät kirjoitus- ja uuslukutaidottomat ääliöt kirjoittaisi suu vaahdossa ja genitaalit sauhuten. Jos Uusi Suomi on likasanko, sen ylläpitämä Puheenvuoro-verkosto onkin sitten ikisaastan peitossa.

Sitaatin ja uutisoinnin valossa tässä onkin erityinen epäsuhta: miksi toimittaja ja bloggaajat puhuvat homoseksuaalisuudesta, kun kampanjan sivustolla lukee selvin sanoin, että kampanja haastaa kannattamaan Raamatusta tulevia arvoja, ei kuuntelemaan muita, modernina elämänä vaalimia mitä moninaisempia arvoja? Kampanjan taustaoletuksena voidaan myös pitää sanotun perusteella sitä, että koska Älä alistu! on olennaisesti nuorten kampanja, sen tavoitteena on tukea nuoria heidän kasvussaan – ja varmasti monet meistä tunnistavat tilanteen: moni meistä on kokenut sen identiteettiin liittyvän ahdingon, jossa teini-ikäisinä elimme. Moni meistä tunnistaa myös kasvun: jossain kohtaa identiteettimme on vakiintunut ja olemme tulleet varmoiksi siitä, että juuri tämä on hyvä tapa elää. Se ei tietysti tarkoita sitä, että sama tapa olisi hyvä kymmenen tai kahdenkymmen vuoden päästä, mutta nyt se on. Ja tuntuu siltä.

Nyt kuitenkin huomio, tämä kauhistelun ja paisuttelun yleinen vire, kiinnittyy kampanjan oheisvideoon, jossa 20-vuotias tyttö kertoo seksuaalisesta suuntautumisestaan, kuinka hän irtaantui biseksuaalisuudestaan ja löysi heteroseksuaalisuuden ja on nyt mielestään onnellisesti kihloissa poikaystävänsä kanssa. Videon alla on teksti: ”Anni on esimerkki tytöstä, joka ei alistunut. Mikä on sinun tarinasi?” Kyse on siis vain yhdestä ainoasta esimerkistä, miten yksittäinen ihminen ei ole halunnut alistua niihin arvoihin, joita hänen elinympäristössään on koettu hyväksyttävinä. Mikä tässä on niin kamalaa? Koska heteroseksuaalisuus on junttimaista, punaniskaisten perussuomalaisten moukkamaista touhua? Vertailun vuoksi esimerkki kääntyy tietysti toisinkin päin: jos tyttö valitsisi heteroseksuaalisessa ympäristössä pariutumisen samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa, häntä pidettäisiin rohkeana ja sankarina. Mutta kun tyttö – ja kaikki pisteet tytölle, kysehän on hänen valinnastaan – valitsee, sen minkä kokee oikeaksi ja sen mikä on traditioon sitoutunutta, hän on aivopesty ja typerys.

Tai en tiedä, miten hänestä monet ajattelevat. Itse koen hänet rohkeana ja mikä olennaisinta vilpittömänä. Koko 11-minuuttisen videon aikana tyttö toteaa monta kertaa, että hän ”tunsi” ja ”koki” asiat sillä tavalla. Tunnistan tytön puheissa tavan, jolla uskovainen puhuu – enkä sano tätä mitenkään irvaillen: hän puhuu uskostaan vilpittömästi ja hänestä kuulee, että hänen uskonsa on totta. Joten tässä vaiheessa: hävetkää, minä sanon ihmisille, jotka tästä nostavat hätääntyneen älämölön – yksikään teistä tuskin uskaltaisi asettua tytön asemaan.

On muutenkin merkillepantavaa, miten tietty väestönosa on jatkuvasti varpaillaan näiden asioiden suhteen. Kun kampanjassa mainitaan seksuaali-identiteetti ja kristillisyys, nämä ihmiset poistavat varmistimen aseestaan tai alkavat muuten meuhkata verkossa. Silloin katoaa lukutaito, empatia, kaikki ne avut, joita samat ihmiset peräänkuuluttavat muuten – ja nämä katoavat varsinkin silloin, kun kyse on heidän arvojensa vastaisista lausumista. ”Juntteja” ei saa eikä voi ymmärtää. Eikä taida tarvita edes ennustajantaitoja, sillä voi jo nähdä, että näiden ihmisten puolestapuhuja Anu Silfverberg ryntää pian aiheen kimppuun ja kirjoittaa siitä kirjoittamasta oikeastaan mistään, mikä näitä ihmisiä asettaisi ajattelun liikkeeseen. Sitten nämä ihmiset voivat vaikkapa kertoa tästä kolumnista ystävilleen Facebookissa. Milloin traditiosta on tullut näin kauhea asia, että se pistää myyrän pilkistämään ja leuan väpäjämään lähes jokaiselta? Vai onko se vain ymmärryksen puutetta? "Out of of the loss of memory / The loss of understanding / Out of the loss of understanding / All evil", kuten eräässä Babylon Whoresin laulussa sanotaan.

En muista yhtäkään otsikointia siitä, kun kristillinen sivusto Koukussa pornoon käynnistettiin. Ketään ei kiinnostanut. Tai jos kiinnosti, siitä taidettiin vaieta. Sivustoa lukiessa moni varmasti hihittelee, miten patologisia kavereita sivusto tuokaan esiin – sehän kertoo entististä pornoriippuvaisista, jotka ovat päässeet sittemmin addiktiostaan, kiitos Jeesuksen ja lujan tahdon. Sivusto on kuitenkin suorastaan nerokas. Sekin puhuu vaietusta aiheesta. Verkosta – joka tunnetusti on pornoa pullollaan – kotimaisia vieroitussivustoja löytyy onnettoman vähän, joten varmasti kaverit, joilla näitä ongelmia on, voisivat saada muuta ajateltavaa näiltä sivuilta, jos vain pääsevät tietyistä käsitteistä ylitse (vaikka eipä silti, ei esimerkiksi rukoilusta varmaan kenellekään haittaa olisi). Mutta jälleen kuitenkin katoaa empatiantaju: kun kyse on näistä ihmisistä, meidän on vaikea nähdä ihmistä siellä takana. Oikeaa, tuntevaa ihmistä. Samanlaista kuin tyttö Älä alistu! -kampanjan videolla.

Oikeastaan koko tuntevan ihmisyksilön ymmärtäminen on avain koko aiheeseen. Jos emme pysty samastumaan hänen tunteisiinsa ja kokemaansa, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia ymmärtää näitä ihmisiä tai näiden ihmisten edustamia ilmiöitä – silloin päädymme vajaamieliseen ja ymmärtämättömään kiukutteluun. Nämä ihmiset edustavat ilmiöitä, ovat ehkä antaneet näille ilmiöille kasvot, mutta he eivät ole tämä ilmiö. Videon tyttö on vain esimerkki päätöksestä, jonka hän itse teki ja koki oikeaksi. Esimerkki lannistumattomuudesta. Kirjaimellisesti. Tietysti on kampanjan suunnitteilijoita ja koordinaattoreilta hieman kyseenalainen valinta kuvata kampanjan avausvideo juuri tällaisesta tytöstä: voisihan videolla olla myös entinen narkkari, entinen vaimonhakkaaja, entinen irtosuhteiden harrastaja, entinen televisionkatselija, entinen nettiaddikti, entinen ylipainoinen... vaihtoehtoja on monia. Kuten on seksuaalienergian ilmenemismuotojakin.

Toisaalla Nuotan sivustolla lehden päätoimittaja Mika Falk kommentoi kampanjaa seuraavasti:

”On surullista, kuinka aikamme nuoria kannustetaan rikkomaan itseään seksuaalisuuden alueella. Kaikki ei muutu paremmaksi, jos seuraa omia himojaan – päinvastoin. Älä alistu! -kampanjalla tahdomme rohkaista nuoria kulkemaan vastavirtaan ja etsimään elämässään Jumalan tahtoa”.

Falk ottaa selvän kannan – aistillisuuden seuraaminen ei johda onneen vaan huonompaan – mutta tässäkin täytyy olla erityisen kristoheterofoobinen nähdäkseen tässä kannustuksen yksistään heteroseksuaalisuuteen. Vaikka Falk yksityishenkilönä saattaa olla eri mieltä esitykseni kanssa, näiden lausuntojen ja tekstien perusteella ei ole mitään syytä olettaa, että kyse olisi ”homovastaisesta kampanjasta” - enemmänkin Älä alistu! näyttää kannustavan nuoria individuaatioon ja oman identiteetin vahvistamiseen sellaisiin asioihin tukeutumalla, jotka tietyt kristillisen kirkon järjestöt – ja sitä kautta lukemattomat ihmiset – ovat kokeneet hyviksi. Ne meistä, jotka eivät voi mitenkään käsittää esimerkiksi Raamatun totuudellisuutta, on vaikea ymmärtää tätä. Näissäkin tapauksissa on kuitenkin kysymys, uskokaa tai älkää, kokemuksesta: ”minä koen”, ”minä tunnen” ovat vain eräitä ilmaisuja jotka hapuilevat tuon kokemuksen sanallistamista kohti.

Toki Falkilta on saatu Uuden Suomen artikkeliin nyhdettyä myös selvästi lausuntoja, jotka näyttävät kumoavan ylläesitetyn:

”Jumala rakastaa jokaista ihmistä, mutta seksuaalisuus on tarkoitettu yhden miehen ja yhden naisen avioliittoon. Muu menee metsään, ja se ei ole ihmiselle hyväksi. Me uskomme, että on parempi vastustaa kiusausta, jonka Raamattu kieltää.”

Samalla kuitenkin toimittajan puupäinen asenteellisuus hämmentää, huomatkaa nimittäin hakasulkeisiin asetettu teksti Falkin vastauksessa:

”Tavoite on paremminkin rohkaista kristittyjä nuoria uskomaan siihen, että tämä ”kaikki muuttuu paremmaksi” -malli [homonuoria itsensä hyväksymiseen kannustava kampanja] ei ole ainoa malli. Kysymys on siitä, mistä arvot rakennetaan: mediasta, yleisen mielipiteen pohjalta... Me lähdemme Jumalan sanasta, Raamatusta, joka on meidän mielestä paras malli, sanoo Mika Falk Uudelle Suomelle.”

Ihmisen olemassaolo tässä maailmassa on lähtökohtaisesti langenneen maailman olemista. Hän ei ole sitä, mitä on, hän elää erossa. Perisynti kalvaa häntä, hänessä on taipumus mielihyvän ja aistillisuuden tavoitteluun – silloinkin kun hän tietäisi mielessään, että pidättäytyminen voisi olla hänen hyvinvointinsa kannalta parempi vaihtoehto. Itse tunnistan tämän ristivedon itsessäni joka ainoa päivä. Seksuaalienergia ei silti katoa, vaikka sitä yrittäisi tukahduttaa; enemmänkin sitä voi olla hyvä suunnata eri tavoin. Kukin kaiketi päättää itse, miten sen suunnata, mutta perinteissä ja traditioissa hyväksi havaittuja tapoja ei kannata niitäkään heittää olan yli. Ehkä niissä on totuutta aivan kuten Raamatussakin.

Tunnustetaan nyt siis tosiasia: yleinen ilmapiiri Suomessa on homomyönteinen. En itse koe tätä mitenkään ongelmallisena; homot ovat kunnioitettavia, tuntevia ihmisiä siinä missä monet muutkin. Ja jos vaikkakin Falkin kaltaiset ihmiset haluaisivat kitkeä homoseksuaalisuuden kokonaan pois, se on tullut jäädäkseen. Homous tulee kuitenkin aina olemaan marginaalista suhteessa valtaväestöön, minkä suhteen meillä kaikilla on vastuu ja velvollisuus suhtautua siihen edes jotakuinkin kunnioittaen – silloinkin kun se voi tuntua vaikealta. Falk sanoo sen itsekin: ”Jumala rakastaa jokaista ihmistä” ja samaan niteeseen tukeutuen, emme me ole toistemme tuomareita, vain ja yksin Jumala on meidän tuomarimme. Homojen ja muiden ei-heteroiden erilaisuudesta ei silti tarvitse tehdä numeroa – kenenkään; en itsekään aina ymmärrä, millä tavalla nykyinen yhteiskunta olisi esimerkiksi erityisen heteronormatiivinen: varmasti on tilanteita ja paikkoja, jotka vaivaavat homoja ja ”rajoittavat” näiden ”oikeuksia”, mutta niin on myös minulla: on lukemattomia tilanteita ja paikkoja, joissa omakin seksuaali-identiteettini joutuu joka tapauksessa outoon valoon. Ja se on vain hyvä. Emmekä me – onneksi – elä yhteiskunnassa, jossa lesbolaisuutta parannetaan joukkoraiskauksilla ja homoutta hakkaamalla. Eikä laki kiellä eriäviä seksuaali-identiteettejä. Ja sekin on vain hyvä.

Paljon, paljon tällaista puhetta kiinnostavampi on juuri tuo videon tyttö. Jos ette muuten usko, katsokaa tuota videota. Vaikka emme samastuisikaan tytön käyttämiin käsitteisiin, voimme samastua siihen tunne-elämään, jota hän ilmaisee. Se ilmaisee muutosta ja muutoksen tuomaa varmuutta. Hän on tehnyt valinnan, jossa hän itse on irrottautunut huonoiksi kokemistaan arvoista ja haluista ja mikä olennaisinta, hänen puheistaan kuultaa tyytyväisyys, jopanainen onnellisuus. Enemmän kuin se, mistä hän kääntyy mihin, meidän tulisikin kiinnittää huomiota itse kääntymisen dynamiikkaan. Se on luopumista. Ja luopuminen on uhraus – ja aivan kuten uhraus on antamista, se on myös saamista. Kuunnelkaa tuota tyttöä. Hänestä kuultaa kasvu.

Usko ja ateismi samalla nuotiolla

On kaksi puheenaihetta, jotka hiertävät minua erityisesti: maahanmuutto ja uskovaisuus. Molempiin kohdistettu kritiikki on Suomessa yleensä sen suuntaista, että haluaisin kovasti ymmärtää sitä ja sen lähtökohtia, mutta en pysty. En löydä vakuuttavia syitä kumpaakaan vastaan, vaikka tunnustan luonnollisesti, että molemmat ovat tuoneet mukanaan epäkohtia. Varovaisuudessa on kuitenkin asteita: epäkohdat voi kieltää sinisilmäisesti tai sitten paremman puutteessa voi asemoida itseään varovasti, mikä voidaan puolestaan aina tulkita pelkuruudeksi. Se varmasti olenkin, mutta suinpäin en mielelläni julista sellaista, mistä en mitään tiedä. Kovaäänisin tietää ja tuntee usein kaikkein vähiten, puhumattakaan siitä, joka provosoi eniten.

Olen viime viikkoina lueskellut Jeesuksen rukous -nimistä kirjaa, johon Valamon luostarin Igumeni Hariton on koonnut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien teoksista. Kirjan keskuksessa on itse rukous, sen luonne ja tapa toteutua. Vaikka teksti viliseekin tuttuja käsitteitä ja ilmauksia synnistä, himoja vastaan käydyistä taisteluista, Jeesuksesta Kristuksesta ja Jumalasta, itselleni kirjan lukeminen on ollut todella silmiä avaava kokemus. Otteissa tuntuu ilmenevän aivan toisennäköinen ja -oloinen kristinusko kuin minkä piiriin olen kasvanut ja millaisena se vaikkapa suomalaisessa mediassa ja etenkin ateistien ja vapaa-ajattelijoiden puheissa ilmenee.

Minulle tämä ei toisaalta ole uutta. Olen jo teini-iästä lähtien löytänyt minua puhuttelevimmat kristinuskon ulottuvuudet kristillisten mystikoiden (Juan de la Cruz ja Mestari Eckhart etupäässä) teksteistä. Lukemissani ortodoksisen kirkon piirissään pitämissä teksteissä on paljon samaa. Rukouksen käytäntöä, henkilökohtaista, aidonoloista, intiimiä.

Nyt Paavin sanojen takia tuhannet ihmiset ympäri maapalloa kärsivät. Etenkin katolinen kirkko on homofobinen, naisen aseman eväävä, patriarkaattinen, abortinvastainen – näistä ajatuksista osaa on löydetty Suomen evankelisluterilaisuuden piiristäkin. Erityisesti läntinen kirkko on syyllistynyt jopanaisiin kansanmurhiin ja sotien aikana tukenut armeijaa, vaikka sen dogmeissa tappaminen kielletäänkin. Nämä kaikki ovat relevantteja syytöksiä ja kirkon jäsenien ja edustajien on hyvä myöntää tämä myös julkisesti. Kysymys kuitenkin kuuluu: ovatko uskon tuomat edut niiden tuomia haittoja suuremmat? Vai voidaanko uskoa edes mitata etujen ja haittojen valossa?

Vaikeimmissa keskusteluissa ei olla edes valmiita myöntämään, että usko olisi tuonut etuja ihmiskunnalle. Paitsi tietysti lohdun – kaiketi ateistien joukossa on aina joku, joka möläyttää uskonnon olevan ”oopiumia kansalle” käsittäen sen siten, että ihminen on kuin huumattu, joku ulkopuolinen on saanut hänet pihteihinsä ja nyt hyväksikäyttää häntä. Usko saa ihmisen käyttäytymään kuin höppänä, uskomaan lapsekkaisiin asioihin.

Tässä kohtaa on usein tapana tuoda esiin luonnontieteiden ja muiden kovien tieteiden ansiot. Silloin peli on kuitenkin jo menetetty. Ei tiede ole kuin retoriikassa uskonnolle vastakkainen. Enemmänkin voisi ajatella, että uskonto ja kovat tieteet ovat toisilleen rinnakkaisia, ehkä jopa toisiaan täydentäviä metodeja. Ei ole mieltä hakata päätä seinään ja sanoa, että eikö uskosi ole älyllisessä riidassa sen vuoksi, että uskot ja kuitenkin tiedät myös, että ihminen on polveutunut apinasta?

Sivuhuomiona evoluutioteorian tyrkyttäminen on jopa pahempaa aivopesua kuin uskonnonopetus. En kiellä ensimmäistä tai sen merkitystä vaikkapa kouluopetuksessa, mutta se ehkä selvemmin saattaa olla jonkun toisen sinulle tarjoamaa opetusta, tietoa, jotain johon uskotaan, jota ei tiedetä. Voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoja siinä uskossa, että ihminen on kehittynyt muista luonnonolioista, mutta yhtä hyvin voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoista, kuinka meidät on luotu. Jälkimmäisen eduksi on sanottavissa, että ehkä usko ja uskovaisuus ”sisäisenä totuutena” muuttuvat kokemukseksi luomisen järjestyksestä. Samaa toki voidaan ajatella myös evoluutiosta, riippuu tietysti, syntyykö ”ymmärtämisen yhteys” havainnoijan ja havaitun, olennon ja olennan välille.

Ja juuri kokemus on tässä se olennaisin tekijä. Kun puhutaan paavin puheillaan tapattamista ihmisistä, ollaan jumissa. Tiedän, että toista ihmistä voi olla uskomattoman vaikea ymmärtää, mutta juuri tätä kokemusta ja sisäisyyttä eivät uskovat ole onnistuneet välittämään, eivätkä ei-uskovat ole onnistuneet sitä kohti lähentymään. Kun uskova puhuu, ihminen jolla ei ole hänen puheidensa viittauksista omakohtaista kokemusta, kokee ne ulkokohtaisesti. Synti on jotakin, jonka joku kolmas on sanonut olevan väärin. Tai korkeintaan: synti on itsesyytös, jolla ihminen ruoskii itseään, koska ei esimerkiksi peloissaan uskalla elää.

Voi olla totta, että jos Jumalaa ei olisi, emme vaipuisi sekasortoon ja tappaisi toisiamme silmittömästi. Voi olla, että Jumalaa ei ole ja olen vain pitkäkestoisen mielenhäiriön vallassa. Ei sekulaarilla Suomellakaan ole tällä hetkellä tarvetta sotia lähimaidensa tai omien kansalaidensa kanssa. Uskot näyttävät sen sijaan erityisellä tavalla lietsovan sotia, kaiketi juuri siksi, ettei uskosta puhuminen ole todellakaan mitenkään helppoa. Se johtaa enemmän kuin helposti myös väärinymmärryksiin. Toisaalta myös ateistit osaavat uskonvihaamisen: siitähän on hyvä esimerkki Neuvostoliitossa, jossa kaikki uskonnollinen propaganda kiellettiin vuoden 1929 jälkeen ja uskovaisia lähetettiin gulageille ja kuolemaan osan paetessa maasta. Onhan tämäkin tietysti vain toisenlaista uskoa.

Kysymys ei ole siitä, että meidän tulisi pitää ateisteja vaillinaisina – tai päinvastoin: uskovaisina höppänöinä ja lapsekkaina. Kysymys on siitä, että yritämme tulla toimeen keskenämme. Kaikki me koemme kauneuden, ylevän, rakkauden hetkiä, osa meistä vain mieltää ne Jumalan lahjaksi tai ilmentymäksi, osa ei. Kaikki me koemme omantunnon pistoksia – osa meistä kokee ne ymmärrykseksi synnistä, osa jotenkin muuten. Ja kun osa ihmisistä, monet uskovaiset, pitävät aikaamme jumalattomana, se ei johdu välttämättä ja suorasti näiden muiden kokemista tunteista, vaan yleisistä yhteiskunnallisista käytännöistä, joihin uskovaiset itsekin valitettavan usein osallistuvat – käytännöstä jotka tempaavat heidät pois Jumalansa palvelemisesta. Aika ja kulttuuri on jumalaton, enkä osaa sanoa, onko se itsessään, objektiivisesti huono asia. Ehkä monet uskovat saavat siitä jollain oudolla tavalla lisäsyyn uskoa – aivan kuten kaikkein alimmillaan – huumekoukussa ja rikoskierteissä – monet tulevat uskoon.

Samalla kaikkein banaaleimmat väärinymmärrykset uskovaisista ja ateisteista voidaan väistää, jos varovasti ajattelemme, että uskova kaipaa muutosta ja hän katsoo, että usko on itsestäänselvästi tapa muuttua. Toisaalta tämä on jälkeenpäin tuleva asia, tämä muutos: ennen sitä ihminen on kaiketi jo saanut osakseen armoa – tai niin hän on tuntenut. Tämä ei tarkoita, etteikö myös ateisti haluaisi vääryyksien korjautuvan maailmasta, olevansa itse ”parempi ihminen” kanssaihmisilleen eikä sitä, etteikö monet uskovat ulkoa nähtyä kuitenkin pysyisi paikoillaan; monille uskovaisille, toden totta, usko on vain eräs identiteetin lisäosa eikä heidän elämänsä näytä muuttuvan merkittävällä tavalla, hehän elävät täällä meidän keskuudessamme, ihan normaalia elämää. Kuvaan tätä siksi, että mahdollisesti ateistinen lukija havaitsisi paremmin uskon henkilökohtaisen ja intiimin käytännön, joista julkisuudessa etenkin tunnutaan vaikenevan.

Jeesuksen rukouksen siinä missä vaikkapa Shivapuri Baban opetusten kautta käy ilmi, että uskovaisuus on jatkuvaa harjoitusta. Se ei varsinaisesti ole mitään henkistä bodaamista, vaikka siinä onkin samoja piirteitä. Käsittääkseni uskovaisuudessa valmistellaan itseä, muokataan ihmistä tiettyyn suuntaan. Tehdä ihmisestä kestävä kohtaamaan Jumala, muuntaa ihminen ”takaisin” Jumalan lapseksi”, poistaa hänestä langenneen maailman kuona. Syyttä rukoilua ei ole verrattu vaikkapa joogaharjoitukseen. Syyttä D. T. Suzuki ei ole kirjoittanut kirjaa Mestari Eckhartin ja zenbuddhalaisuuden yhtäläisyyksistä.

Toki kyse on myös armosta, sen ”laskeutumisesta”. Mutta itse käsitän, että katumus, rukoilu ja Jumalan ajattelu ovat itsessään tekoja, joilla pidetään yllä yhteyttä Jumalaan, jolla mahdollistetaan armon laskeutuminen. Se ei siis ole hyvinvoivaa selällään makaamista, vaan enemmänkin ”suruntäyteistä iloa”, surua erosta Jumalaan, iloa siitä kaikesta hyvästä, mitä ihminen näkee ympärillään ja mitä voidaan pitää ilmoituksena Jumalasta.

Entä ateistit? En väitä ymmärtäväni heidän ajattelutavoistaan tai näkemyksistään paljoakaan. Elämä ilman Jumalaa on varmasti hyvää, eettistä, mielekästä – voi hyvin tuntua, ettei mistään ole jäänyt paitsi. Siinä on iloa siinä missä surua, rakkautta siinä missä vihastumistakin. Mutta ehkä meidän ei tulisikaan kiinnittää huomiota siihen, miten ateisti elää tai miten kristitty elää, vaan siihen, mitä ihminen on ja mikä hänen tilansa on. Yleensä.

Ihminen, jos itse sitä tarkastelen ja yritän nähdä asian uskonnottoman näkökulmastakin, elää puutteessa. Hän on paljon, hänellä on paljon, mutta hän on lähtökohtaisesti tuuliajolla, koska häneltä puuttuu jokin, pysyvyys, varmuus – uskovainen sanoisi Jumala, mutta sanokaamme me tällä kertaa että häneltä puuttuu se, mitä hän on. Hän on erossa itsestään. Hän on tunteidensa ja ulkopuolelta tulevien ärsykkeiden riepoteltavissa ja hänen onnellisuutensa on täysin riippuvaista siitä, millainen tuuli tänään on – ja kun tuuli käy vasten, ei hänkään ole onnellinen. Vaikka ei kysymys ole siitäkään, pitäisikö hänen edes olla onnellinen – voimmehan aina sanoa, että se on ihmisenä olemista, nämä myötä- ja vastamäet. Enemmänkin meitä, ainakin niitä meistä jotka olemme edes hetkellisesti kokeneet etäisyyttä omiin tunteisiimme, ajatuksiimme ja järkeilyihimme, kalvaa vahva käsitys siitä, ettemme me ole sitä, mitä meidän pitäisi olla. En tietenkään tarkoita tällä, että meidän pitäisi tulla menestyviksi pankinjohtajiksi, huippu-urheilijoiksi tai kirjailijoiksi. Tarkoitan, että tämän näkemyksen mukaan ihmisen tehtävä – riippumatta siis uskonnosta tai uskonnottomuudesta – on tulla itsekseen.

Näkymätön, huomaamaton prosessi. Asioilla on samat nimet, mutta jokin muuttuu harjoituksen edetessä. Tehtävä on tarkkailla itseään, tuntea itsensä, tulla itsekseen. Muiden puolesta en voi tietenkään tätä sanoa, mutta sanon omastani: minun tehtäväni on kesken.

Luonnollisesti tämä on vain yksi tapa nähdä uskovaisuus. Amerikkalaiset republikaaniuskovaiset olisivat varmasti täysin eri mieltä kanssani. Enkä sano, että he olisivat täysin väärässä ja että minä oikeassa. On nimittäin tärkeää huomata, että selvästi uskovaisuutta on monenlaista laatua, mutta mikä vieläkin huomionarvoisempaa, nämä monenlaiset laadut eivät välttämättä tarkoita, että ihminen kapitalismin puristamana valitsisi itselleen sen uskon, joka nyt sattuu miellyttämään, sen uskon joka tuntuu järkeenkäyvimmältä. Useimpien kohdallahan on, että usko valitsee ihmisen, ei toisinpäin. Se puhuttelee, silloin kun se puhuttelee. Ja tietysti ihminen on kovin nokkela myös muokkaamaan uskoaan osaksi identiteettiään siten että ensimmäinen palvelee jälkimmäistä ja silloinhan usko alkaa saada yhä mielenkiintoisempia muotoja. Ei tätäkään voi kieltää. Chögyam Trungpa on kutsunut sitä henkiseksi materialismiksi.

Siksi myöskään uskovaisuus ei ole niin homogeenistä kuin sen voisi haluta olevan. Kirkon jäsen ei edusta vain kirkkoaan vaan myös itseään. Ei ole kuitenkaan syytä johtaa tästä ajatusta, että jokaiselle Jumala on omannäköisensä, että ihminen kuvittaa Jumalan itsensä näköiseksi, että analogia ihmisestä Jumalan kuvana on kirjaimellinen. Tämä on retoriikkaa. Se ei tavoita kokemusta, joka ei ole pyri hallitsemaan muotoja, joka on elävää ja jollain tapaa virtaavaa. Ei kovinkaan monelle uskovaiselle Jumala ole jonkin näköinen, mutta monelle uskovaiselle Jumala varmasti mahdollistaa monia samoja asioita, kuten rakkauden ja kauneuden. Ne ovat näille ihmisille osoituksia Jumalasta. Ateistille ne kaiketi vain ovat, ne eivät viittaa itsensä ulkopuolelle... ja kun nämä kuitenkin muodostavat ihmiselämässä molemmille yhteisen pinnan, emmekö me voisi yrittää vaalia näitä asioita toistemme kanssa, rakkautta, kauneutta jopa omien etujemme vastaisesti?

”Sanotko, ettet voi olla loukkaantumatta ja vihastumatta? Vai niin – no, kanna kaunaa – mutta pahalle hengelle, ei veljellesi. Jumala antoi meille vihan miekaksi, jotta lävistäisimme pahan hengen eikä jotta iskisimme sen omaan ruumiiseemme. Pistä sillä sitten pahaa henkeä ihan kahvaa myöten, jos haluat, tunge kahvakin sisään saman tien, äläkä vedä koskaan ulos, vaan iske vielä toinenkin miekka. Tämän saamme aikaan tulemalla toisillemme lempeiksi ja ystävällisiksi. ”Menkööt rahani, tuhoutukoon kunniani ja maineeni – lähimmäiseni on minulle itseäni kalliimpi”. Näin puhelkaamme ja silloin emme vahingoita omaa luontoamme rahan ja maineen tähden.”

”Maailmassa ei ole oikeastaan kerrassaan mitään, minkä vuoksi kannattaisi kiivastua, sillä mikä on kalliimpaa kuin sielu ja sen rauha? Viha hävittää tämän rauhan. Kun ihminen on vihainen, hän kiihtyy ja lietsoo liekit suureksi roihuksi suurennellen mielikuvituksessaan toisen aiheuttamaa vääryyttä. Syynä tähän kaikkeen on se, ettei hän tarkkaile itseään – ja niin paha purkautuu ilmi. Syvällä sydämessämme pidämme tiukasti kiinni oikeudestamme tuomita ja rangaista synneistä toisia – itsemme sijasta. Siinä kaikki. Jos ihminen näkisi itsensä syntisenä ja olisi elävästi tietoinen syntisyytensä kaikista seurauksista, viha olisi kaukana hänestä.” (Jeesuksen rukous. 1999, Valamon luostari. s. 286 – 287.)